Älkää oikeasti valittako pienistä asioista!

tai lapset laiskoja viemään edes tiskejä koneeseen. Aina ei ovi olla eikä jaksa olla niin tosi ikenessä ja suu vaahdossa, vaikka jopa omassa perheessä on vakavasti sairaita ihmisiä.



Enimmäkseen löydän kyllä asioista aina hyvän puolen, sen vaan oppii pakon edessä.



Jos vaikka huomaa tikkaiden irroneen lumikuorman alla, huokaisee jo hepotusta, että sentään kattopellit eivät revenneet! Ja se tuntuu aidosti siltä.

Valitin minäkin ennen pikkuasioista. Sitten elämä opetti enkä valita enää..



Mielummin sallin ihmisten napisevan pikkuasioista kuin että heitä kohtaa joku iso vastoinkäyminen.

Mitä hienoa siinä on, että syöpää sairastava ei valita sairauttaan?

vai ootko mun anoppi, jonka mielestä kukaan ei saa sanoa mitään jos vaan jostain maailman kolkasta löytyy joku jolla on asiat vielä huonommin??

sattunut myös isoin murhe, joka äidille voi sattua. Miksi pitäisi sen takia olla ylväästi hiljaa. Kai sitä saa silti edelleen olla tavallinen ihminen. Enkä näe mitään hienoa siinä, että syöpäsairaat ym. eivät valita. Sitäpaitsi useimmat kyllä valittavat, hoidan heitä työkseni.

Jos on valvonut viisi yötä putkeen nuhaa sairastavan lapsen kanssa niin pitää vaan purra hammasta yhteen, jaksaa ja olla hiljaa..???



Toki vakavampiakin juttuja on, lapsia kuolee ja sairastuu, mutta ei se voi viedä muilta oikeutta tuntea väsymystä..



Ja kyllä, minua vituttaa kaksi viikkoa jatkunut nuha ja kamala yskä, saan siitä valittaa. Jos tämä pahenee ja todetaan keuhkokuumeinen keuhkosyöpä ja annetaan elinaikaa kaksi kuukautta, niin taistelen sitten ilman valituksia..

Mitä hienoa siinä on, että syöpää sairastava ei valita sairauttaan?

Vaan se on niin turhaa valittaa oikeasti pienistä, mitättömistä asioista. Läheiset ei jaksa kuunnella ja teet vaan itselleen paskemman mielen yms...

siis yksin kasvattanut, olen seurannut vanhempani hyvin vaikeaa sairautta ja veljeni on kehityvsvammainen. valitan silti edelleenkin useinkin pikkuasioista.



Toki se hävettääkin, mutta ei nuo vaikeat asiatkaan poista harmituksia.



Toki jos oma lapsi esim. sairastaisi vakavasti, niin silloin kaikki kuumeista natinat varmasti satuttaisivat.

Mun mies on vakavasti sairas. Melkein kuoli kesällä pariin otteeseen, edelleen on sairaslomalla ja on paljon ongelmia. Sekö tarkoittaa etten itse saisi valittaa mistään omista pienemmistä ongelmistani tai sairauksista? Ei se kuule oloa yhtään paranna pohdiskella että kyllä monella on vielä pahemmin asiat ja siellä Afrikassa ei ole ruokaa tai vettäkään ja voi niitä raukkaparkoja...



Sen halvaantuneen oloa ei varmaan yhtään paranna se valittaminen, mutta kun flunssaa valittaa kaverille ja saa sympatiaa osakseen, se voi oikeasti tuntua ihan kivalle. Mulle saa ainakin kaverit valittaa pienistäkin asioista ja haluan heitä piristää! :)

ja arjen pettymyksistä! Heiltä saa myötätuntoisia sanoja takaisin tai huumoaria niin, ettei voi kuin nauraa ja porskuttaa taas. Ja seuraavalla kerralla osat ovat ehkä toisin päin.



Vakavasti sairasta on oikeasti paljon vaikeampaa tukea ja lohduttaa, ehkä he siksi vetäytyvätkin hiljaisuuteen. Säästävät muita tai evät vain jaksa aukaista suutaan.

sanoa, ettei mistään saisi valittaa, kun jollakulla on asiat huonommin. Eihän silloin saisi valittaa mistään, koska AINA on joku, jolla asiat ovat vielä huonommin.



Kyllä murheet ovat ihan subjektiivisia, eikä kukaan voi tulla toiselle sanomaan, mitä saa murehtia ja mitä ei.

loppuu jossain vaiheessa voimavarat valittaa siitä kaatuneesta kahvikupista, likatahrasta paidassa, huonosta säästä jne. Hänelle on elintärkeää kaivaa joka päivä ne ilonaiheet vaikka kuinka pienestä asiasta.



Pienistä valittava ihminen ei ole koskaan käynyt siinä pisteessä, jossa tajuaa elämän rajallisuuden ja elämän todellisen merkityksen. Kun ymmärtää missä tässä kaikessa on kyse, häviää mielenkiinto turhuuksiin ja ajantuhlaukseen.

Voi todellakin joutua käymään äärimmäisen äärellä, menettää läheisensä, olla vaarassa menettää perheenjäsenenesä, oman elämänsä jne... Ja silti jonakin päivänä osaa harmitella sitä, että kynttilästä valui steariini pöytäliinalle. Ei vakava asia jalosta ketään pyhimykseksi, jolla ei liiku tunnetasolla mitään pientä ja vajavaista. Ei sairaus tee ihmisestä Suurta Ajattelijaa.



Minusta on lähinnä ilo ja terveen mielen merkki se, että arkistekin asiat hetkauttavat sen jälkeen, kun on toipunut jostakin järkyttävästä. Tai oppinut elämään sen järkytyksen kanssa.

Valitan pienistä nykyään paljon vähemmän kuin joskus ennen. Lisäksi minua häiritsee nykymaailman kiireinen meno ja se että rahalla ja työnteolla on niin suuri merkitys.

loppuu jossain vaiheessa voimavarat valittaa siitä kaatuneesta kahvikupista, likatahrasta paidassa, huonosta säästä jne. Hänelle on elintärkeää kaivaa joka päivä ne ilonaiheet vaikka kuinka pienestä asiasta.

Pienistä valittava ihminen ei ole koskaan käynyt siinä pisteessä, jossa tajuaa elämän rajallisuuden ja elämän todellisen merkityksen. Kun ymmärtää missä tässä kaikessa on kyse, häviää mielenkiinto turhuuksiin ja ajantuhlaukseen.

vaikka on selvinnyt tragedioista plussan puolelle, se osoittaa että henkistä kehitystä ei ole tapahtunut. Edelleen se sama, keskenkasvuinen pikkutyttö, joka polkee jalkaa ja odottaa että koko maailma pyörii hänen ympärillään.



Vastoinkäymisten olisi nimenomaan tarkoitus kasvattaa aikuiseksi.



Miksi marista asioista joille ei voi mitään? Nille joille voi jotain tehdä niin siitä hommiin sitten mars!

Ja muutenkin ollut murhetta. Mä muistan kuoleman jälkeen sen hetken kun alkoi kassajono kaupassa ärsyttämään. Otin sen hyvänä merkkinä. Päähän mahtui muutakin kuin kuolema. Se oli tosi lohdullista.



Mustakaan ei ole tullut pyhimystä. Itse asiassa suru väsyttää ja ärryn herkästi. Välillä taas millään ei mitään väliä.



Monesti se ärsytys menee ohi, kun saa sanotuksi sen.