Onko kellään ollut riippuva persoonallisuushäiriö ja saanut itse parannettua itsensä?

tapahtuu kontaktissa toiseen ihmiseen- kun se häiriökin on ihmisten välinen. Siis jonkun toisen ihmisen kyllä tarvitset jotta voit parantua. Ja oli diagnoosi nyt mikä tahansa, ne syyt on usein ihmisen ymmärryksen takana ja vain toisen ihmisen avulla voit ymmärtää itseäsi oikeasti toisin- kirjoista voi saada jotakin apua. Kaikenlainen paraneminen on muuten vuosien työ- ja koska syyt usein on tavalla tai toisella lapsuudessa- prosessi on pitkä ja kipeä. Vaikka läheisriippuvuus ei olisikaan mikään virallinen diagnoosi, se on kyllä ihan todellinen sairaus ja siitä voi myös parantua. Kovin suuri tarve tietää, hallita ja analysoida ja olla oikeassa on muuten täydellinen este kaikelle paranemiselle. Oikea paraneminen tapahtuu tunteiden- ei järjen ja tietämisen- tasolla.

psykiatri sano vaan että sellasen tarttee vain hakemuksiin (esim. sairaseläke jne...), mutta "parantuakseen" ei tarvitse...

Olin 3 v psykoterapiassa, enkä "parantunut" (ehkä menin paremmaksi).. Ja ei minulla ole enää varaa terapiaan. Eikä kela varmaankaan tue.

Sanot "prosessi on pitkä ja kipaä" voisitko kuvailla enemmän?

ap

ap

No, lue tommy helsstenin tuotantoa, siellä on auttavia ajatuksia. Mutta- oikeasti paranemista voi tapahtua vain suhteessa toisiin ihmisiin, kaikki muu on teoriaa. Eli terapeutti, vertaistukiryhmä, saman tien käynyt ystävä (jota en kyllä kuormittais). Mikset hakisi tukea?

koskaan tollaista diagnoosia kuullutkaan, mutta tuntuu että mulla voisi olla tuo.



Luen tällä hetkellä kirjaa Läsnäolon voima Tie henkiseen heräämiseen ja se vaikuttaa hyvältä.

ei läheisriippuvuus kai ole lääketieteellisesti hyväksytty termi...

ja olen lukenut TH:ta ja minusta läheisriippuvuus voi olla toisinkin päin, että vältteleekin ihmisiä...

ap

koskaan tollaista diagnoosia kuullutkaan, mutta tuntuu että mulla voisi olla tuo.

Luen tällä hetkellä kirjaa Läsnäolon voima Tie henkiseen heräämiseen ja se vaikuttaa hyvältä.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

ks tuolta, lainaan riippuvan persoonan kuvauksen: Riippuvainen persoonallisuus alkaa varhaisaikuisuudessa ja ilmenee korostuneena hoivatuksi tulemisen tarpeena, joka johtaa alistuvaan ja takertuvaan käyttäytymiseen sekä voimakkaaseen eroon joutumisen pelkoon. Yksin ollessaan hän tuntee itsensä avuttomaksi ja läheisen suhteen päättyessä hän pyrkii etsimään nopeasti hoivaa ja tukea antavan suhteen.

Mutta eipä minulla noista oikeastaan ole kuin "voimakas eron joutumisen pelko" tai siis pelkäisin yksinolemista...Ja minusta tuntuu jos mies jättäisi niin hakeutuisin nopeasti suhteeseen.

Alistuva en suhteessani ole enkä hae "hoivaa", joskus tuntuu että joustan periaatteissani ja mielipiteissäni suhteen säilymisen takia (mutta ehkä tämä on ihan normaalia joustua..eli olen ajatellut alunperin liian jäykästi...välillä taas pelkään, että minua ei haittaisi esim. miehen pettäminenkään...tuosta ei ole siis kokemusta, mutta teoriassa, että yrittäisin kaikin tavoin säilyttää parisuhteen)

ap

tapahtuu kontaktissa toiseen ihmiseen- kun se häiriökin on ihmisten välinen. Siis jonkun toisen ihmisen kyllä tarvitset jotta voit parantua. Ja oli diagnoosi nyt mikä tahansa, ne syyt on usein ihmisen ymmärryksen takana ja vain toisen ihmisen avulla voit ymmärtää itseäsi oikeasti toisin- kirjoista voi saada jotakin apua. Kaikenlainen paraneminen on muuten vuosien työ- ja koska syyt usein on tavalla tai toisella lapsuudessa- prosessi on pitkä ja kipeä. Vaikka läheisriippuvuus ei olisikaan mikään virallinen diagnoosi, se on kyllä ihan todellinen sairaus ja siitä voi myös parantua. Kovin suuri tarve tietää, hallita ja analysoida ja olla oikeassa on muuten täydellinen este kaikelle paranemiselle. Oikea paraneminen tapahtuu tunteiden- ei järjen ja tietämisen- tasolla.