Miksi en ole tullut uskoon?

Oma kokemukseni on varsin samanlainen!

Yritin pitkään uskoa ja näyttää uskovalta. Koska tuntui valheelliselta, jätin vuosiksi koko asian. Sanoin, että olen agnostikko. En koskaan halunnut kieltää Jumalaa, mutta koin, ettei Jumalalla ollut minulle asiaa.

Juuri tältä minustakin tuntuu. Jos perheeni ja läheiseni eivät olisi niin tiiviisti uskossa, jniin varmaan hylkäisin teeskentelyn joksikin aikaa kokonaan ja kutsuisinkin itseäni agnostikoksi. Nyt en oikein voi. Sekin on raskasta. On kovin tekopyhää puhua lapsillekaan uskosta ja Jumalasta johon ei ole mitään yhteyttä. Oikeastaan koko uskominen, seurakuntayhteys ja kaikki vaan aiheuttaa ahdistusta nykyään, en tiedä miten jaksaisin pitää olemattoman uskoni kulisseja yllä.

Ja kyllä, luen Raamattua useamman kerran viikossa, rukoilen päivittäin ja meillä on perheenä vahva seurakuntayhteys. Teen myös vapaaehtoisena työtä seurakunnassa pari kertaa kuussa. Ei tämä ole leivän määrästä kiinni, eikä siitäkään, että olisi jokin kausi. En ole koskaan saanut uskoa.

-Maaret-

lapsena ja nuorena uskoa.

Asuin silloin ns. l-vyöhykkeellä ja siihen uskoon isovanhempanikin kuuluivat.

Halusin olla niinkuin 'kaikki muutkin', mutta silti se koko touhu tuntui kauhean absurdilta.



Nyt nelikymppisenä olen hyväksynyt sen, että en pysty uskomaan mihinkin jeesus-juttuihin tai mihinkään yliluonnolliseen.



Hyvää elämää elän joka tapauksessa :)

En usko että olisin yhtään onnellisempi vaikka olisinkin onnistunut löytämään uskon.

ei halua leimutua kuuluvaksi porukkaan, joka uskoo ennemmin luomiskertomukseen ihan täytenä totena, faktana, kuin evöluutioteoriaan?



Tero

Oma kokemukseni on varsin samanlainen!

Yritin pitkään uskoa ja näyttää uskovalta. Koska tuntui valheelliselta, jätin vuosiksi koko asian. Sanoin, että olen agnostikko. En koskaan halunnut kieltää Jumalaa, mutta koin, ettei Jumalalla ollut minulle asiaa.

Juuri tältä minustakin tuntuu. Jos perheeni ja läheiseni eivät olisi niin tiiviisti uskossa, jniin varmaan hylkäisin teeskentelyn joksikin aikaa kokonaan ja kutsuisinkin itseäni agnostikoksi. Nyt en oikein voi. Sekin on raskasta. On kovin tekopyhää puhua lapsillekaan uskosta ja Jumalasta johon ei ole mitään yhteyttä. Oikeastaan koko uskominen, seurakuntayhteys ja kaikki vaan aiheuttaa ahdistusta nykyään, en tiedä miten jaksaisin pitää olemattoman uskoni kulisseja yllä.

Ja kyllä, luen Raamattua useamman kerran viikossa, rukoilen päivittäin ja meillä on perheenä vahva seurakuntayhteys. Teen myös vapaaehtoisena työtä seurakunnassa pari kertaa kuussa. Ei tämä ole leivän määrästä kiinni, eikä siitäkään, että olisi jokin kausi. En ole koskaan saanut uskoa.

-Maaret-

Olet vain liian fiksu uskoaksesi. Älä taistele tuulimyllyjä vastaan, vaan hyväksy itsesi juuri tuollaisena kuin olet. Seurakuntaan voit toki kuulua ja ajatella uskonnon ikään kuin vertauskuvana. Oman maailmankatsomuksesi voit pitää juuri sellaisena kuin se on. Ole itsellesi "armollinen". Uskonto ei ole tie onneen, mutta itsensä hyväksyminen on.

puolestasi Maaret, toivottavasti et luovuta yhteyden etsimisessä

pyhä henki sisimmässä todistaa meille, että olemme Jumalan lapsia.



tämä asia on varmasti kipeä sinulle, sillä on ymmärrettävää, että jokainen meistä haluaa tuntea olevansa Jumalalle rakas ja tärkeä. Sinäkin toki olet, vaikka sinusta ei siltä tuntuisikaan.



Miksi sinulla ei sitten ole sitä tunnetta, että olisit uskossa, siihen minullakaan ei ole vastausta, mutta rukoilen puolestasi, että Jumala kaikkivaltias, ilmestyisi sinulle juuri sillä tavoin kun tilanteessasi nyt olisi tarpeellista Ja pyhän Hengen läsnäolo elämässäsi/sydämessäsi saisi rakentaa uskoasi.



On hyvä olla rehellinen niin itselleen kuin Jumalalle. Kertoa hänelle epäilyksistään ja ajatuksistaan avoimesti. Ei hän odota meidän itse puristavan tekoja tai uskoa itsestämme.

Mieti itseksesi ilman raamatun viitekehystä:



Miksi olemme olemassa?

Millainen jumala on? Persoona, abstraksti, mies nainen tai onko sitä?

Uskotko miehen ja naisen olevan samanarvoisia?

Mikä on ihmisen tarkoitus elämässä?

Uskonko yliluonnollisen olemassaoloon?



Kirjoita itsellesi ylös. Se on se, mihin sinä uskot. Sinun uskontosi. Joskus voit törmätä johonkin uskontoon ja huomata "hei nuohan uskovat samoin kuin minä".



Jumaluus on kuin valtava noppa. Katsot sitä ja näet vain yhden sivun ja luvun. Uskot, että näkemäsi on koko jumaluus. Mutta joku toinen näkee toisen sivun. Ja kukaan en näe koko noppaa.



Itseään ei voi pakottaa uskomaan sellaiseen, mihin ei usko.

Olen tutkinut raamattua ja uskon ymmärtäväni sen ajatuksen syvällisesti, olen tutustunut muihinkin uskontoihin, ymmärrän mikä niissä ihmisiin vetoaa ja millainen ajatusrakennelma usko missäkin uskonnossa on - ja haluaisin itsekin kokea sellaisen lohdullisen uskon suurempaan voimaan. Mutta ei! En millään saa itseäni uskomaan että kyse olisi muusta kuin monimutkaisesta ihmisten ajatusrakennelmasta ja itsehypnoosista. Johon en pääse osalliseksi.



Ehkä, jos rupeaisi elämään niinkuin uskovainen, puhuisi ja toimisi niinkuin uskoisi, niin ehkä vuosien mittaan se voisi muuttua todeksi? Ei minusta ole sellaiseen - olisin koko ajan tunnustamassa, että "teen tätä vain ulkoisesti".

kuin ap:lla. EN ole koskaan tuntenut mitään pyhän hengen läsnäoloa, enkä sellaista Jumalan rakkautta tai läsnäoloa, mutta tosiaan, usko ei ole kiinni tunteista. Haluan olla uskovainen ja siksi olenkin. Uskon että kelpaan Jumalalle tällaisena ja jos en niin shit happens

kun pappi sanoi kerran, että pienikin uskon siemen riittää. Jeesushan sanoi, että kuka uskoo niin se pelastuu. Mutta Hän ei koskaan sanonut, että uskon/uskoontulon pitäisi olla jotain järisyttävää (kuten monets herätysliikkeet korostavat)! Tämä on helpottanut minua suuresti. En enää yritä liikaa. Ehkä sulla ap on sama juttu kuin minulla ennen, että yrität liikaa ja odotat jotain järisyttävää kokemusta. Yritä nyt vain heittäytyä Jumalan armoille ja rukoile silloin kun kaipaat sitä. Uskominen ei todellakaan ole mikään oma päätös.

kun pappi sanoi kerran, että pienikin uskon siemen riittää. Jeesushan sanoi, että kuka uskoo niin se pelastuu. Mutta Hän ei koskaan sanonut, että uskon/uskoontulon pitäisi olla jotain järisyttävää (kuten monets herätysliikkeet korostavat)! Tämä on helpottanut minua suuresti. En enää yritä liikaa. Ehkä sulla ap on sama juttu kuin minulla ennen, että yrität liikaa ja odotat jotain järisyttävää kokemusta. Yritä nyt vain heittäytyä Jumalan armoille ja rukoile silloin kun kaipaat sitä. Uskominen ei todellakaan ole mikään oma päätös.

jos haluaisi uskoa ja yrittää uskoa, mutta ei vaan pysty. Tulee vaan semmoinen olo että tämä on yhtä suurta höpöhöpöä.

Riittääkö se, että yrittää?

...mutta raamatussa sanotaan että usko on luja luottamus siihen mikä ei näy

Kaikki uskottelee toisilleen, että keisarilla on vaatteet ja vain yksi uskaltaa ääneen sanoa, että ei ole - koska näin kokee.



Miksi ihmeessä sinun pitäisi kuulua tähän hölmöjen joukkoon, joka haluaa "pelastumisen" toivossa ja rangaistuksen pelossa uskoa satuja?



Onnea vaan valitsemallasi tiellä - yritä nyt vain muokata itseäsi uskovaiseksi ja tukahduttaa oma aito kokemuksesi ja järkesi kriittinen ääni.



Surullisia nämä tarinat!

Usko vaan. Eli vapaudu omasta yrittämisestä ja huomaat, että usko voi kasvaa, aivan hiljaa kaikessa rauhassa, katseilta piilossa. Sisälläsi. Ja uskon tunne voi tulla yllättävästi kulman takaa. Näin kävi minulle. Lopetin prässäämisen ja tiukalla hetkellä, siellä se usko oli.

Usko vaan. Eli vapaudu omasta yrittämisestä ja huomaat, että usko voi kasvaa, aivan hiljaa kaikessa rauhassa, katseilta piilossa. Sisälläsi. Ja uskon tunne voi tulla yllättävästi kulman takaa. Näin kävi minulle. Lopetin prässäämisen ja tiukalla hetkellä, siellä se usko oli.

Enhän minä aina ole yrittänyt. Lapsena pyhäkoulussa ja seurakunnan kerhossa olin vain, korkeintaan yritin edes joskus voittaa polttopallossa. :) Riparilla ja isosenakin toimiessa oli kivaa ja rentoa, vasta myöhemmin, aikuisuuden kynnyksellä alkoi mietityttää miksen tunne mitään ja tajusin, ettei minulla ole mitään uskoa, tekoja vain ja ulkoa opittuja ajatuksia. Enkä huolestunut silloinkaan, luotin, että Jumala kyllä kutsuu. Nyt yli kymmenen vuotta odotettuani en jaksa enää esittää uskovaista, valehdella lapsilleni asiasta, papukaijana toistaa uskontunnustusta ja rukouksia, joihin ei vastata.

Ehkä, jos rupeaisi elämään niinkuin uskovainen, puhuisi ja toimisi niinkuin uskoisi, niin ehkä vuosien mittaan se voisi muuttua todeksi? Ei minusta ole sellaiseen - olisin koko ajan tunnustamassa, että "teen tätä vain ulkoisesti".

Paljonkohan vuosia siihen tarvittaisiin? Entä jos hukkaan koko elämäni etsien jotain mitä ei vain minun kohdallani tule olemaan?

Luulen tietäväni mitä tarkoitat, itse olen kasvanut uskovaisessa perheessä (no siis, äiti oli uskovainen) ja mä olen uskonut Jumalaan ja Jeesukseen siis pienestä pitäen.



Olen rukoillut ja halunnut olla uskovainen, ja pitänyt itseäni aina -enemmän tai vähemmän- uskovaisena kuitenkin.



Mutta kyllä se munkin uskoni oli melko "pinnallista" (en tiedä onko oikea sana, ehkä koin enemmänkin olevani tapauskovainen...?), en siis kokenut mitään ihmeellisempiä enkä kokenut mitään ihmeellistä Jumalan läsnäoloa tai muuta sellaista, mistä toiset puhuivat. No kyllä mua jossain rukouskokouksissa äity itkettämään aina kauheesti, mutta luulen näin jälkeenpäin että se oli lähinnä sitä että mua vaan liikutti ne puolestani rukoilevat ihmiset yms. (?)



Sitten, 29 vuoden iässä, mulla oli todella iso ja pitkä kriisi elämässäni. Olin ihan pohjalla. Rukoilin paljon. Aloin epäillä uskoani ja mieleeni nousi epäilyksiä jo Jumalaakin kohtaan. Otin jossain vaiheessa nimettömänä yhteyttä sielunhoitoon, ja kirjoittelin ahdistukseni ja epäluuloni sinne.



En edes tiedä mitä odotin, en osannut odottaa mitään, kun en tiennyt (?) millaista Jumalan läsnäolo voi olla. Tai ainakaan niin voimallisesti en ollut sitä ikinä kokenut.



Kuitenkin vähän tämän yhteydenoton jälkeen, saatuani vastauksen, ja rukoiltuani taas kerran asioitani, mulle yks kaks valkeni jotain. En mä oikein osaa sanoa edes tarkemmin mitä, tai no, mun uskossa saattoi olla "vikana" se, että en ehkä kuitenkaan ollut ottanut Jeesusta henkilökohtaiseksi vapahtajakseni, tai Hän oli mulle vähän niinkuin "kiva olla varalla" mutten ollut oikeasti koskaan tainnut kokea, että minä todella tarvitsen Häntä enemmän kuin mitään muuta.



Jotenkin tajusin asian, siis että haluan Hänet _henkilökohtaiseksi_ vapahtajakseni (ja siis olinhan mä tänkin lauseen jo miljoona kertaa kuullut mutta nyt se meni jotenkin "perille")



ja siinä asian tajutessani ja rukoillessani, mä koin jotain yliluonnollista, luullakseni se oli Jumalan läsnäoloa, tai sain Pyhän Hengen, tai mitä nyt olikaan.. koin ihan valtavaa rakkaudentunnetta. Ja iloa, kiitollisuutta, tunsin olevani täysin turvassa, lämpöisessä, Jumalan rakkauteen käärittynä. Tätä tunnetta kesti tällaisena voimakkaana muutaman päivän, ja se oli todella erikoista, en ole koskaan sitä ennen sellaista tuntenut, enkä sen jälkeen, paitsi pieninä hetkinä silloin tällöin.



Kokemus oli kuitenkin niin voimakas, että sen jälkeen en ole enää epäillyt Jumalaa, en voi enää epäillä, kun koin mitä koin. Ja en mäkään koko ajan tunne tuonkaan jälkeen mitään "fiiliksiä" mutta kyllä aina silloin tällöin. Ja on sellainen turva ja luottamus, ainakin suurimmaksi osaksi ajasta, tietty mäkin välillä vieläkin kompastelen..



Mä luulen silti, että kaikki ei vielä munkaan kohdalla oo tässä, mäkin oon vielä matkalla :)



Mutta mä luotan, että tämä mun matkani jatkuu, ja että saan pikkuhiljaa oppia tuntemaan Jeesusta ja Jumalaa ja Pyhää Henkeä enemmän ja enemmän, ja saan kasvaa uskossani ja yhä enemmän tuntea Hänen rakkauttaan ja läsnäoloaan. En malta odottaa, (tai maltan, ja luotan että niin käy), mutta odotan innokkaana :) Usko on ihana asia! Ja ap, tosiaan, kyllä säkin lienet jo matkalla, oikealla tiellä.



Rukoile ja luota siihen, että pysytkin siinä ja että Herra ohjaa sinua eteenpäin :)