Onko täällä jo keskusteltu Meidän perhe -lehden perhehelvetti-jutusta?

muuttuisivat sitten tasapainoisiksi aikuisiksi?



Todennäköisesti alkaisivat nopeaa uudestaan seurustelemaan ja raivoaisivat ja tappelisivat uusissa suhteissa samalla tavalla.



Huono vanhemmuus ei johdu parisuhteesta vaan siitä, että kaikista ei ole vanhemmiksi.

Yksinään itselleen on vaikea raivota. Olis lapsilla rauhaisaa olla sinkkuäidin kanssa ja sinkkuisän kanssa.



Joo tosiaan ne tais sanoa, että rakkautta ei enää ole heidän välillään

tunteidensa kanssa ja pelkäävät sitä kun ihmiset ilmaisevat kiukkunsa. Kyllä kai se on parempi heittää ne taikinat seinään kuin purra hammasta ja kiroilla päässään, ja sitten eräänä päivänä myrkyttää se taikina tai käydä perheeseen käsiksi. Jos noita raivostumisia ei ihan joka päivä tapahdu, en käsitä miksi niistä olisi kenellekään haittaa. Itse kai se äiti jäljet on siivonnut. Tuohan on vain tyypillinen eteläeurooppalainen mentaliteetti, jossa tunteet näytetään. Se ehkäisee masennusta. Lapsetkin oppivat ilmaisemaan ikäviä tunteita kun saavat siihen kotona mallin.

ai että normaalia eteläeurooppalaisille olla sekopää räyhääjä ja tyhjästäsuuttuja? Onneksi minun mieheni ei ikinä olisi noin lapsellinen draamakuningatar vaikka eteläeurooppalainen onkin. On näes tarpeeksi älykäs selvittämään isot aiat puhumalla ja pikkujutuista ei edes hermostu. Ihmeellistälapsellisen kiukuttelun ihannointia tälläkin kirjoittajalla, toivottavasti pikkuprinsessa rauhoittuu elämänkokemuksen myötä...

tunteidensa kanssa ja pelkäävät sitä kun ihmiset ilmaisevat kiukkunsa. Kyllä kai se on parempi heittää ne taikinat seinään kuin purra hammasta ja kiroilla päässään, ja sitten eräänä päivänä myrkyttää se taikina tai käydä perheeseen käsiksi. Jos noita raivostumisia ei ihan joka päivä tapahdu, en käsitä miksi niistä olisi kenellekään haittaa. Itse kai se äiti jäljet on siivonnut. Tuohan on vain tyypillinen eteläeurooppalainen mentaliteetti, jossa tunteet näytetään. Se ehkäisee masennusta. Lapsetkin oppivat ilmaisemaan ikäviä tunteita kun saavat siihen kotona mallin.

Jos hänen tavaraansa tai johonkin kuviteltuun juttuun koskettiin tai sanottiin asiasta, kamat lentelivät. Hän oli oman elämänsä napa ja todella marttyyrimainen. Puhuin kuusi vuotta että varoita kun alat hiiltyä, kerro jos tunnet jääneesi osattomaksi (jostain mitä en tiennyt koska en osaa lukea ajatuksia) mutta ei. Hänen ajatusmaailmansa oli sellainen että jokainen kysymys tai lause oli moite häntä kohtaan. Esimerkiksi saatoin kysyä: kävitkö kaupassa? vastaus oli aina: Vittusaatana kukaan ei sanonut minulle että pitää käydä kaupassa.

Onneksi hän haki eroa.

Ja voin kertoa että lapset eivät kärsineet erosta ainakaan millään olemassaolevilla mittareilla. Lapset siis asuvat minun kanssani, emme muuttaneet ja koko ympäristö pysyi samana, isä asuu vieressä ja meillä on hyvät välit. Ainoa mikä on muuttunut on se, että arvaamattomuus ja agressio muutti pois (joka siis tietysti oli minun vikani vaikka edellinenkin suhde oli kaatunut tuohon)

omilla naamoillaan jutussa. Nolo pariskunta.

Mielestäni sopan kaataminen toisen niskaan ON fyysistä väkivaltaa.

Hienon parisuhdemallin lapset saavat kotoa, kun vain jatkavat tyynenä syömistä, vaikka isä kaataa sopat äidin niskaan. "Normi juttu, viis tuosta."

Ja se lettutaikina ei siis päätynyt lavuaariin vaan äiti paiskasi kulhon seinään, kun isä ei siirtänyt sitä takaisin työtasolle.

ja kyllä vanhempieni ero oli HELPOTUS, ja me lapsetkin tajusimme, että vanhaan tapaan elämä ei voinut jatkua.

Siis voi että en vois olla enemmän samaa mieltä. Haluaisin tietää että nämä ihmiset jotka sanovat että riitely lasten kuullen / nähden on parempi kuin ero, että onko heidän lapsuudessaan vanhemmat riidelleet? Ei mitään pientä kinaa, vaan helvetinmoista huutoa, tavaroiden paiskomista ja rikkomista...

Oma lapsuuteni oli tälläistä helvettiä. Aamulla kun meni olohuoneeseen oli siellä hävityksen kauhistus, lasit lennelleet, seinään piirrelty, öisin ei saanut nukuttua kun kuuli siitä huutoa ja ovien paiskomista. Omien vanhepieni ero (ollessani 6) oli JÄRKYTTÄVÄN suuri helpotus, jo niin pienelle kuin minäkin olin. Ei tarvinnut enää pelätä ainaista huutoa.

En ikinä ikinä ikinä halua että omat lapseni joutuvat todistamaan vastaavaa. Ja todellakin, mielummin ero kuin se tunne kun tiedän miltä lapsista tuntuu!

Lapset eivät tuommoisessa ympäristössä voi muodostaa luottavaista suhdetta mihinkään tai kehenkään, eivät itse opi loogista päätöksentekoa tai tunteiden normaalia ilmaisemista, eivät opi asioiden oikeita seurauksia (koska tuollahan mistä tahansa saattaa seurata mitä tahansa) jne. Sen sijaan he oppivat, että tavaroiden rikkominen ja heittely ei muka olisi väkivaltaa vaan ihan ok? Onko näillä lapsilla mitään toivoa selvitä läpi esimerkiksi peruskoulusta? (ei ole)

Pikkaisen nyt oiotaan tässä polkuja.

Kyllä näillä lapsilla on toivoa selvitä läpi peruskoulusta. Voivat myös oppia loogista päätöksentekoa ja tunteiden hillintää.

En ole tuota artikkelia lukenut, mutta tunnen ihmisiä, jotka räjähtelevät riidan aikana tyyliin astiat rikki seinään yms. Heidän lapsensa ovat ihan normaaleja, hyvin koulussa menestyviä, asiallisia ihmisiä. Osa jo aikuisia.

Tasapainoista tuo ei ole, toki, mutta ei sen seurauksena lapsen elämä ole tuhoontuomittu. Tai aika moni suomalainen olisi jäänyt selviämättä läpi peruskoulusta.

Perhe asuu siis omakotitalossa, joten naapurit eivät ole kuulemassa, eikä kukaan oikeasti tiedä tai edes lähde heittelemään kuvitelmiaan siitä, mitä kotona tapahtuu.



Lastensuojelulla olisi toden totta tuossa perheessä asiaa. Lapset elävät räjähdysalttiissa ja epävakaassa ympäristössä.



Uskon, että ero olisi kaikille hyvä ratkaisu, eli vanhemmat ovat varmasti aivan tavallisia ja normaaleja ihmisiä - paitsi toistensa seurassa. Eli yksin / yh:na / etävanhempana / uudessa suhteesa - kun vanha on ensin selvitelty - he olisivat tasapainoisia ja normaaleja.



Räiskähtelevä saa olla, sellainen olen minäkin. Ja voimakkaasti reagoiva. Kovaääninenkin saa olla,v aikka kaikki perheenjäsenet. Ja sitten kun kaikki sitä ovat, kun puhutaankin huutamalla, on meteliä ja paljon eikä sen pitäisi vahingoittaa ketään tai olla lasten kasvulle haitaksi. Mutta meistä onkin tämän takia tehty lastens. ilmoitus . Sen selvittely lähtee siltä pohjalta, että meillä on väkivaltaa ja sen uhkaa, lapset eläisivät siis perheessä, jossa on pelkoa ja uhkaa väkivallasta ja sitä myös kohdennetaan lapsiin ja silloinkin kun ei, niin kait me sitten toisiamme hakkaamme. En tiedä.

Ja tämä kaikki vain sen takia, että asuimme huonosti äänieristetyssä pienkerrostalossa, jossa olimme ainoa lapsiperhe, ja meiltä kyllä melua tulee, mutta hiljaisuus ja nukkuminen oli jo klo 21 mennessä, vaikka ilmoittaja väittääkin että yömyöhään olisi meuhkattu, en sitten tiedä mistä on äänensä kuullut,.

mutta kukapas sen seinien läpi näkee, että ketään ei hakata, kun kerran oikein sanatarkasti lauseetkin kuultiin. ....



Jos joku perheen tunnistaa, niin ei tuo normaalia ole, ilmoitusta kehiin vaan.

veljeni oli pari vuotta nuorempi. Myös veljeni mielestä vanhempien ero aikanaan oli oikea ratkaisu, vaikka toki siihen liittyi suruakin. Mikään helppo asia en toki väitä eron olevan lapsillekaan, mutta joissain tapauksissa se vain on paras ratkaisu tilanteeseen, johon ei yrityksistä huolimatta löydy ratkaisua. Vieläkin muistan sen kauhean ahdistavan ilmapiirin, kun aina sai pelätä tappeluita ja jatkuvaa raivoa :( Kyllä siinä meidän lasten tunteet jäivät ihan sivuosaan. Ja kyllä tuo käytös omien vanhempieni kohdalla liittyi nimenomaan ko. parisuhteeseen - eron jälkeen olot rauhoittuivat sekä äidin että isän luona.

Vanhemmilleni kuuluu nykyään molemmille hyvää (erosta on jo 25 vuotta aikaa). Kumpikaan heistä ei ole parisuhteessa.

mistään satunnaisesta riitelystä tai tavaroiden paiskomisesta, vaan siitä, että vanhempien väliset tunteet olivat totaalisen kuolleet ja korjaamattomissa (olleet jo pitkään) - katkeruus oli päällimäisin tunne jutust päätellen. Hehän olivat yrittäneet terapiaakin melko pitkään, ilman mitään positiivisia tuloksia. Itse olen kasvanut vastaavantyyppisessä, ilmapiiriltään ahdistavassa perhehelvetti-kodissa, ja kyllä vanhempieni ero oli HELPOTUS, ja me lapsetkin tajusimme, että vanhaan tapaan elämä ei voinut jatkua. Temperamenttierot ja tunteiden osoittaminen riidellessä on sitten vielä toinen juttu, tietenkään ne eivät yksin saa olla eron aiheuttaja, ja tunteita saa ja pitääkin näyttää. Mutta jos vanhempien suhde on vuodesta toiseen pelkkää vihaa ja katkeruutta, kyllä ero on paras ratkaisu. Ja mainittakoon vielä, että itse en ole eronnut, vaan ollut jo 10 vuotta onnellisesti naimisissa ja lapsiakin on useampi. Välillä on kyllä meilläkin huudettu ja tavaroitakin paiskottu :)

Milloin vanhempasi erosivat? Olitko jo aikuinen? Ja mitä heille nykyään kuuluu? Ovatko onnellisempia yksin vai suhteessa?

kyllä meillä voisi ihan hyvin suutuspäissään joko minä tai mies heittää taikinakulhon seinään (ja jotain vastaavaa joskus tapahtunutkin) mutta kyllä väitän silti, että tunteet ovat 90% hyvin lämpimiä toinen toistamme kohtaan ja lapsilla rakastava koti ja varmasti suoriutuvat peruskoulunsa loppuun.



Mitä tulee lehtijuttuun, niin se vaikutti jotenkin ristiriitaiselta: kun mielestäni juuri temput makkarakeitto päähän ja taikinakulho seinään kielivät siitä, että toista kohtaan on tunteita, halutaan sitä vastakaikua toiselta, reagoimista, halutaan, että se toinen tulis ja halaisi sen pahan olon pois ja sanoisi tyyliin "ei hätää, rakastan sua, kaikesta selvitään, tehdään yhdessä uusi taikina ja pidetään kaikki yhdessä hyvä ilta..." Vähän nyt lapsellisesti esitettynä, mutta noin ajatuksen tasolla.

Silti ko. pariskunta sanoi jutussa, että kaikki tunteet toista kohtaan ovat kuolleet ja toivoa rakastavasta parisuhteesta ei enää ole. Kuulosti mun korvaan niin ristiriitaiselta... koska jos mun tunteet miestä kohtaan ois kuolleet, en todellakaan vaivautuisi häneltä sitten huomiota hakemaan enkä hänen takiansa sitten enää taikinoita paiskoisi...

ja kyllä vanhempieni ero oli HELPOTUS, ja me lapsetkin tajusimme, että vanhaan tapaan elämä ei voinut jatkua.

Siis voi että en vois olla enemmän samaa mieltä. Haluaisin tietää että nämä ihmiset jotka sanovat että riitely lasten kuullen / nähden on parempi kuin ero, että onko heidän lapsuudessaan vanhemmat riidelleet? Ei mitään pientä kinaa, vaan helvetinmoista huutoa, tavaroiden paiskomista ja rikkomista... Oma lapsuuteni oli tälläistä helvettiä. Aamulla kun meni olohuoneeseen oli siellä hävityksen kauhistus, lasit lennelleet, seinään piirrelty, öisin ei saanut nukuttua kun kuuli siitä huutoa ja ovien paiskomista. Omien vanhepieni ero (ollessani 6) oli JÄRKYTTÄVÄN suuri helpotus, jo niin pienelle kuin minäkin olin. Ei tarvinnut enää pelätä ainaista huutoa. En ikinä ikinä ikinä halua että omat lapseni joutuvat todistamaan vastaavaa. Ja todellakin, mielummin ero kuin se tunne kun tiedän miltä lapsista tuntuu!

Kuulun siihen kategoriaan joka ei usko että ero auttaisi tässä tilanteessa, vaikka minun lapsuudessani vanhempani riitelivät ja pahasti. Ero auttaa jos toinen vanhemmista on perusluonteeltaan turvallinen, mutta jos molemmilta on pallo hukassa, niin lapset eivät saa missään sitä rauhallista kotia. Se perusluonne ja toimintatapa tuskin johtuu toisesta, vaan ihan itsestään. Varsinkin kun tässä jutussa ei ollut alkoholismia, pedofiiliaa, väkivaltaa yms. vakavaa.

Lapsuudessani meillä huudettiin ja hakattiin ovia, sekä välillä kai isä äitiäkin. Minä ja siskoni menimme joskus naapuriin pakoon. Olin 10v kun vanhempani erosivat jolloin luulin että elämä helpottuisi, mutta se muuttuikin pahemmaksi. Ne yhdessä epävakaat vanhemmat eivät muuttuneet yksin vakaiksi vanhemmiksi, vaan ilman puolisoa vielä epävakaammaksi. Se avioero vei loputkin jaksamiset ja mielenterveyden vanhemmistani.

Äitini siirtyi huutamiseen ja riitelyyn siskoni kanssa ja ovien hakkaaminen jatkui. Ikinä ei tiennyt kuka räjähtää kotona. Äitini ei ollut kuitenkaan väkivaltainen vaan enemmän osastoa "hysteerinen".

Isäni alkoholisoitui entistä pahemmin eron myötä. Hänellä oli naissuhteita joita sitten hänellä käydessäni kuulin ilman sensuuria. Samoin hänen humalassa ollessaan aloin pelätä isääni, mitä ei aikaisemmin ollut.

Mitä hankalampi tilanne kotona oli äidin ja siskon kesken, sitä epätoivoisemmin äiti etsi miesti itselleen. Kun äiti löysi miehen ja muuttai käytännössä hänen luokseen, niin me lapset jäimme kahdestaan kotiin. Tosin pelkäsin siskoani, josta syystä opin olemaan näkymätön. Aikanaan siskokin muutti pois ja jäin yksin.

Vanhempieni eron jälkeen minulla ei ollut ketään kuka olisi pitänyt puoliani tai välittänyt. Käytännössä tämä näkyi esim. että äiti ei viettänyt minun ja siskoni kanssa joulua ja siskoni pois muutettua menin tädilleni jouluksi. Kyllä siinä valtavassa yksinäisyydessä yhden mielenterveydeltään heikon ja toisen alkoholisoituneen vanhemman lapsena muistelin jopa niitä riitaisia perheaikoja lämmöllä- silloin sentään oli edes jonkinlainen perhe, enkä ollut hylätty lapsi!

Toivottavasti olet selvinnyt lapsuutesi traumoista ja sinulle kuuluu nykyään hyvää.

Toivottavasti olet selvinnyt lapsuutesi traumoista ja sinulle kuuluu nykyään hyvää.

ja kyllä vanhempieni ero oli HELPOTUS, ja me lapsetkin tajusimme, että vanhaan tapaan elämä ei voinut jatkua.

Siis voi että en vois olla enemmän samaa mieltä. Haluaisin tietää että nämä ihmiset jotka sanovat että riitely lasten kuullen / nähden on parempi kuin ero, että onko heidän lapsuudessaan vanhemmat riidelleet? Ei mitään pientä kinaa, vaan helvetinmoista huutoa, tavaroiden paiskomista ja rikkomista... Oma lapsuuteni oli tälläistä helvettiä. Aamulla kun meni olohuoneeseen oli siellä hävityksen kauhistus, lasit lennelleet, seinään piirrelty, öisin ei saanut nukuttua kun kuuli siitä huutoa ja ovien paiskomista. Omien vanhepieni ero (ollessani 6) oli JÄRKYTTÄVÄN suuri helpotus, jo niin pienelle kuin minäkin olin. Ei tarvinnut enää pelätä ainaista huutoa. En ikinä ikinä ikinä halua että omat lapseni joutuvat todistamaan vastaavaa. Ja todellakin, mielummin ero kuin se tunne kun tiedän miltä lapsista tuntuu!

Kuulun siihen kategoriaan joka ei usko että ero auttaisi tässä tilanteessa, vaikka minun lapsuudessani vanhempani riitelivät ja pahasti. Ero auttaa jos toinen vanhemmista on perusluonteeltaan turvallinen, mutta jos molemmilta on pallo hukassa, niin lapset eivät saa missään sitä rauhallista kotia. Se perusluonne ja toimintatapa tuskin johtuu toisesta, vaan ihan itsestään. Varsinkin kun tässä jutussa ei ollut alkoholismia, pedofiiliaa, väkivaltaa yms. vakavaa. Lapsuudessani meillä huudettiin ja hakattiin ovia, sekä välillä kai isä äitiäkin. Minä ja siskoni menimme joskus naapuriin pakoon. Olin 10v kun vanhempani erosivat jolloin luulin että elämä helpottuisi, mutta se muuttuikin pahemmaksi. Ne yhdessä epävakaat vanhemmat eivät muuttuneet yksin vakaiksi vanhemmiksi, vaan ilman puolisoa vielä epävakaammaksi. Se avioero vei loputkin jaksamiset ja mielenterveyden vanhemmistani. Äitini siirtyi huutamiseen ja riitelyyn siskoni kanssa ja ovien hakkaaminen jatkui. Ikinä ei tiennyt kuka räjähtää kotona. Äitini ei ollut kuitenkaan väkivaltainen vaan enemmän osastoa "hysteerinen". Isäni alkoholisoitui entistä pahemmin eron myötä. Hänellä oli naissuhteita joita sitten hänellä käydessäni kuulin ilman sensuuria. Samoin hänen humalassa ollessaan aloin pelätä isääni, mitä ei aikaisemmin ollut. Mitä hankalampi tilanne kotona oli äidin ja siskon kesken, sitä epätoivoisemmin äiti etsi miesti itselleen. Kun äiti löysi miehen ja muuttai käytännössä hänen luokseen, niin me lapset jäimme kahdestaan kotiin. Tosin pelkäsin siskoani, josta syystä opin olemaan näkymätön. Aikanaan siskokin muutti pois ja jäin yksin. Vanhempieni eron jälkeen minulla ei ollut ketään kuka olisi pitänyt puoliani tai välittänyt. Käytännössä tämä näkyi esim. että äiti ei viettänyt minun ja siskoni kanssa joulua ja siskoni pois muutettua menin tädilleni jouluksi. Kyllä siinä valtavassa yksinäisyydessä yhden mielenterveydeltään heikon ja toisen alkoholisoituneen vanhemman lapsena muistelin jopa niitä riitaisia perheaikoja lämmöllä- silloin sentään oli edes jonkinlainen perhe, enkä ollut hylätty lapsi!

Äitini erosi löytämästään miehestä (joka oli vuorostaan mielenterveyspotilaan lastenkodissa silloin aikojen alussa kasvanut kaikkea muuta kuin täysipäinen mies), jolloin haki mielenterveysongelmiinsa apua. Hän sai lääkityksen ja vuosien työllä elämänsä jotenkin hallintaan, jonka jälkeen löysi uuden miehen. Muutti vuorostaan sitten tälle miehelle, jota ei ole koskaan esitellyt lapsilleen tai sukulaisilleen. On tosin jo tasapainoisempi ihminen, mutta en luottaisi että elämä on hallussa.

Isäni alkoholisoitui ja tappoi itsensä.

En usko että kummankaan vanhempani ongelmat johtuivat siitä toisesta vanhemmasta, vaan syyt olivat heissä itsessään. Kumpikin muisteli lapsuudestaan aina niitä kamalia hetkiä ja äitini varsinkin syytti äitiään ja syyttää edelleen.

Kumpikaan vanhemmistani ei kyennyt kantamaan vastuutaan ja kasvamaan aikuiseksi, eikä se ollut puolison vika, vaan ihan heidän oma ongelmansa.

Minusta ei ehkä taustaani uskoisi, sillä olen opiskellut ja työelämässä hyvin kiinni. Meillä on normaali ja tasapainoinen perhe ja elän keskiluokkaista keskiluokkaisempaakin elämää. Räjähtelyherkkyyteni olen saanut iän myötä pidettyä hyvin aisoissa, silloin nuorena aikuisena ennen lapsia oli vaikeampaa. Onneksi mieheni jaksoi sen kaiken. Vaikka huusin ja raivosinkin silloin miehelleni, niin syy ei ollut miehessä vaan minussa. Sen muuttamiseen ei olisi ero auttanut, vaan vaati henkistä kasvua!

Tuollainen ei ole lapsille hyväksi. Ero olisi ehdottomasti parempi ratkaisu lapsille kuin elää tuollaisesa ympäristössä. Vanhempien olisi aika menne jonnekin käytöskouluun jos aikovat viellä yhdessä asua lastensa kanssa.