Ihmettelen kun tossa järkyttävä synnytys -ketjussa sanotaan että avautumisvaihe on pahin

oli minustakin pahinta kipua, mutta avautumisvaihe kesti kauemmin ja avautumisen loppuvaihe (en saanut epiduraalia ennen kuin olin jo 9cm auki) oli eka kokemus aivan mielettömästä, kaiken mielikuvituksen ulottumattomissa olevasta kivusta. Ja siksikin noiden kahden välillä on vaikea valita, kun olivat molemmat niin hirveitä, että erotteluja on jo sillä tasolla vaikea tehdä.

Mulla ainakin imukupin käytössä leikattiin väliliha, klitoris, emätin ja häpyhuulet repesi. Joten ei varmaan ongelmia saada enää kahta kättä mahtumaan läpi.



Mutta nyt onkin supertiukka värkki, kun on niin kasaan kursittu.

koska se kesti ja kesti enkä saanut toimivaa kivunlievitystä. n. vuorokausi meni, sitten sain epiduraalin joka auttoi ja tunnin päästä epiduraalin laitosta sain ponnistaa. Ponnistustarpeen tunsin hyvin jo sitä ennen.

laittaminen oli kamalinta.

Imukupin tunkeminn on lastenleikkiä siihen verrattuna kun on 4v taapero ja joutuu usein oman isänsä pahoinpitelemäksi ja saa isän raivon ja väkivallan melskeessä pelää kuolevansa, ja tietää jo valmiiksi että sama kuolemanpelko on edessä pian uudestaan ja kukaan ei aua, ei edes oma äiti joka vain katsoo vierestä kun lasta räimitään.

Ihan oikeesri, imukupin laitto ei voi olla "hirveintä ikinä" tai sit on ollu pumpulinen elämä: )

Siitä on tiennyt, että tosi on kyseessä kun on alkanut ns. seitsemän sentin oksentaminen. Eli kun aloin oksentamaan, tiedettiin, että kohta pääsee ponnistamaan. Luomuna olen lapset synnyttänyt ja vasta se viimeinen sentti oli tuskainen.

Ponnistaminen oli todella kamalaa jokaiselta. Huvitti siksi siinä ketjussa, että joku paasasi siellä, että pitäähän kaikkien tietää, että avautuminen on kivuliainta, koska jokaisessa kirjassakin niin sanotaan :)

Itse en ole ensimmäisen 6-7 sentin avautumisen aikana tuntenut juuri mitään. Aivan avautumisen loppuvaiheesta ponnistusvaiheen loppuun on ollut itselläni kamalimmat hetket.

Kätilöille tuntuu olevan erikoista, että joku ei suurin piirtein kilju tuskasta heti avautumisvaiheen alusta asti; kaikilla kolmella kerralla on lopulta tullut kiire synnytyssaliin kun vastaanottava kätilö ei ole tajunnut, että synnytys on jo hyvässä vauhdissa vaikka äiti onkin vielä kivuton ja reipas.

Mutta kun koko synnytykset ovat olleet ohi muutamassa tunnissa, ei minulle ole jäänyt kauhukokemuksia jaettavaksi (ei, vaikka ensimmäisellä kerralla jouduin sektioon ja kahdella jälkimmäisellä kerralla lapsi saatettiin maailmaan imukupin avulla ja etenkin keskimmäisen syntymään liittyi muutakin dramatiikkaa).

Ihan kuin vaiteltäisiin siitä, kumpaan sattuu kaatuessa enemmän, käteen vai jalkaan. Yhdellä käteen, yhdellä jalkaan, yhdellä molempiin yhtäläisesti, yhdellä ei kumpaankaan.



Minulla ponnistusvaihe oli lastenleikkiä avautumiseen verrattuna. Samoin imukuppi oli lastenleikkiä avautumiseen verrattuna.

Varsinkin jos joutuu odottamaan tunteja tässä tilassa...

Sen jälkeen "normaalit" synnytykset ovat olleet kipuineen kuitenkin siedettävissä olevia.

mielestä ponnistusvaihe oli pahempi kuin avautumisvaihe. Ponnistusvaihe kesti mulla puolisen tuntia ja oli kyllä ihan hirveää. En tunnistanut ponnistamisen tarvetta ja tuntui että ihan koko ajan sattuu jumalattomasti. Lisäksi meni ponnistusvoimaa hukkaan kun se kipu oli niin hirveää että itkin vaan koko ajan.

Onhan se toki ollut tuskaista ja työlästä, mutta ei kivuliasta.