Sanotteko perheessänne ääneen kirjaimellisesti sanoja

lapsuuden kodissani ikinä ääneen eikä paljon muutenkaan osoitettu. Nyt äitinä olen halunnut tehdä mm. tämän asian erilailla. Halailen ja kerron lapselleni rakastavani tätä. Itse olisin halunnut tuollaisia hellyydenosoituksia lapsena.

mutta jostain kumman syystä asia ei koskaan haitannut minua, eikä haittaa edelleenkään, mä kyllä tiedän/tunnen olevani rakastettu ja toivon että vanhempanikin tietävät yhtä lailla, että mä rakastan heitä.



Minä jatkan samaa siinä suhteessa, että minä ja mies ei oikeastaan ikinä sanota ääneen rakastavamme toisiamme. Tai no, joskus seurustelun alkuvuosina sanottiin, mutta se kuulostaa jotenkin niin teennäiseltä, että ei olla juuri rakkaudentunnustuksia sen jälkeen ääneen loruteltu. Meillä kyllä "tykätään" ja "sä oot ihan kiva" on meillä se rakkaudentunnustus :D (ja kummatkin tietää, että rakastetaan, vaikkei äänen sanotakaan)



Lapsilleni kyllä sanon, että "olet rakas" tai että "äiti rakastaa sua (ja isi)"



esikoinen ei vastaa mitään, korkeintaa "joo" nuorimmainen sanoo "säkin oot rakas". Ja tiedän kyllä, että esikoinenkin rakastaa :)

joskus yritän lapsille sanoa, just että oppisivat sen olevan luontevaa. Meillä muut hellittelysanat korvavaat tuon, ja halit ja pusut

mies yhteen aikaan viljeli tuota, onneksi ei enää

Vaikka meillä muuten oli todella välittävä perhe. Tunteista puhuminen yleensäkin oli erittäin harvinaista ja kaikki keskustelut pidettiin melko yleisellä tasolla oikeastaan aina.



Liekö joku vastareaktio, mutta luulen että tämän tunne-etäisyyden vuoksi olen halunnut sanoa nuo sanat todella usein omassa parisuhteessani, mistä avovaimoni onkin ollut mielissään.

ei juurikaan ääneen rakastamisista puhuttu. Miehen lapsuus ollut muusta syystä erittäin tunnekylmä. Omille lapsillemme sanotaan "äiti rakastaa sinua" tms. vähintäänkin päivittäin. Toisinaan hellitellään lapsia pitkin päivää ja puolin ja toisin tulee rakastaminen ja tykkääminen ilmaistua. Olen todella iloinen, että olen saanut "kylvettyä" tämän läheisyyden ja tunteiden ilmaisemisen oman perheeni arkeen.

kotona ei ikinä puhuttu tunteista muuten kuin kiertokautta kaarrellen, tai vaikka niinkin vienosti, että äiti taputti isää olkapäälle hymyillen.



Itse olen sanonut lapsille ihan että voi kuinka rakastan sinua, ja sama tulee sieltä silloin tällöin takaisin.

Miehen kanssa toisillemme. Ja teineille lähes joka päivä.

Päivittäin sanotaan, vähän sama kun kysyy miten päivä töissä meni.



Minua on äiti rakastanut kännissä sanoin, isä ei koskaan. Minusta he tässä tekee väärin, voisin sanoa heille nuo sanat mutta en sano, kiusallanikaan!! Tiedän että rakastavat mutta säälin heitä.

eli lapsuuden kodissa ei sanaa rakastan käytetty koskaan ja omille kolmelle lapselle sen kerron ainakin nukkumaan mennessa, monesti muutenkin. Tykkäämisestä puhutaan paljon halatessa sekä lasten että miehen kanssa.

En muista, että äitini tai isäni olisivat koskaan sanoneet rakastavansa minua. Myöskään spontaaneja halauksia ei harrasteta, äiti joskus halaa mutta isän kanssa on melkoisen jäykkää. Kateellisena ja myös hyvilläni katson, kun mieheni kertoo lapsilleen päivittäin rakastavansa heitä. Haluan voida sanoa lapsilleni rakastavani ja välittäväni ja että fyysinen kontakti tuntuu luonnolliselta.

Miehen kanssa sanotaan vähintään kerran päivässä, että rakastan sua. Ainakin illalla nukkumaan mennessä. Ja lapsille aloin sanoa samaa jo heidän ollessaan vauvoina ja sanon edelleenkin. Jos en nyt joka päivä, niin lähes joka päivä ainakin. Osaavat myös spontaanisti sanoa minulle, että äiti, minä rakastan sinua. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin kuulla se 3- tai 5-vuotiaan suusta!



Minunkaan lapsuudenperheessäni ei tuota sanottu ääneen, ei myöskään halailtu. Tai siis äiti ja isä kyllä vieläkin halailevat toisiaan, mutta eivät minua. Muutenkin on sellainen jäykkä fiilis.



Mutta on se tärkeää sanoa se ääneen! Minusta kuulostaa tosi oudolta, jos rakastan sua on sanottu joskus vuosia sitten suhteen alkuaikoina. Mistäs sitä tietää jos toisen mieli on muuttunut?! :)