Ero takana tai meneillään. Mitkä asiat ovat elämässäsi jo muuttuneet?

Suuri muutos koettiin jo silloin, kun mies poistui kotoamme (tämä sovittiin yhdessä, en "ajanut" miestä pois yhteisestä kodista). Kun se ovi sulkeutui viimeisen kerran ja avain jäi eteisen lipaston päälle. Voi sitä kiven vierähtämistä sydämeltä... Eli suurin ja välitön muutos oli heti se ilmapiirin keventyminen. Ei tarvitse hippailla varpaillaan mun tai lasten, ettemme ärsytä miestä. Jokainen saa olla tästä eteenpäin kotonaan sillä tuulella kuin on, kiukutellakin saa omassa huoneessaan, kunhan sen ei anna vaikuttaa muiden ilmapiiriin. Huutaa saa, mutta vallitseva tilanne se ei saa olla. Meidän koti oli VAPAA!



Sitä hetkeä muistelen mielelläni vieläkin, jos välillä meinaa tuntua raskaalta lasten kanssa. =)

Suurin muutos on se, että asun nyt lapseni kanssa kahden. Ihanaa käydä suihkussa, kun uskaltaa sulkea silmät hiuksia pestessä, en en uskaltanut. :( Ihanaa on myös, kun ei tarvitse koko ajan selittää jokaista liikettään toiselle, saa viedä roskapussin rauhassa eikä tarvitse sen jälkeen kuunnella tentausta. Eikä tarvitse joka ilta näyttää puhelinta, jotta toinen voi sen tutkia.



Elämä on ihanaa, kun sen oikein ymmärtää. :)

Alun romahduksen jälkeen elämä on tällä hetkellä ihanaa :)

Mies siis löysi toisen naisen ja lähti tämän matkaan, alku on shokki ja luulin etten siitä selviä.



Nyt tuosta on 4 vuotta aikaa ja me elämmme lasten kanssa ihan tavallista mutta ah, niin mukavaa arkea :) Asiat sujuu ja olen tajunnut että minulla onkin vain kaksi lasta, ennen niitä oli kolme.

ihan ok parisuhde, ei siis mitään uhkaa tai muuta. Mutta olimme eläneet vuosia toistemme ohi ja olin itse jotenkin kiinni, puolikuollut, alistunut.



Erosta on pari vuotta, ja ensimmäinen reaktio oli suuri helpotus - juuri tuo painon poistuminen sydämeltä. Koin myös epäonnistuneisuutta, syyllisyyttä ja häpeää siitä etten pystynytkään ydinperhe-elämään, sekä valtavaa huolta lapsista.



Ensin keskitin voimani lasten selviämiseen erosta ja käytännön asioiden hoitamiseen. Arki pienten lasten kanssa yksin oli lähes ylivoimaista, varsinkin kun lapset purkivat erosta johtuvan vihansa minuun. Muutimme pari kertaa kunnes löysimme sopivan asunnon. Eka helpotus tuli, kun eksä alkoi seurustella ja toipua. Lasten suru oli pahinta, muistan vieläkin kivun lasten silmissä, kun he totuttelivat luopumaan vanhempien yhtäaikaisesta läsnäolosta.



Vuosi erosta väsähdin itse, ja olin todella uupumuksen partaalla. Siitä alkoi oma toipumiseni, olin tosi surullinen ja murehdin menetettyä perhe-elämää. Olin myös vihainen eksälle - olin tähän asti kokenut kaiken olleen minun vikani ja sukulaisetkin syyttivät minua. Tässä vaiheessa ymmärsin oikeasti, että meitä oli ollut suhteessa kaksi osaamatonta ja että eksä oli laiminlyönyt kuuntelemistani eikä ollut halunnut tehdä töitä suhteen eteen. Olin vihainen ja koin tulleeni epäreilusti kohdelluksi.



Nyt luulen, että elämä alkaa olla tasapainossa kaikilla meillä. Ex on onnellinen (?), olemme aika hyvissä väleissä ja jaamme vanhemmuutta, lapset ovat tottuneet tilanteeseen ja minäkin uskon käsitelleeni asiat. Ydinperhe-elämän menetyksestä en varmaankaan toivu koskaan kokonaan, se oli minulle iso tappio.