Onko syytä huolehtia ja kantaa vastuuta ikääntyneestä äidistään,

minkä kokee tehtäväkseen.

pakko ei ole kuin kuolla, mutta kai se moraalisesti jotenkin on suotavaa kuitenkin. Oma äitini on järjestänyt minulle helvetillisen lapsuuden isäni pahoinpitelemänä, ja täytettyäni 18 minut hylättiin kokonaan. Sanottiin vaan että näkemiin ja takaisin ei tulla tartte, eikä auteta vaikka mikä olisi.

Lupaus on pitänyt eli apua en ole saanut koskaan. Myöskään lapsenlapsista äitini ei ole tipan vertaa kiinnostunut, kahta nuorempaa ei ole edes nähnyt. Minulla ei ole mitään rakkaudellista tunnesidettä äitiini, miksi olisikaan, kun olen ikäni vain häneltä haukkuja ja moitteita ja syyttelyä saanut.



Tästä huolimatta kosto ei ole oikein, joten aion auttaa häntä vanhana, mutta etäältä. Eli voin järjestää apua ja palveluita, mutta itse en mene auttamaan ja palvelemaan. Katson sen velvollisuudekseni että huolehdin ettei häneltä puutu mitään fyysistä (ruokaa, hoivaa, asuntoa jne). Mutta henkiset puutteet eli läheiset suhteet lapseensa ja lapsenlapsiin eivät ole minun vastuullani. Sen kärsimyksen ja vankilan äitini on itse valinnut itselleen, ja siitä en aio ottaa hänen puolestaan vastuuta millään tavalla. Eli yksinäinen vanhuus tulossa.

kolmonen kertoo, en katso, että lapsella olisi enää velvollisuutta huolehtia vanhemmastaan.



Jokainen tietänee itse, mikä on omalla kohdalla oikein ja mikä ei.

tämä tilanne tavallaan päällä... isä on dementoitunut, ja minulle on vaikea se ajatus, että kun minä olin pieni, hän oli aina, siis AINA töissä, ja jäi minulle etäiseksi



vanhemmalle siskolleni hän oli isä, minulle ei... sisko tekee nyt hänen eteensä enemmän, varmaan kokee jotenkin enemmän rakkautta vaikka rakas isä on minullekin



kun äiti sairasti, oli kuvio toisin päin, joten tavallaan menee tasan

pakko ei ole kuin kuolla, mutta kai se moraalisesti jotenkin on suotavaa kuitenkin. Oma äitini on järjestänyt minulle helvetillisen lapsuuden isäni pahoinpitelemänä, ja täytettyäni 18 minut hylättiin kokonaan. Sanottiin vaan että näkemiin ja takaisin ei tulla tartte, eikä auteta vaikka mikä olisi.

Lupaus on pitänyt eli apua en ole saanut koskaan. Myöskään lapsenlapsista äitini ei ole tipan vertaa kiinnostunut, kahta nuorempaa ei ole edes nähnyt. Minulla ei ole mitään rakkaudellista tunnesidettä äitiini, miksi olisikaan, kun olen ikäni vain häneltä haukkuja ja moitteita ja syyttelyä saanut.

Tästä huolimatta kosto ei ole oikein, joten aion auttaa häntä vanhana, mutta etäältä. Eli voin järjestää apua ja palveluita, mutta itse en mene auttamaan ja palvelemaan. Katson sen velvollisuudekseni että huolehdin ettei häneltä puutu mitään fyysistä (ruokaa, hoivaa, asuntoa jne). Mutta henkiset puutteet eli läheiset suhteet lapseensa ja lapsenlapsiin eivät ole minun vastuullani. Sen kärsimyksen ja vankilan äitini on itse valinnut itselleen, ja siitä en aio ottaa hänen puolestaan vastuuta millään tavalla. Eli yksinäinen vanhuus tulossa.

Et ole mielestäni julma etkä välinpitämätön, vaikket alkaisi heidän asioitaan hoitaa edes etäältä. Se ei ole mitään kostoa, kun sehän on vain täysin luonnollinen seuraus asioista, tervettä itsesuojelua pysyä kaukana. Se millaisia he ovat olleet oli väärin! Sulla on ollut varmasti pitkä tie toipua onnelliseen elämään, joten miksi ihmeessä menisit hakemaan uudestaan pahaa oloa ja kärsimystä ongelmiesi perimmäiseltä alkulähteeltä. Hoitakoot yhteiskunta heidät tai olkoot vaikka hoitamatta, jolleivat itse ole osanneet vanhuuden asioitaan järjestellä ja raha-asioitaan sitä varten hoitaa. Sun murhe se ei mielestäni millään lailla ole. Olisi aivan kohtuutonta ajatella niin. Onko ihminen joka on joutunut laiminlyöntien tms. takia vaikka lastenkotiin velvollinen miettimään "vanhempiaan", hoitamaan heitä vanhuksina? Ei minusta! Miten sun tilanne siitä eroaa, vanhempiesi olisi kuulunut vahvasti tukea ja rakastaa, 18-vuotiaskin kun on vielä niin nuori maailman tuulien edessä.