Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei tunnu kestävän vauva-arkea.
29.03.2012 |
Se synkistää koko elämäni, sillä haluaisin niin kovasti, että voisimme nauttia tästä ohikiitävästä ja kohta katoavasta ajasta perheenä.Mies vain narisee jatkuvasti, miten vaikeaa hänellä on, kun hän ei pääse pyöräilemään, kuntosalille, lenkille, ulos syömään jne. kuin vain kerran tai kaksi viikossa. Kuulemma on niin hirveää, kun ei voi "toteuttaa itseään kuin rajoitetusti". Tämä veisu tulee vielä lähempänä nelikymppistä kuin kolmikymppistä huitelevan miehen suusta. Itsestäni useamman tunnin kestävä kavereiden tapaaminen tai harrastaminen kuulostaa vauvaperheen isän vapaaa-ajaksi melkoisen kivalta. Ja siis huomautettakoon, että hänen työaikansakin on käytännössä vain noin puolet siitä, mitä normaalisti työssäkäyvillä ihmisillä. Erityisen paljon ruikutus ottaa päähän siksi, että itse en ilman lasta ole käynyt ensimmöisten kuukausien aikana kuin muutaman parin tunnin pätkän jossain.
Lapseksemme on osunut kaiken lisäksi keskimääräistä helpompi tapaus, yövalvomiset jäävät jo yhteen tai kahteen lyhyeen imetysessioon per yö (mies nukkuu eri huoneessa, eikä joudu heräämään senkään vertaa) ja isovanhemmatkin ovat valmiina tarjoamaan apua.
Mies kaiken lisäksi kehtaa rähjätä ja tiuskia mulle jatkuvasti siitä, että kulutan liikaa aikaa suihkussa tai jopa vessassa! Toisaalta hän lupailee hurskaasti, että voin mennä milloin vain vaikkapa shoppailemaan, mutta käytännössä lupauksia ei tarvitse pitää, kun olen imetyksen vuoksi aika pitkälle sidoksissa vauvaan. Oikeasti voisin kai ottaa vauvanhoidosta kotona olevana reilusti päävastuun, mutta typeränä feministinä en ole kovin uhrautumisintoinen ja olen vielä isäksi sitä mieltä, että miehenkin pitää osallistua lapsensa hoitamiseen mahdoillisimman täysipainoisesti, koska hänellä on siihen ajallisesti mahdollisuus.
Kommentit (33)
Valittaa vaan koko ajan kun hänen tarpeitaan ei muka huomioida. Ja suurimman vastuu kaikesta joudun kantamaan minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mun mies oo kyllä tuollainen.
Ihan samanlaisia no miehet on aina olleet, ekaks tulee ne itte, sitten työ ja kaverit, sit sinä ja vikaks se lapsi, ja josteillä on koira ni sekin tulee ennen lasta, tärkeysjärjestyksessä, sorry.
Mieheni jostain syystä, vaikkei hänelläkään pikkusisaruksia ole, tajusi minua paremmin, miten paljon elämä muuttuu vauvan myötä. Minulla sopeutumiseen meni varmaan ekat neljä kuukautta, mieheni hyväksyi heti sen, että omat menot on nyt menty hetkeksi. En siis tarkoita leuhkia ihanalla miehelläni vaan pointtini on se, ettei tuo "itsekkyys" liity aina sukupuoleen. Elämänmuutoksen aiheuttama sokki voi sumentaa myös naisen ajattelua. Minä olisin varmasti mennyt menojani (siis riekkunut kaupungilla jen.), jos imetys ei olisi rajoittanut ja yöheräämiset verottaneet jaksamista. En vaan osannut hyväksyä sitä, että yhteinen aika on minuuteissa enkä voi noin vaan lähteä edes kahville kaverin kanssa ilman lasta. Ja koska minulla ei ollut mitään kokemusta vauvan kanssa elämisestä, en ymmärtänyt, että vauvankin kanssa voi liikkua. Vasta nyt muutaman kuukauden jälkeen tajuan, että lapsen kanssa voi mennä esim. ravintolaan tai vaatekauppaan. Vielä kolme kuukautta sitten luulin kaiken tuollaisen olevan mahdotonta. Ahdistihan se!
Ap:lle toivon voimia ja miehellensä kykyä sopeutua. Koittakaa liikkua vauvan kanssa kodin ulkopuolella, niin miehesikin huomaa, ettei lapsi estä kaikkea muuta elämää. Anna hänelle aikaa, jospa se hänelläkin helpottaa ajan kanssa. Kaikki eivät vain sopeudu uuteen elämänvaiheeseen niin sutjakkaasti. Miehesikin on aika iäkäs tuoreeksi isäksi, hän on todellakin ehtinyt jo tottua ihan toisenlaiseen elämään.
Imeväinen lapsi on riippuvainen äidistään ja tuossa vaiheessa isä on statisti. Ei elämä mene fifty-fifty näissä asioissa vaikka kuinka feministi olisikin - lapsesi ei sitä tiedä eikä siitä edes välittäisi!
Muutamat ekat kukaudet on varmasti ihan muuta kuin mihin kumpikaan on teistä toittunut ja elämä siitä tasaantuu ja muotoutuu.
---
Tässäpä olennainen tiivistettynä. Meillä lapsesta tuli miestä kiinnostava kun se täytti kolme. Nyt sujuu hienosti. Onnistuneen isä-lapsi suhteen takeena ei todellakaan ole varhaisvauva-ajan intensiivinen vuorovaikutus. Ei ainakaan, jos koko asia perustuu jonkinlaiseen feministiseen näkemykseen sitä, että isänkin on osallistuttava koska äiti on emansipoitunut. Olen useasti ollut huomaavinani tosiallisen motiviin olevan lähempänä "minäkään en saa mennä, sinäkään et"- ajattelua.
Kyseessä onkin siis äidin oma shokki ja vastareaktio elämän totaaliseen muutokseen.
...täältä, en oikein muutakaan osaa sanoa. Voin kertoa tässä oman tarinani.
Kun saimme esikoisen, perhe-elämä oli ihanaa. Touhusimme paljon kolmistaan ja mies oli myös vauvan kanssa paljon. Pääsin aina omille asioilleni kun tarvitsin, sitä ei tarvinnut edes kysyä.
Halusimme lapset pienellä ikäerolla ja saimmekin kuopuksemme kun esikoinen oli 1v3kk. Jo raskausaikana huomasin muutoksen. Kun minä olin huonovointinen ja väsynyt, mieheni on huonotuulinen. Tuli olo, etten saisi "vain olla" koska hän joutui olemaan lapsen kanssa. Saatikka kun kuopus syntyi. Hän oli massuvaivainen ja kamalan vaativa vauva. Tuolloin mies otti vastuuta esikoisesta enemmän, mm. nukkui tämän huoneessa ja hoiti yöheräilyt, minulla oli täysi vastuu vauvasta. Kun vauva yöllä itki ennen kuin ehdin sekoitella erityiskorvikkeet, oli mies ihan hermona kun hän heräsi itkuun.
Jos omaa aikaa tarvitsin esim. johonkin ostoksille, puolen tunnin päästä jo soitti ja kysyi, koska palaan. Tulinpa kerran kotiin niin, että vauva huusi suoraa huutoa olohuoneen lattialla. Mies oli esikoisen huoneessa, ovi suljettuna, nukuttamassa esikoista päiväunille. Vauva ei kuulemma millään rauhoittunut, niin oli sitten päättänyt antaa huutaa...
Voi pyhä sylvi! Arvatkaa aionko enää toivoa lisää lapsia...?
Eipä ole mies vieläkään mitenkään aktiivinen. Puhui aina, että kunhan lapset kasvavat niin, että heidän kanssaan voi enemmän pelailla, harrastaa jne, niin sitten hän kyllä touhuaa... No, lapset on nyt 5 ja 6, eikä vissiin vieläkään heidän kanssaan voi tehdä oikein mitään.
Kateellisena seuraan tuttavaperhettä, jossa odotetaan kolmatta lasta. Rouva levähtelee ja nautiskelee, mies hoitaa kaiken lapsiin liittyvän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Imeväinen lapsi on riippuvainen äidistään ja tuossa vaiheessa isä on statisti. Ei elämä mene fifty-fifty näissä asioissa vaikka kuinka feministi olisikin - lapsesi ei sitä tiedä eikä siitä edes välittäisi!
---
Tässäpä olennainen tiivistettynä. Meillä lapsesta tuli miestä kiinnostava kun se täytti kolme. Nyt sujuu hienosti. Onnistuneen isä-lapsi suhteen takeena ei todellakaan ole varhaisvauva-ajan intensiivinen vuorovaikutus. Ei ainakaan, jos koko asia perustuu jonkinlaiseen feministiseen näkemykseen sitä, että isänkin on osallistuttava koska äiti on emansipoitunut. Olen useasti ollut huomaavinani tosiallisen motiviin olevan lähempänä "minäkään en saa mennä, sinäkään et"- ajattelua.
Kyseessä onkin siis äidin oma shokki ja vastareaktio elämän totaaliseen muutokseen.
Molemmat voivat olla osallisena, vaikka toinen imettäisikin.
sille urpolle synttärilahjaksi vaippapaketti ja tutti, sillä niitä hän tarvitsee, eikä mitään kuntosalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Imeväinen lapsi on riippuvainen äidistään ja tuossa vaiheessa isä on statisti. Ei elämä mene fifty-fifty näissä asioissa vaikka kuinka feministi olisikin - lapsesi ei sitä tiedä eikä siitä edes välittäisi!
Muutamat ekat kukaudet on varmasti ihan muuta kuin mihin kumpikaan on teistä toittunut ja elämä siitä tasaantuu ja muotoutuu.
---
Tässäpä olennainen tiivistettynä. Meillä lapsesta tuli miestä kiinnostava kun se täytti kolme. Nyt sujuu hienosti. Onnistuneen isä-lapsi suhteen takeena ei todellakaan ole varhaisvauva-ajan intensiivinen vuorovaikutus. Ei ainakaan, jos koko asia perustuu jonkinlaiseen feministiseen näkemykseen sitä, että isänkin on osallistuttava koska äiti on emansipoitunut. Olen useasti ollut huomaavinani tosiallisen motiviin olevan lähempänä "minäkään en saa mennä, sinäkään et"- ajattelua.
Kyseessä onkin siis äidin oma shokki ja vastareaktio elämän totaaliseen muutokseen.
Höpö höpö..! Mielestäsi siis isän ei tarvitse osallistua yhteisen, kummankin haluaman lapsen hoitoon tai elämään ensimmäiseen kolmeen vuoteen? Tottakai vauva-aika on suuri muutos sekä isälle että äidille, mutta siinä tilanteessa ei toinen voi ottaa erivapauksia ja lähteä milloin vain omiin menoihinsa ja ruikuttaa mustasukkaisena pelkästään kun toinen on suihkussa...
Jos syöttäminen (usein imetys) on äidin juttu lapsen kanssa, voi isällä olla esim. kylvetys vain isän ja lapsen omana juttuna. Tai vaikka päivittäinen kävelylenkki vaunujen kanssa.
On tutkittu, että lapsi nimenomaan 0-3 vuotiaana luo tärkeimmät kiintymyssuhteensa ja sen jälkeen uuden (vanhemmuuteen verrattavan) suhteen luominen voi olla kovemman työn takana. Vauvana lapsi jo tunnistaa päivittäin häntä hoitavan kasvot, otteet ja äänen ja aloittaa kiintymyssuhteen luomisen. Ja ennen kaikkea, kuka ei haluaisi olla oman ihanan lapsensa lähellä ja osoittaa tälle rakkautta ja välittämistä ja seurata hänen kehittymistään ja kasvua omaksi itsekseen? Minkä lapset ottavat, he antavat 100-kertaisena takaisin. Myös ennen kuin he ovat siinä iässä, että voivat tehdä juuri niitä asioita, mistä isä pitää.
nyt ei toimi viestin lainaus... Minun viestini alkaa siis kohdasta Höpö höpö... :)
T: 29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Feminismi kannattaa nyt jättää syrjään Imeväinen lapsi on riippuvainen äidistään ja tuossa vaiheessa isä on statisti. Ei elämä mene fifty-fifty näissä asioissa vaikka kuinka feministi olisikin - lapsesi ei sitä tiedä eikä siitä edes välittäisi!
Muutamat ekat kukaudet on varmasti ihan muuta kuin mihin kumpikaan on teistä toittunut ja elämä siitä tasaantuu ja muotoutuu.
Käyttäydy sinä nin kuin kuuluu, mies saattaa seurata perässä. Nalkuttamalla ja tasa-arvoa vaatimalla ei sitä tule tekemään vaan esimerkin voimalla.
T. Nainen, joka hoiti vauva-ajat suvereenisti mutta isästä kasvoi pikkuhiljaa kelpo yksilö!
Olen kyllä sitä mieltä, että minä olen vauvan ensisijainen kiintymyssuhde mm. imettämisen takia, mutta ei meillä mies kyllä todellakaan ole mikään statisti.
Meillä mies alkoi hoitaa vauvaa intensiivisesti jo sairaalassa. Mä olin hyvin huonossa kunnossa, joten mies hoiti vauvan lähes kokonaan ekat pari viikkoa, mä vaan imetin. Vauva oli sairaalassa yöt vauvalassa ennen kuin mies pääsi kanssamme perhehuoneeseen.
Kyllä mä hoidan meilläkin sen kokonaiskuvan vauvaan liittyen, mutta mies on vauvan kanssa tosi paljon, eikä mun tosiaankaan tarvitse väännellä käsiä ja huolestua, että mitenhän niillä menee, kun käyn esim. jumpassa tai ratsastamassa.
Eikä mun tarvitse todellakaan nalkuttaa miehelle mistään vauvanhoitoon liittyvästä, hän hoitaa vauvaa ilman draamaa, koska on sen isä.
Eikä tämä todellakaan ole mikään feminismiin liittyvä juttu, kyllä mies ihan haluaa olla lapsen kanssa.
Olen useasti ollut huomaavinani tosiallisen motiviin olevan lähempänä "minäkään en saa mennä, sinäkään et"- ajattelua.
Mitä vikaa sellaisessa ajattelussa tosiasiallisesti on, että molemmat joutuvat sopeutumaan elämänmuutokseen ja tinkimään omista menoistaan yhteisen perheen vuoksi? Etenkin jos lapsia on yhdessä tuumin hankittu, tuntuu oudolta että perhesovun nimissä nainen aina vaan joustaa ja joustaa ja joustaa, kun taas mies saa rauhassa jatkaa entistä elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Mekin tehtiin ja saatiin lapsia vasta "vanhana". Mutta molemmilla se lapsen kaipuu oli jo kova. Niinpä kaikki kolme on hoidettu yhteisymmärryksessä.
Mutta pistä se mies hoitamaan enemmän. Vaipanvaihtoon, kylvettämään, ehkä rakkaús kasvaa yhteisessä ajassa.