Miksi noita erityislapsia on nykyään lähes joka toisella?

Esim. meidän lapsestamme suurin osa ei tiedä, että hänellä on ADHD. Olemme kertoneet asiasta vain lähimmille.

mutta nykyään KAIKKI diagnosoidaan ja jokaiselle luonteenpiirteelle ja erityisominaisuudelle pitää olla nimilappu - ja mieluiten lääkityskin.



Siksi.

* lisäaineet ja huonolaatuiset ruuat

* määrällisesti täysin käsittämätön videopelien, elokuvien, piirrettyjen ja muiden juttujen katsominen ja vaikutteille altistuminen

* laiskat vanhemmat

* puutteellinen kasvatus tai ei kasvatusta ollenkaan

* em. syistä liiallinen sisällä olo - ulkoilua ei arvosteta eikä tunneta enää, kaikki tehdään sisällä

* liikunnan puute





Nuo tekijät kun laskee yhteen niin eihän se ole ihme kun Nico-Petteri kiipeilee pitkin seiniä eikä osaa mitään

Vanhemmuus on MONELLA täysin hukassa. Yksi iso asia on avioerot, kukasta kukkaan lentäminen -> lapsella ei ole elämässään mitään pysyvyyttä. Monesti uusi kumppani ja / tai yhtäkkiä koittanut vapaus menee lasten edelle, vaikkei nämä vanhemmat itse näe asiaa näin



Lisäksi on materia, esim. erilaiset videopelit, jotka koukuttavat lapsia ja vääristävät heidän todellisuudentajuaan. Aiheuttavat paljon levottomuutta, keskittymisongelmia ym



Ja sitten on tämä "kaikkihetimullenyt ja vainMULLEnyt"-kulttuuri, joka siirtyy aikuisilta lapsille.



Toki on myös totta, että nyt doagnosoidaan ja tutkitaan enempi... mutta silti, mun mielipide on tämä.

Vai että pelit, lisäaineet ja huoooh mitähän vielä...



Neurologinen vamma tai kehitysviivästymä ei näy ulospäin. Sitä ei paranneta tai pahenneta videopeleillä, roskaruoalla saati kasvatuksen laiskuudella. Miten joku voi vielä 2011 kuvitella että kukaan TAHTOISI lastansa "erityislapsen" nimikkeen alle??



Minä en polttanut, juonut tai syönyt paskaa raskausaikana. Lapsella on hyvä koti, turvalliset vanhemmat, kehityksen kannalta kaikki hyvin ja kasvaa fyysisesti tavallisilla käyrillä. Ulkoillaan ainakin kerran päivässä kunnolla, teen ruoat itse (ja tietotaitoa luulisi siihen olevan, kokiksi opiskelin), luen lapsen kehityksessä ja teen yhteistyötä päiväkodin kanssa. Syötän D-vitamiinia, opetan tapoja, lastenohjelmia katsotaan vain pari viikossa 30 minuuttia kerrallaan. Ei pelailla kuin lautapelejä, ei hengailla huonon seuran kanssa, kukaan kotona ei tee mitään laitonta tai epäilyttävää. Neuvola, lääkärit ja toimintaterapeutti antavat pelkästään kehuja asioiden hoitamisesta.



Ja silti lapsemme on ns. erityislapsi, vieläpä kirottu ylivilkas tapaus!!

Nykyään heidät hoitetaan kotona.

Oma veikkaukseni on myös se, että paremman elintason myötä elävänä syntyy nekin, jotka ennen olis menneet kesken.

Ja puhut nyt vakavammista tapauksista kuin jostain ad/hd:ista

Vammaisuus on asia erikseen ja varmasti näkyvillä nykyisin enemmän kuin ennen, kun iso osa kehitysvammaisista on kotihoidossa eikä laitoksessa.



Erityislapseksi "pääsee" nykyisin kai aika helposti. Itsellekin tulee välillä mieleen, että mitäpä jos olemme liiankin sallivia kaikenlaisen häiriökäyttäytymisen kanssa? Päiväkodissa on useita lapsia, joista joku hoitajakin on joskus sanonut, että "on erityisiä tukitarpeita", mikä tarkoittaa ainakin yhden pojan kohdalla sitä, että aikuisen pitää lähes koko ajan katsoa, ettei poika hyökkää kenenkään kimppuun. Tällä pojalla on kotonaan erittäin ankara isä, jonka olen mm. nähnyt pojan omilla synttäreillä riepottavan poikaa riehumisen jälkeen niskasta jne. Toisaalta äiti tuntuu sallivan pojalle kaiken, eikä juurikaan toru tai estä lastaan muiden lasten ollessa paikalla. Toinen liian ankara, toinen liian salliva. Tässä ei siis välttämättä ole kyse mistään neurologisesta syystä vaan ongelmallisesta kasvuympäristöstä.

Aina sellaista ei löydy, uskokaa tai älkää. Esim. meillä on normaali hyvinvoiva ydinperhe, paljon rakkautta ja rajoja, säännöllinen päivärytmi, terveellistä ruokaa, aikaa levolle ja mieluisille harrastuksille. Säännöstelemme tarkasti lapsen peliajat ja noudatamme pelien ikärajoja. Elämämme on kaikin puolin kohtuullista: emme haali materiaa tai noudata minkäänlaisia äärioppeja.



Raskaus ja synnytys olivat normaaleja, ei ole tapahtunut mitään traumaattista, kummallakaan vanhemmista ei ole ollut erityisiä ongemia lapsuudessa tai aikuisuudessa.



Silti yhdellä lapsistamme on adhd. Kahdella muulla taas ei ole. Aika ikävää, jos ihmiset tekevät perheestämme yhden lapsemme perusteella noinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä kuin te täällä. Tervetuloa kylään ja tutustumaan - ehkäpä huomaattekin, että olemme ihan tavallinen, mukava ja jopa fiksukin perhe.

sellaisia, joilla ei ole mitään fyysistä "vikaa". Ja juuri nämä on usein ulkoilisilla tekijöillä aiheutettuja ( ei aina, mutta usein ).



Jos lapsi kiitää vauvasta saakka siellä täällä ja tuolla mamin mielihalujen mukaan, hoitajana on kuka sattuu milloinkin suostumaan, vanhemman omat harrastukset ovat tärkeämmät kuin normaali turvallinen arki, isäpuoli vaihtuu 4kk välein ym ym niin kyllä se lapsessa näkyy!



Lisäksi sosiaaliset taidot ovat monilla aivan surkeat, ja siitä syytä paljon videopelejä.

Ymmärrän miltä sinusta tuntuu!



28

Vammaisuus on asia erikseen ja varmasti näkyvillä nykyisin enemmän kuin ennen, kun iso osa kehitysvammaisista on kotihoidossa eikä laitoksessa.

Erityislapseksi "pääsee" nykyisin kai aika helposti. Itsellekin tulee välillä mieleen, että mitäpä jos olemme liiankin sallivia kaikenlaisen häiriökäyttäytymisen kanssa? Päiväkodissa on useita lapsia, joista joku hoitajakin on joskus sanonut, että "on erityisiä tukitarpeita", mikä tarkoittaa ainakin yhden pojan kohdalla sitä, että aikuisen pitää lähes koko ajan katsoa, ettei poika hyökkää kenenkään kimppuun. Tällä pojalla on kotonaan erittäin ankara isä, jonka olen mm. nähnyt pojan omilla synttäreillä riepottavan poikaa riehumisen jälkeen niskasta jne. Toisaalta äiti tuntuu sallivan pojalle kaiken, eikä juurikaan toru tai estä lastaan muiden lasten ollessa paikalla. Toinen liian ankara, toinen liian salliva. Tässä ei siis välttämättä ole kyse mistään neurologisesta syystä vaan ongelmallisesta kasvuympäristöstä.

Mun tyttären luokalla on tyttö, jolla on diagnoosi. Kotona ei ole väkivaltaa (tietääkseni), mutta vanhemmista toinen on tiukka ja pitää kuria - ja toinen sallii suurin piirtein kaiken. Vähemmästäkin lapsi menee sekaisin. Tuossahan tulee ristiriita vanhempien sanomisten välillä - ja mitenkä lapsi silloin voi tietää, miten pitää toimia ja mikä on oikein.

Saattaa nimittäin lähteä juoksemaan jonnekin kesken esim. leikin ja lyödä päähän jotain kaveriaan, jonka kanssa ei ole ollut mitään riitaa tms. joka selittäisi tilannetta. Lapsi ei ole luonteeltaan ilkeä eikä tämmöistä käytöstä esiinny kuin päiväkodissa- niin että mitäköhän tässä pitäisi tehdä, arvon av-raati?? Ympäristöstä puhutaan kun syytellään vanhempia, mutta onko päiväkodilla mitään tekemistä asian kanssa? Pienryhmä tosin tämäkin, jossa on alle 12 lasta.



Kotona sama lapsi on levoton, koko ajan äänessä eikä osaa rauhoittua. Ihan sama onko arki vaiko pitkä loma, aina sama asia! Eli mitään "lapsesi on rasittunut hoidosta"-paskaa ei tarvitse tähän kirjoitella, kiitos. Yritämme tukea lasta mm. kuvakortein (siirtymätilanteet mahdottomia eikä mikään määrä ennakointia riitä), puhua rauhallisesti ja hitaasti, keskittyä puuhiin joihin hän voi purkaa energiaansa. Mutta ei, ei apua. Kun veimme pojan toimintaterapeutin tutkimuksiin, hänkään ei saanut poikaa asettumaan.



Olemme jonossa neurologille. Ihan mielelläni kuulisin että mitä voimme vielä kotona tehdä toisin, kun apua ei osaa antaa päiväkodin erityisope, perheneuvola eikä edes se terapeutti!

Ja maalaisjärki.

Piste.

Vai että pelit, lisäaineet ja huoooh mitähän vielä...

Neurologinen vamma tai kehitysviivästymä ei näy ulospäin. Sitä ei paranneta tai pahenneta videopeleillä, roskaruoalla saati kasvatuksen laiskuudella. Miten joku voi vielä 2011 kuvitella että kukaan TAHTOISI lastansa "erityislapsen" nimikkeen alle??

Minä en polttanut, juonut tai syönyt paskaa raskausaikana. Lapsella on hyvä koti, turvalliset vanhemmat, kehityksen kannalta kaikki hyvin ja kasvaa fyysisesti tavallisilla käyrillä. Ulkoillaan ainakin kerran päivässä kunnolla, teen ruoat itse (ja tietotaitoa luulisi siihen olevan, kokiksi opiskelin), luen lapsen kehityksessä ja teen yhteistyötä päiväkodin kanssa. Syötän D-vitamiinia, opetan tapoja, lastenohjelmia katsotaan vain pari viikossa 30 minuuttia kerrallaan. Ei pelailla kuin lautapelejä, ei hengailla huonon seuran kanssa, kukaan kotona ei tee mitään laitonta tai epäilyttävää. Neuvola, lääkärit ja toimintaterapeutti antavat pelkästään kehuja asioiden hoitamisesta.

Ja silti lapsemme on ns. erityislapsi, vieläpä kirottu ylivilkas tapaus!!

Jos teillä on noin, eihän se herranjumala suinkaan tarkoita, että kaikilla muillakin olisi. Toki on neurologisiakin asioita, se on selvä, mutta ei varmaan voi kukaan kiistää etteikö tällä nykyaikaisella elämäntyylilläkin olisi osuutta OSAAN näistä tapauksista.

niin että mitäköhän tässä pitäisi tehdä, arvon av-raati?? Ympäristöstä puhutaan kun syytellään vanhempia, mutta onko päiväkodilla mitään tekemistä asian kanssa? Pienryhmä tosin tämäkin, jossa on alle 12 lasta.

Olemme jonossa neurologille. Ihan mielelläni kuulisin että mitä voimme vielä kotona tehdä toisin, kun apua ei osaa antaa päiväkodin erityisope, perheneuvola eikä edes se terapeutti!

Älä yleistä! Toki kotiolosuhteilla on merkitystä - MUTTA EI SUINKAAN KAIKISSA TAPAUKSISSA!

Mä en tajua kun ihmiset yleistävät ja ajattelevat, että "meillä on näin niin kaikilla muillakin". Opetelkaa LUKEMAAN ja YMMÄRTÄMÄÄN asioita kokonaisuuksina eikä vain faktanmurusina!

Ensinnäkin on ne lapset, jotka kuten joku totesi, ovat erityisiä kodista riippumatta. Jos kolmesta lapsesta yksi on adhd voi olettaa, että kotona kaikki on normaalia ja hyvin ja lapsi vaan on vähän erityinen. Tällaisia tapauksia on ollut aina. Aikaisemmin vain ne karsiutuivat aikaisemmin usein suorittavaan työhön tms. kun koulut eivät sujuneet. Moni silti tai juuri siksi on ihan kunnon kansalainen ja onnellinen.



Sitten toisaalta on näitä lapsia, joilla kotona kasvatus tai kuri vähän sinnepäin ja siksi oireilevat. Taustalla voi olla silti myös neurologiaa, mutta usein ongelma kulminoituu kasvatuksen takia.



Kun näitä sitten laitetaan sekaisin samaan kategoriaan leimautuu helposti kaikki vanhemmat törpöiksi ja toisaalta kaikki lapset vain huonosti kasvatetuiksi.



Vaikka asioita varmasti diagnosoidaan ihan erilailla nykyään kuin vielä 20 vuotta sitten. Niin silti "erityisten" lasten määrä on kyllä noussut tässä ajassa. Tämän voi kertoa kuka tahansa peruskoulun opettaja. Esim. sukulaiseni on töissä hyvän alueen ns. hyvässä ja rauhallisessa koulussa. Hänen mukaansa levottomia lapsia oli 90-luvulla yksi tai kaksi per luokka. Nyt voi olla jo melkein puolet. Kuitenkin alueen demografia on pysynyt ennallaan tai "noussut".



Eli varmasti jotain muutakin eroa yhteiskunnassa on kuin se, että ongelmia diagnosoidaan. Mutta onko se sitten informaatiotulva? videopelit? kasvatus? Varmaan mahdotonta löytää yhtä syytä.



Mielenkiintoista oli kuitenkin jenkeissä tehty tutkimus spontaanin leikin katoamisesta ja sen vaikutuksesta lapsiin. Sen perusteella oli selvää, että lasten pitäisi saadaa leikkiä esim. ulkona vapaasti. Suomessa tämä kai vielä toteutuukin kohtuudella kun ulkona ei ole kovin vaarallista. Dokumentissa, jopa kännykkä ja sen tuoma mahdollisuus koko ajan kontrolloida missä lapsi liikkuu mainittiin "lasta rajoittavana" tekiänä. Mielenkiintoinen ajatus vähintään.



Lisäksi esim. ruoan laadun merkityksestä lapsen toimintaan ja vaikkapa keskittymiskykyyn on varmasti paljon tutkimuksia.



Tällä megakirjoituksellani halusin sanoa, että varmasti osa erityislapsista on sellaisia, jotka olisivat olleet erityisiä myös 15 vuotta sitten. Mutta myös yhteiskuntamme altistaa lapsia vilkkaudelle aivan erilailla kuin vielä 20 vuotta sitten. Eli erityislapsien määrä pohdittaessa on erittäin vaarallista vain niputtaa kaikki erityiset samaan kasaan ja tuomita sitten lapsia ja vanhempia.

..oli nimenomaan se, että kommenteista valtaosa uskoi että erityislasten perheissä on jotain vialla! Totta hitossa yleistän, koska meitäkin on yleistetty- mistä sitäpaitsi tiedät, etteikö iso osa erityislasten perheistä olisi kunnollisia? Mitä enemmän olen jutellut erityislasten äitien kanssa, sitä useammin huomaan että jokaisessa perheessä tehdään töitä oman lapsen eteen. Yleensä ne "luuserit", joiden lapsella on ongelmia mutta vanhemmilla ei keinoja ratkaista niitä, ovat neuvottomia omasta tilanteestaan ja voimat loppu. He saavat jossain vaiheessa tukea ja apua, mutta lapsi ei välttämättä muutu mihinkään. Näissä perheissä huostaanotto on lopullinen ratkaisu eikä siinä auta vanhempien peiliin tuijottelu.

sulata sitä, että jokainen meistä on erilainen.



Miksi ihmeessä 20% lapsista on kielen kehityksen häiriöitä? Siis 20%?! Eikö voitaisi puhua häiriön sijaan jo jostain muusta ominaisuudesta?

Sama muiden käytös- yms. tarkkaavaisuushäiriöiden kanssa. Eikö niiden yleisyys jo kerro, että kyseessä on ihmisluonteelle ominainen luonteenpiirre eikä mikään vika?



Itsellä tarkkaavaisuushäiriöinen lapsi ja lapsen tulevaisuus pelottaa kyllä. Lapsi on älykäs, empaattinen, ihana, sosiaalinen (hyvin paljon kavereita), tulee toimeen aikuisten ja lasten kanssa, osaa käyttäytyä hyvin jne.

Koti-olot on meillä vakaat, ruoka terveellistä, unirytmi säännöllinen, on ulkoilua päivittäin ja vapaa-aikaa perheen kesken. Ei harrastuksia, eikä muitakaan ylimääräisiä rasitteita, tv: tä kohtuudella jne.

Lapsella on kaikki ok kun perusasiat on kunnossa ja olosuhteet oikeast. Suomalainen koulu- ja päiväkotikulttuuri vain sattuu olemaan sellainen, että jokaisen lapsen on osattava asettua tiettyyn muottiin, yksilöllisyyttä ei sallita. Tämän vuoksi meidän lapsella on dg ja tutkimukset takana. Siksi, että ilman sitä lapsi ei saa sitä huomiota mitä hän tarvitsee pärjätäkseen tietyissä tilanteissa ja ryhmissä.

Me vanhemmat emme tarvitse diagnoosia lapselle eikä lapsi itsekään. Yhteiskunta tarvitsee eikä se ole meidän syymme.

jokaista ADHD-lasta kutsutaan erityislapseksi. Samoin joka toisella tuntuu olevan asperger, jos on vähänkin epäsosiaalisempi tapaus, vastaavasti jokainen tavallista vilkkaampi on ADHD.



Olen tosiaan ihmetellyt samaa kuin ap, täälläkin joka kolmannen viestin tuntuu kirjoittava "erityislapsen" äiti. Koko termikin on ihan ihmeellinen, onko se vammainen lapsi jotenkin erityisempi ja tärkeämpi kuin tavallinen lapsi? Miksi esim. asperger-lapsen äidin täytyy mainostaa lapsensa olevan nimenomaan erityislapsi? Vammaiset vammaisina, mikään adhd ei ole vamma.

sulata sitä, että jokainen meistä on erilainen.

Miksi ihmeessä 20% lapsista on kielen kehityksen häiriöitä? Siis 20%?! Eikö voitaisi puhua häiriön sijaan jo jostain muusta ominaisuudesta?

Sama muiden käytös- yms. tarkkaavaisuushäiriöiden kanssa. Eikö niiden yleisyys jo kerro, että kyseessä on ihmisluonteelle ominainen luonteenpiirre eikä mikään vika?

Itsellä tarkkaavaisuushäiriöinen lapsi ja lapsen tulevaisuus pelottaa kyllä. Lapsi on älykäs, empaattinen, ihana, sosiaalinen (hyvin paljon kavereita), tulee toimeen aikuisten ja lasten kanssa, osaa käyttäytyä hyvin jne.

Koti-olot on meillä vakaat, ruoka terveellistä, unirytmi säännöllinen, on ulkoilua päivittäin ja vapaa-aikaa perheen kesken. Ei harrastuksia, eikä muitakaan ylimääräisiä rasitteita, tv: tä kohtuudella jne.

Lapsella on kaikki ok kun perusasiat on kunnossa ja olosuhteet oikeast. Suomalainen koulu- ja päiväkotikulttuuri vain sattuu olemaan sellainen, että jokaisen lapsen on osattava asettua tiettyyn muottiin, yksilöllisyyttä ei sallita. Tämän vuoksi meidän lapsella on dg ja tutkimukset takana. Siksi, että ilman sitä lapsi ei saa sitä huomiota mitä hän tarvitsee pärjätäkseen tietyissä tilanteissa ja ryhmissä.

Me vanhemmat emme tarvitse diagnoosia lapselle eikä lapsi itsekään. Yhteiskunta tarvitsee eikä se ole meidän syymme.

Rauhallinen, pitkään pohtiva, luova, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu, asioita uusista näkökulmista katseleva lapseni ei pärjää koulussa, jossa pitääkin olla nopea, tehokas, ohjeita pilkuntarkasti noudattava ja ennalta-arvattava.

Niinpä hänen "kohtalonsa" on tarkkavaisuushäiriödiagnoosi. Lapsi diagnosoidaan, vaikka ainakin puolet diagnoosin syistä on yhteiskunnassa. Kuka diagnonosoisi suomalaisen koulujärjestelmän???

Ja meillä on myös toinen, luonteensa puolesta koulujärjestelmään täydellisesti istuva lapsi, joten sekin puoli elämästä on tuttu...