Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä mun äitiäni vaivaa? Mistä voin hakea jotain apua? Vai voinko mistään?
31.12.2011 |
TIlanne on taas kärjistynyt. En enää ymmärrä äitiäni yhtään, en ollenkaan. En käsitä, miten kukaan aikuinen ihminen voi toimia äitini tavoin. Mä haluan jonkun selityksen tälle kaikelle, tähän on tultava selvyys.
Äitini ei koskaan ole ollut mikään unelmaäidin perikuva. En muista lapsena koskaan saaneeni hellyyttä, halausta tai edes olleeni äitini sylissä. Mennessäni ekaluokalle äitini ei halunnut pitää minua kädestä, koska häntä hävetti. Kun olin pieni, äitini oli minua kohtaan väkivaltainen. Hän saattoi raivostua silmittömästi ilman syytä ja hakkasi, tukisti, potki ja löi. Viimeisen kerran hän oli väkivaltainen ollessani jotain 10-vuotias kai. Muistan, miten hän raivoissaan hakkasi minua oven ja seinän väliin oven kanssa. Itkin sen jälkeen sängyssäni ja halusin oikeasti kuolla pois. Taisin sanoa siitä isällenikin, ja tämän jälkeen äiti ei enää ikinä koskenut muhun.
Isäni ei oikein koskaan tainnut uskaltaa kunnolla nousta äitiäni vastaan, kai yritti, muttei onnistunut. Muistan miten meillä oli ihana koira, isäni hankkima, mutta äiti vihasi koiraa. Oli mustasukkainen koirasta isälle, huusi jotain kauheita asioita siitä miten isä mieluummin panee koiraa kuin häntä tms. Siis järkyttävää. Eikä todellakaan totta.
Kun olin 17, äitini heitti minut kotoani pois. Siitä eteenpäin olen asunut muualla. Äitini ei ole koskaan hyväksynyt seurustelukumppaneitani, aina halunnut mustamaalata ja tuhota suhteeni. Ikinä hän ei ole ollut onnellinen raskauksistani, päin vastoin. Lapsiani hän ei ole halunnut koskaan hoitaa, sylissä pitäminenkin on vaikuttanut olevan vastenmielistä.
Koskaan äidin kanssa ei ole saanut olla eri mieltä asioita. Hänelle ei ikinä ole saanut loukkaantua tai suuttua, muuten äiti suuttuu ja ottaa marttyyrin roolinsa esille. Miten me ollaan kylmiä ja kiittämättömiä, hän on aina kaikkensa meidän eteen tehnyt ja mikään ei riitä. Ja jos tuo ei tehoa, hän uhkaa tappaa itsensä.
Nuorimmainen lapseni ei ole koskaan taipunut äitini tahdon alle, vaan on uskaltanut kapinoida ja sanoa mitä mieltä on mummonsa käytöksestä. Äitini vihaa tämän takia lastani, ja on myös väkivaltainen häntä kohtaan jos en ole paikalla (nykyään tätä ei enää tapahdu, koska en jätä lapsiani hänen kanssaan kaksin).
Aikuistumiseni jälkeen ollaan oltu äitini kanssa ihan ok väleissä. Olen jopa pystynyt puhumaan hänelle omista asioistani. Ja välillä on tuntunut että äiti välittää vaikka ei sitä näytäkään tai sano.
Mutta nyt taas kaikki on muuttunut pahemmaksi. Äitini on riidoissa veljeni kanssa, hän on riistänyt veljeäni taloudellisesti jo pitkään ja nyt veljelleni tuli stoppi. Hän on kauniisti yrittänyt asiasta äidilleni sanoa, ja seurauksena on aivan kamala riita. Äitini on laittanut kaiken mullin mallin, lähettelee itsemurha viestejä ja syyllistää meitä. Tekee asioita, joista syyttää mua tai veljeäni vaikka me ei olla edes oltu lähistöllä. Puhuu aivan omituisia asioita, asioita joita ei ikinä ole tapahtunut, mutta jotka äitini mielestä silti vain on totta.
Ja nyt muutaman viimeisen vuoden äitini on alkanut alkoholisoitumaan. En tiedä onko viikossa enemmän kännisiä iltoja kuin selväpäisiä..
Mä en enää käsitä tätä asiaa. En ymmärrä äitiäni yhtään, enkä tajua miten kukaan äiti voi käyttäytyä omia lapsiaan kohtaan siten kuin omani. Mikä sitä vaivaa? Miksi äitini on alkanut keksimään asioita, joista se syyttää mua ja veljeäni? Ok, äitini on aina ollut sellainen, että saattaa puhua valheita täysin totena, mutta tää alkaa mennä jo ylitse. Miten kukaan vanhempi voi kohdella lapsiaan noin?
Mä haluaisin tietää mistä tässä kaikessa on kyse, että osaisin suhtautua siihen jotenkin. Mä haluan saada tälle nimen, selityksen, jotain järkeä.
Auttakaa kiltit.
Kommentit (10)
apua ei valitettavasti voi hakea muu kuin asianomainen ellei äitisi ole psykoottinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaus: äitisi on mielisairas. Järjestäkää pakkohoitoon. On itselleen vaarallinen.
kuinka yleensäkään olet ollut äitisi kanssa tekemisissä lapsuuden jälkeen. Puhumattakaan, että olet antanut mahdollisuuden olla lastesi kanssa ja jopa väkivaltainen heitä kohtaan :( Välit poikki!!!
Ja sinä menet terapiaan! Roikut sairaasti tuollaisessa ihmisessä ja tuo kostautuu tasan omille lapsillesi!
Sinuna laittaisin välit poikki (=en ottaisi itse yhteyttä ja alkaisin pikkuhiljaa käyttäytymään etäisemmin). Et ole vastuussa äidistäsi ja hänen käytöksestän. Lapsesi eivät saa äidiltäsi mitään, päin vastoin. Saavat vain mallin etäisestä ja kylmästä käytöksestä.
Et voi tehdä enempää. Itseasiassa äidin paapominen vain saattaa tehdä asioita huonommaksi sillä hänen ei itse tarvitse ottaa itsestään vastuuta. Rakenna omaa elämääsi. Jos äitisi alkaa uhkailemaan itsemurhalla tms. kerro ettet ole vastuussa hänen valinnoista. Sano ettet ole ammattiauttaja ja jollei hän käänny sellaisen puoleen, sinä teet oman valinnan etkä halua olla enää yhteydessä. Jos hän hakee apua, niin silloin olet tukena niin kauan kun hän käyttäytyy niin ettei siitä ole sinun perheellesi kohtuutonta taakkaa.
Niin näin olen itse toiminut samanlaisen isäni kanssa joka myös alkoholisoitui ja lopulta kuoli. En sure sitä etten ollut häntä auttamassa ja yrittänyt estää kuoleen johtanutta käyttäytymistä, vaan suren sitä ettei minulla ollut tervettä isä-suhdetta. Tiedän etten voinut auttaa häntä vaikka ehkä olisin voinut pitkittää hänen elämäänsä jonkin verran oman perheeni kustannuksella. Vaikka hän oli omalla tapaa rakas isäni, en voinut uhrata omaa eläämäni sillä minulla oli lapsia jotka ansaitsivat äidin jolla ei ollut ruusta kivirekeä vedettävänä.
Voimia ja halaus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koskaan aiemmin kyseenalaistaa edes äitini käytöstä mitenkään. Mä olen aina ollut kiltti, alistuva ja "näkymätön". En halua aiheuttaa riitoja tai konflikteja, mieluummin kärsin hiljaa itsekseni kuin otan asioita esiin ja aiheutan vielä suuremman sodan. Vasta nyt mä alan ymmärtämään, että tämmöiseksi mut on kasvatettu. En ole uskaltanut koskaan nousta oikeasti äitiäni vastaan.
Viime aikoina olen yrittänyt ottaa pikkuhiljaa etäisyyttä äitiini. Mutta samalla mä pelkään, mitä seuraavaksi tapahtuu kun äitini tajuaa mitä oon tekemässä.. Nyt on vuorossa mun veljeni riepottelu, kun se loppuu, on mun vuoroni. Mä oon jo valmiiksi ahdistunut ja väsynyt.
Hakeudu itse keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan, psykologin tai psykiatrin kanssa. Äitisi on sairas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On rankkaa olla tuommoisen äitin kanssa tekemisissä.
Oma äitini ei tosin ole alkoholisoitunut, eikä käyttäytynyt väkivaltaisesti lapsiani kohtaan. Minua kohtaan kyllä kun olin lapsi, mutta kun kasvoin fyysisesti äitiäni isommaksi (äitini on aika pienikokoinen ja heiveröinen), hän ei enää uskaltanut käyttäytä väkivaltaisesti.
Hän saattoi raivostua silmittömästi milloin mistäkin, ilman, että osasin edes ennakoida, että joku asia saattoi aiheuttaa hänessä raivokohtauksen.
Hän on hyvin marttyyrimainen. Aina hokee myös tuota, kuinka hän on kaikkensa minun eteeni tehnyt ja minä olen vain täysin kiittämätön, enkä näe kuinka hän on yrittänyt.
Hän on aina vähätellyt minua. Minusta olisi pitänyt tulla "jotain suurta", että olisin kelvannut hänelle. Hän ei kertonut sukulaisillekaan opiskeluistani, koska en käynyt lukiota loppuun, enkä mennyt yliopistoon, vaan jätin lukion kesken ja menin kauppikseen. Hän häpesi minua tuon takia ja valehteli sukulaisille, että olen muuttanut helsinkiin opiskelemaan... :-O
Oma äitini syyllistää minua omituisista asioista, keksii kaikenmaailman juttuja, mitkä ei ole totta. Kaivelee aina jotain vanhoja teiniaikani hölmöilyjä ja haukkuu minua niistä. Haukkuu kaikki ystäväni jne...
Olen yrittänyt saada näitä asoita keskusteltua äitini kanssa, mutta hän ei asioista keskustele, koska kaikki vika on minussa niin minun kuulema täytyy "hoidattaa itseni kuntoon" ja sitten voimme olla hyvissä väleissä :-O
Isäni on täysin tossun alla, eikä uskalla nousta äitiäni vastaan, ei uskalla puolustaa minua vaan asettuu äitini taakse ja haukkuu niillä sanoilla minua, mitkä äitini on hänen suuhunsa työntänyt. Välillä olen ollut täysin pitämättä mitään yhteyttä, pitkiäkin aikoja. Mutta sitten välillä ollaan tekemisissä jonkin verran, semmoisella "kaunis ilma tänään"-asteella. Se saa riittää. Enempään mä en pysty enkä halua.
Jonkinlaiset välit haluan sen takia pitää, että he ovat ainoat isovanhemmat lapsilleni. Ja muitakaan sukulaisia ei juuri ole. Että lapset edes tietävät, ketkä ovat heidän isovanhempansa, vaikkei heistä koskaan mitään sen ihmeempää "iloa" lapsille olekaan.
Eivät hoida ikinä lapsiani, eivät osoita oikeastaan sen ihmeempää mielenkiintoa, joskus semmoista väkisin tehtyä kyllä, hyvin vaivalloista. Mutta he ovat mitä ovat, varsinkin äitini. En pysty häntä muutamaan, voin vaan hyväksyä, mikä hän on ja olla ottamatta omille harteilleni hänen ongelmiaan. En välitä, mitä äitini mesoaa ja uhoaa ja touhuaa. Se on sen ihmisen ongelma.
Mutta ap, et siis ole yksin. Meitä on muitakin, joilla on vastaavanlainen äiti. Tiedän siis mitä joudut kestämään. Mutta koita olla niin, ettei äitisi tekoset, ja sanomiset vaikuttaisi sinuun. Ajattelet, että se on hänen oma ongelmansa. Ei sinun.
Tsemppiä!
että kyllähän sitä lapsena (vaikka olisi jo aikuistunut) toivoo, että äiti muuttuu tai uskoo, että on muuttunut. Ja aika monta kertaa sitä hakkaa päätänsä ns. seinään, kunnes ymmärtää, että ei se muutukaan...
nimim. kokemusta on
kuinka yleensäkään olet ollut äitisi kanssa tekemisissä lapsuuden jälkeen. Puhumattakaan, että olet antanut mahdollisuuden olla lastesi kanssa ja jopa väkivaltainen heitä kohtaan :( Välit poikki!!!
Alue: Aihe vapaa
äitisi on mieleltään sairas, oon varmastikin aina ollut ja nyt iän ja alkoholisoitumisen myötä pahentunut.
Aikuista ihmistä ei väkisin hoitoon hevillä saa, äidin pitäisi itse haluta lääkäriin.
MÄ tekisin sinuna niin, että menisin itse psykiatrille. Kun kerrot elämästäsi, niin lääkäri voi ehkä kertoa jotain sinulle äidistäsikin. Niin saat paremmin ymmärrystä tunteillesi.