Synnytyksestä

Onnea matkaan vaan. :) Oman kahden synnytyksen kokemuksella sanoisin, että synnytys voi olla tuurista riippuen joko elämän parhain kokemus (ja kivut voi olla oikein helposti siedettävät ilman kipulääkettäkin) tai sitten vähän hankalampi kokemus, joka kuitenkin, kaikesta kamaluudesta huolimatta, päättyy sekin aikanaan. Se on ihan tuurista kiinni, miten synnytys menee, ja siihen kannattaa asennoituakin niin, että sitä ei voi hirveästi kontrolloida.

Kyllä, ensimmäinen synnytys edessä. :) Niin, eihän sitä voi koskaan tietää minkälainen synnytys on ja miten se etenee, olisi kiinnostava tietää muiden ajatuksia esimerkiksi siitä, onko huonot kokemukset synnytyksestä vaikuttaneet mahdollisen seuraavan lapsen hankintaan? Ei kai muu auta kuin vain toivoa että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin, mutta kuitenkin varautua ei-niin-hyvin sujuvaan synnytykseen. Olen yrittänyt ajatella että kun muutkin naiset ovat siitä selvinneet, niin miksen minäkin! Ja palkintona on kuitenkin se maailman paras lahja :)

mulla oli siis toi eka vähän hankalampi kokemus. Ei se vaikuttanut toisen lapsen hankintaan, mut näin kyllä aika paljon painajaisia raskausaikana juuri synnytyksestä. Toisen lapsen kohdalla en sitten meinannut ehtiä edes sairaalaan, koska se ei oikeastaan edes sattunut kovin paljoa, ja odotin uskollisesti kotona kivun kovenemista edellisen synnytyksen tasolle, mut sitä kipua ei koskaan tullut.



Toivotaan, että sulla menee kaikki hyvin ja saat hyvät kivunlievitykset jos niitä tarvitset.

Minulla oli kaksi erilaista synnytystä, joista molemmista jäi hyvä muisto. Ensimmäinen synnytys alkoi hitaasti. Yöllä alkoivat supistukset, jotka oli epäsäännöllisiä, vaikka kuitenkin napakoita. Olimme kotona 12 tuntia, ennen kuin tuntui, että kannattaa lähteä sairaalaan (supistusväli 8 min ja kipu alkoi jo tuntua). Oli aika hassua olla kotona kun tiesi, että kohta vauva syntyy. Parin viimeisen tunnin aikana supistukset tuntuivat niin voimakkailta, että piti ottaa tukea seinästä ja äännellä, mutta sitten sen välin 8 min sai rentoutua. Sairaalassa synnytys jatkui samaan hitaaseen tahtiin mutta edistyi kuitenkin. Sain apua kipuun altaasta ja kiikusta, mutta lopulta päädyin ottamaan myös epiduraalin. Sen jälkeen ei voi oikein liikkua, joten siksi en halunnut ottaa sitä liian pian. Avauduin sairaalassa vielä 10 tuntia (epiduraalin otin jossain puolivälissä), jonka jälkeen sai alkaa ponnistamaan. Ponnistin 40 min ja epiduraalin takia en tuntenut kipua, kun vauvan sydänäänet yhtäkkiä romahtivat ja paikalle haettiin lääkäri, joka veti vauvan imukupilla ulos. Tuossa tilanteessa vähän hätäännyin, mutta kaikki oli nopeasti ohi ja henkilökunta selitti jälkeenpäin, mitä oli tapahtunut. Vauva oli kuitenkin täysin terve, oli hetkellisesti ollut 'jumissa' synnytyskanavassa. Imukupin takia minulle tehtiin välilihan leikkaus, mutta alue puudutettiin eikä se sattunut yhtään.



Toinen synnytys alkoi jopa vielä verkkaisemmin. Epäsäännöllisiä napakoita supistuksia oli 24 h, jonka jälkeen alkoivat olla kivuliaita ja säännöllisiä 8 min välein. Silloin lähdimme sairaalaan ja siellä halusin altaaseen ja yhtäkkiä supistikin minuutin välein todella kovasti. Aukesin tunnissa monta senttiä. Olin jo päättänyt yrittää ilman epiduraalia, mutta koska supistusväli oli noin tiheä, en saanut yhtään levättyä välissä ja pelkäsin väsyväni ja pyysin epiduraalin kuitenkin. No, epiduraalin laiton jälkeen ei mennytkään kuin pari tuntia, kun piti alkaa ponnistaa. Tällä kertaa ponnistusvaihe oli todella rauhallinen ja taas epiduraalin takia kivuton. Juttelimme supistusten välissä ja aina supistuksen tullessa ponnistin. Ponnistelin vauvaa ulos puolisen tuntia ja rauhallisen synnytyksen takia en revennyt yhtään.



Ohjeeksi sanoisin, että kannattaa tutustua synnytyksen vaiheisiin. Ainakin itselleni tuli synnytysvalmennuksessa yllätyksenä, että tosiaan sitä kymmentä tuntia ei tarvitse jalat levällään pusata vauvaa ulos. Ensin on siis se avautumisvaihe, jolloin tulee supistuksia ja voi olla suihkussa, kävellä jne. Yleensä ponnistuvaihe ei montaa tuntia kestä. Kannattaa myös ottaa selvää eri kivunlievitysmenetelmistä, mutta älä tee mitään periaatepäätöksiä etukäteen. Mene tilanteen mukaan ja juttele asioista kätilön kanssa. Ota selvää, milloin sairaalaan kannattaa lähteä (yleensä ei ole kiire) ja tarvittaessa synnärille voi myös soittaa ja kysyä, joko kannattaa tulla.

Mä olin koko aika kans tolla samalla asenteella, että onhan siittä muutkin selvinnyt ja muutenkaan en oo ollu kova stressaan mistään. Ajattelin, et menee niinku menee :)



Loppu raskaudesta sit vauva arvioitiin 4,5kiloseks ja mun lantio kuvattiin että mahtuuko se alakautta syntyyn. Mahdollisesti kuulemma! Oli liikaa lapsivettä sun muuta vaivaa. Meni sit yli la:n ja sain sektioajan. Se oli aika järkytys, piti niinku sopeutua koko synnytykseen uudestaan! Sit meniki lapsivedet 5pv ennen sektiopäivää ja jouduin osastolle jossa ne arpo kaks päivää että leikataanko vai mitä. Se oli yhtä helvettiä! Kun koko aika muuttu, jokasella lääkärillä oli oma mielipide.



Kun kolmas päivä vesien menosta alko, rupes tuleen kipeitä mutta epäsäännöllisiä supistuksia ja sillonen lääkäri ronkki ja tutki, että sentin oot ehkä auki ja ei tää vauva kyllä niin iso oo, vähä yli kolme kilonen vaan. Sit lähin synnytyssaliin jossa sain suoneen sitä supistuksia tekevää lääkettä (oksitosiini tms). sit oli 20tuntia tuskaa! Ehin saamaan 5 epiduraalia ja loppujen lopuks sain sen työnnettyy pihalle, siis sen vauvan. Olin niin puhki etten muista siitä muutakun sen, kun kätilö sano ettei tähän kyl neljä ja puol kiloo riitä! Se oliki 4870g.....



No, hengissä siittäkin selvis, eikä se heti sillon nii pahalta tuntunu (paitsi fyysisesti olin tosi hajalla pitkään) Niin nyt kun on orastava uus vauvakuume, niin on ruvennu pelottaan oikein kunnolla. Se oli niin kamalaa sähläystä etten ehkä haluu kokee sitä uudestaan :(