synnytyksen jälkeinen masennus?

miten sitä jaksaisi lähteä liikkumaan, kun on kamalat univelat ja väsyttää? Tulee rankasta liikunnasta ihan kamala olokin, ei vaan jaksa.

samoin kävi mulle, kun vauva oli 4kk.

niin mulla oli ihan samanlaisia fiiliksiä. Vauva vaan kätisi ja parkui. Onneksi oli kesä ja oli suhteellisen helppoa lähteä asunnosta pois. En oikein kestänyt lapsia, en iloinnut mistään, itkin helposti ja ainoa ilo mitä elämällä oli tarjota oli suklaa. En tosiaan jaksanut harrastaa mitään liikuntaa.



Siitä se pikkuhiljaa helpotti kuukausien kuluessa. En mä ole ajatellut että olin masentunut, on helpompi ajatella, että tuollaista elämä nyt tuolloin oli.



Mut nyt kun vauva on 7kk elämä alkaa olla taas normaalia. Näen kavereita joka päivä, käyn jumpassa ja elämään on tullut rytmiä ja ennakoitavuutta.



Voihan olla että sulla on jotain masennusta, tai sitten toi on normaali reaktio siihen että toinen lapsi rikkoo taas kaikki rutiinit, unta ei saa riittävästi jne. Ja kohtuden nimissä; aikuinen ihminen tarvitsee muutakin kuin kodinhoitoa ja lastenhoitoa. Kuka tahansa kilahtaa jos ei saa ikinä edes pientä vaihtelua.

niin mulla oli ihan samanlaisia fiiliksiä. Vauva vaan kätisi ja parkui. Onneksi oli kesä ja oli suhteellisen helppoa lähteä asunnosta pois. En oikein kestänyt lapsia, en iloinnut mistään, itkin helposti ja ainoa ilo mitä elämällä oli tarjota oli suklaa. En tosiaan jaksanut harrastaa mitään liikuntaa.

Siitä se pikkuhiljaa helpotti kuukausien kuluessa. En mä ole ajatellut että olin masentunut, on helpompi ajatella, että tuollaista elämä nyt tuolloin oli.

Mut nyt kun vauva on 7kk elämä alkaa olla taas normaalia. Näen kavereita joka päivä, käyn jumpassa ja elämään on tullut rytmiä ja ennakoitavuutta.

Voihan olla että sulla on jotain masennusta, tai sitten toi on normaali reaktio siihen että toinen lapsi rikkoo taas kaikki rutiinit, unta ei saa riittävästi jne. Ja kohtuden nimissä; aikuinen ihminen tarvitsee muutakin kuin kodinhoitoa ja lastenhoitoa. Kuka tahansa kilahtaa jos ei saa ikinä edes pientä vaihtelua.

Kiitos tästä. Lohduttavaa. Ehkä ajattelen nyt vaan, että päivä kerrallaan ja huolehdin kropasta ja ulkonäöstä sitten joskus kun jaksan. Niin ja parisuhteesta.

Minä turvauduin vuosiksi, mikä oli virhe. Kun aloitin säännöllisen liikunnan, elämä palautui ennalleen, ja muistin taas, millaista on olla iloinen ja huoleton, tunteita jotka olin hukannut vuosikausiksi.



Siksi olen sitä mieltä, että kannattaa hakeutua lääkärille, aloittaa lääkehoito, joka todennäköisesti auttaa 2-3- viikon kuluessa piristymään, ja siinä vaiheessa on ehdottoman tärkeää, että alat säännöllisesti liikkumaan, ja kunnolla, otat tavoitteeksi vaikka että pystyt juoksemaan 5km lenkin. Ensin aloitat rauhallisesti kolme neljäkin viikkoa vain kävelemällä, mikäli olet täysin rapakuntoinen, sitten minuutin juoksupätkällä, sitten kahden, ja lisäät juoksuosuutta pikkuhiljaa. Toinen erinomainen vaihtoehto on tehdä intervallilenkki, ts. minuutti tai kaksi juoksua, ja minuutti tai kaksi kävelyä, yhteensä sen 45 min. Intervallilenkin jaksaa paremmin, mutta sillä saa silti hienosti hien pientaan ja mahtava fiilis lenkin jälkeen.



Mutta ensin lääkehoito, jotta saat energiatasosi vireytymään, jotta pystyt aloittamaan kuntoilun. Mutta varo ettet jää lääkehoidon varaan. Se tie ei pitkälle johda masennuksen hoidossa. Pysyvä muutos tulee vasta liikunnan ottamisella elämäntavaksi, voit sen jälkeen sanoa hyvästi masennukselle. Mutta alkuun lääkeet auttavat, joten älä karta myöskään lääkehoidon aloittamista. Tärkeintä on, että saat nyt hoidon aloitetuksi. Masennuksen onnistunut hoito on sitä vaikeampaa, mitä pidempään se jää hoitamtta.

Kuntoilu on tehokkaampaa kemiallista hoitoa masennukseen kuin lääkkeet. Kaikki lääkärit tietävät sen, ja ehdottavat aina lääkehoidon rinnalle myös liikuntaa. Lisäksi kuntoilun tuottaman serotiinin on todettu tieteellisissä tutkimuksissa olevan paljon lääkehoidon akutta saatavaa serotoniinia tehokkaampaa.

Neuvoisin sinua nyt nukkumaan univelkoja pois. Voisiko miehesi hoitaa vauvaa vaikka yhden yön joka viikonloppu vaikkapa seuraavat 3-4 viikkoa? Jos imetät öisin, pumppaa maitoa yöksi ja miehesi antaa sitä vauvalle pullolla. Tai vaihtoehtoisesti ota vauva viereesi nukkumaan, silloin sinun ei tarvitse nousta söngystä aina, kun vauva haluaa tissiä.



Itselläni oli samoja tuntemuksia vauvan ollessa pieni. Olenkin jälkikäteen miettinyt, että olen ehkä lapsirakas, mutta en välttämättä vauvarakas, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Vauvat nukkuvat paljon, syövät, kakkaavat ja kitisevät. Siis kun ovat noinkin pieniä vielä. Siinä 6 kk iässä alkaa jo helpottaa, alkaa vauvan persoona tulla esiin, on enemmän valveilla ja seurustelee. Ajattele, enää 9 kk ja vauva on jo 1 vuotias. Ehkäpä jo kävelee, ymmärtää paljon ja leikkii sisaruksensa kanssa. Vauva-aika on todella lyhyt aika, onneksi :). Koittaisit nyt nukkua, saisitko vaikka äitisi/anoppisi teille päiväksi auttelemaan. Voisit nukkua vauvan kanssa päiväunia ja joku olisi 3-vuotiaanne seurana?



Tiedän, että ei ole helppoa lähteä liikkeeelle masentuneena ja väsyneenä. Mutta yritä kuitenkin, pikkuhiljaa. Lähde vaikka vaunulenkille ja miehesi on sillä aikaa 3-vuotiaanne kanssa. Saatte sinä ja vauva raitista ilmaa ja sinä ennen kaikkea liikuntaa.



Jon olo tuntuu tuosta pahentuvan, älä epäröi soittaa neuvolaan asiasta. Saat heti lääkkeet. Ne auttavat heti siihen, että pahin paskafiilis katoaa ja hieman pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisemmin masennuksen selättämiseen.



Voimia, rankkaa se on kahden pienen kanssa, olet masentunut tai et.

Minulla auttoi kun sain neuvolan kautta perhetyöntekijän kotiimme. Masennukseni johtui suureksi osaksi univelasta, tai se ainakin pahensi sitä. Perhetyöntekijä ei tullut keskustelemaan kanssani koska siihen ei ollut tarvetta, mutta vei isommat lapset (ja pari kertaa vauvankin) lähipuistoon niin sain itse kotona levätä (tai tehdä kotityöt että illalla pääsi aikaisin nukkumaan). Työntekijä kävi meillä muistaakseni vain 4 kertaa, ja 3h kerrallaan, mutta oli meille riittävä apu näin :) Ajattelin, että seuraavalla kerralla voisin jo ennakoivasti palkata esim. MLL:n lastenhoitajan käymään kerran viikossa. Kummasti jaksaa paremmin koko viikon, kun tietää että tiettynä päivänä saa olla hetken rauhassa ja tulee muutos rutiineihin :) Pienikin apu voi olla suureksi hyödyksi sopivassa kohtaa.

Siellä osaavat varmasti arvioida tilanteen paremmin, ja apuakin saa tehokkaasti ainakin meillä päin. Sairastuin itse jo odotusaikana synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja neuvolan kautta sai todella hyvin apua. Ensisijainen hoito oli keskustelua neuvolapsykologin kanssa, ensin pari kertaa viikossa ja olon parantuessa käyntejä harvennettiin, synnytyksen jälkeen sain myös lääkkeet siihen tueksi. Sain myös neuvolapsykologilta työkirjan, jossa harjoiteltiin positiivisten ajatusmallien käyttöä ym., mistä on varmasti ollut apua myöhemmin elämässä. Vaikkei mitään varsinaista hoitoa loppujen lopuksi kokisi tarvitsevansa, jo se, että saa puhuttua omista tuntemuksista ja tietää saavansa tarvittaessa apua, saattaa hyvinkin auttaa.



Tsemppiä!

Mäkin tarviin patistelua, niin sittenhän meitä olis kaksi patisteltavaa!

tähänkin ketjuun tulee tasan varmasti jotain superäitejä kertomaan kuinka he jaksavat vaikka seitsemän lapsen kanssa ja kuinka kaikkein kaunein asia elämässä on omat lapset ja niiden hoitaminen... näistä ei pidä provosoitua!



Me vähän keskinkertaisemmat yksilöt väsymme ja masennumme, koska lasten hoitaminen on raskasta, puuduttavien ruutinien toistamista, yksinäistä, eikä siitä saa kaipaamaansa kiitosta ja arvostusta muilta. Ja joo, kohta joku sanoo, että paras palkka on omien lasten hymy ja blaa ja blaa...



Omat lapset ovat ihanin asia maailmassa, mutta kyllä se pikkulapsi/vauvavaihe on ainutlaatuisen raskasta. Minulle myös se vuosi kun toinen lapsi syntyi, oli raskas. Päivät menivät sumussa ja lopussa laskin viikkoja ja päiviä, että koska muksut aloittavat tarhan, jotta pääsen töihin hengittämään. Tunsin välillä hetkittäin olevani jossain vankilassa, tuntui mahdottomalta edes vahtia kahden taaperon turvallisuudesta (siinä vaiheessa kun toinenkin oppi liikkumaan ja säntäilemään vaaran paikasta toiseen). Nyt kun tästä kaikesta sekoilusta, jatkuvista yöheräämisistä ja 24h sitovuudesta on jo pikkuisen aikaa, en oikeastaan pysty enää edes itselleni palauttamaan todellisena mieleen niitä epätoivon tunteita joita koin.

Koin olevani surkea, koska en jaksa ja kykene hoitamaan omia lapsiani, koin olevani paska puoliso, koska ihan oikeasti mieheni joutui aina lähtemään töihin surkeissa tunnelmissa huolehtien minun jaksamistani. Tunteeni olivat tosi mustia, muistan tuijottaneeni kelloa, sitä kuinka hitaasti viisarit raksuttavat, tuntikin vauvan vitinää ja isomman kanssa jonkun typerän lelun tuijottelua oli ikuisuus, saati 9 tuntia yksin, saati monta päivää yksin...



Jos näitä jollekin tutulleni kertoisin, eivät varmasti uskoisi, koska kaiken tuon "pahan" pidin sisälläni, ulospäin olin aina ihan "normaali".

No, tämä on kuitenkin selviytymistarina, jos se nyt yhtään lohduttaa epätoivoasi. Tietysti vieläkin on joskus huonoja päiviä, mutta sellainen kokonaisvaltainen paha olo on poissa. Lapsille ei ole jäänyt mitään "traumaa", he voivat hyvin, minäkin voin hyvin ja avioliittommekin voi ihan hyvin. Nyt jälkikäteen on helppo sanoa, että vuosi oli lyhyt aika, mutta eihän se sitä ollut sillä hetkellä kun yksi tuntikin oli ikuisuus. Suurin asia mikä sillä hetkellä helpotti, oli lähteminen minne tahansa kodin ulkopuolelle, ihan minne tahansa. Jälkikäteen olen ajatellut, että minun olisi pitänyt uskaltaa laittaa isompi lapsi paljon parjattuun "virikehoitoon", mutta kun eihän hyvät äidit tee niin, eihän?



Jos jotain haluan tuosta ajasta ottaa opikseni, on se, että omille lapsille sitten joskus jos he saavat lapsia haluan olla mahdollisimman paljon hoitoapua antava isoäiti. Haluan, että he eivät joutuisi kahlaamaan samassa epätoivon suossa (vaikka sieltäkin noustiin).

Lopetin masennuslääkityksen viimeisellä raskauskolmanneksella, ettei vauva saisi vieroitusoireita. Kirjoituksesi olisi voinut olla mun kynästä. En jaksanut mitään. Päivät oli selviytymistä. Vauvasta ei osannut nauttia ja pahinta oli ne kommentit "Muista nyt NAUTTIA kun vauva-aika on niin lyhyt.". Mitään ei osannut suunnitella, missään ei jaksanut käydä, kotityöt oli tuskaa. Ystävät unohtuivat.



Aloitin saman masennuslääkkeen uudestaan, joka oli toiminut mulla monta vuotta. Ei auttanut. Mikä auttoi? Mies kaivoi päänsä ulos p***stään ja alkoi auttaa. Vauva alkoi nukkua jopa 5h putkeen yöllä. Jaksoin raahata takapuoleni kodin ulkopuolelle. Eli olin VAIN väsynyt. What an understatement.

Todella positiivisena ja yleensä aktiivisenakin naisena minutkin yllätti synkkä aika 2. lapsen syntymän jälkeen. Asiaan vaikutti vauvan vaativa luonne, mutta suurin syy taitaa olla tuo kotona tehtävän työn ajoittainen yksinäisyys, puuduttavuus ja raskaus. Allekirjoitan täysin tuon, ettei äidin tarvitse olla superihminen. Jos kuluttaa kaiken ajan vaippaikäisten kanssa, miten sitä voi jaksaa! Kaikki tarvitsevat omaa aikaa ja tilaa tehdäkseen itselleen tärkeitä asioita.



Minulla synkkä jakso kesti suunnilleen vajaan vuoden ajan. Aloitin lauluharrastuksen, josta olin pitkään haaveillut, puhuin avoimesti lievästä masennuksestani ja yritin löytää päiviin sisältöä. Niin minä selvisin.



Suosittelen lukemaan kirjan nimeltä Äidin kielletyt tunteet. Synkätkin hetket ovat lopultakin vain tunteita. Tuo kirja opetti paljon.

älä vielä turvaudu lääkkeisiin/lääkäriin. Kokeile ensin vyöhyketerapiaa. Mun vyöhyketerapeutti sanoi nimittäin mulle että jos synnytyksen jälkeinen babyblues pitkittyy niin pitää mennä hänen luokseen. Hän sanoi vyöhyketerapian auttavan jo yhden/kahden kerran jälkeen.

No mulla ei tullut tarvetta kokeilla mut jotenkin uskon siihen.

ai niin lisäksi antoi ohjeen, että jos alkaa tuntua alakuloiselta synnytyksen jälkeen niin ensiapuna tulee ottaa 1 merisuolakide päivässä. Kide laitetaan kielen alle ja annetaan sulaa. Tätä kokeilin, ainakin sen pitäis laittaa nesteet liikkeelle ja auttaa turvotukseen mut ei se ainakaan mielialaa pahentanut :)

tsemppiä t: 4kk vauvan äiti

teille kaikille ihanan kannustavista kommenteista! Ja kiitos kokemusten jakamisesta, niin samanlaisia fiiliksiä itsellä, että meinasi itku tulla.



Minulla on kamalat univajeet, joo, mutta miestä en voi pyytää yhtään enempää auttamaan kuin hän nyt tekee. Hoitaa lähes joka toinen yö vauvaa niin että tuo minulle syötettäväksi (vauva ei syö pullosta kuin pakon edessä), hoitaa lapsia iltaisin ja viikonloppuisin vaikka hänkin on väsynyt. Isovanhemmista ei ole juuri apua, he ovat työelämässä vielä ja kiireisiä omissa touhuissaan. En voi pakottaa ketään hoitamaan lapsia jos eivät itse koskaan tarjoudu. Ja toisaalta olen liian ylpeä myöntääkseni ulkopuolisille etten jaksa lasten kanssa. Jo esikoisen vauva-aikana olin välistä aika masentunut, mutta tämänhetkinen olotila on paljon kokonaisvaltaisempi ja musertavampi. Yhden vauvan kanssa pystyi kuitenkin järjestämään helpommin omaa aikaa jos toinen lähti vaikka vaunulenkille tms. Nyt siinä on aina tuo esikoinen sitten kärttämässä äidistä leikkikaveria. Huoh.



Meillä on juuri noin kuin joku kuvaili, että mies joutuu ikäänkuin huonolla omallatunnolla menemään töihin ja soittelee kotiin, että miten vaimo jaksaa. Minulla on sellainen olo, että olen maailman huonoin äiti, vaimo, tytär, ystävä jne. Pahinta ehkä se, että paras ystäväni muutti ulkomaille, eikä ole enää ketään kelle voisi avautua ihan kaikesta.:(



ap

käsittää sitä väitettä, että vauva-aika olisi lyhyt aika, kuten joku tässäkin ketjussa lausui. Onko VUOSI oikeasti lyhyt aika jonkun ihmisen elämässä? Minun elämässäni se on pitkä aika, varsinkin jos vuosi on yhtä pienen ihmisen paapomista ja isomman sisaruksen viihdyttämistä. Jos joutuu unohtamaan itsensä ja omat tarpeensa lähes kokonaan. Ja jos lapsia on monta niin yhtä monta uuvuttavan pitkää ja unetonta vauvavuotta on silloin takana.



Luulun, että tosi moni pienten lasten kotiäiti on loppujen lopuksi aika masentunut tai vähintään alavireinen. Se vain peitetään muilta, kasvot pitää säilyttää.

On tosi hyvä ja arvokas juttu, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan nykyään paljon. Mutta minusta ois erittäin tärkeää kertoa äideille, että lapsen syntymän jälkeinen aika voi olla aika rankkaa ja kamalaakin, eikä kyse ole masennuksesta. Joskus äiti vaan voi olla tosi alakuloinen, iloton ja pikkuisen sekaisinkin, eikä sitä tarvitse säikähtää tai kantaa siitä syyllisyyttä. Kun ei tarvitse miettiä, että onko jotenkin sairastunut, voi olla kaikessa rauhassa väsynyt tai mitä nyt sattuu olemaankaan, ja luottaa siihen että jonain päivänä aurinko paistaa taas.



Ihmisiä on erilaisia, mut minua auttoi kaikkein eniten muiden äitien kanssa juttelu. Se antoi jotenkin perspektiiviä tähän tilanteeseen - tämä nyt vähän kuuluu asiaan mut siitä pääsee yli. Aika, ystävien seura ja se että pääsee välillä pois kotoa, auttaa kuitenkin useimpia. Äitiys on joskus rankkaa, minkäs teet.

On tosi hyvä ja arvokas juttu, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan nykyään paljon. Mutta minusta ois erittäin tärkeää kertoa äideille, että lapsen syntymän jälkeinen aika voi olla aika rankkaa ja kamalaakin, eikä kyse ole masennuksesta. Joskus äiti vaan voi olla tosi alakuloinen, iloton ja pikkuisen sekaisinkin, eikä sitä tarvitse säikähtää tai kantaa siitä syyllisyyttä. Kun ei tarvitse miettiä, että onko jotenkin sairastunut, voi olla kaikessa rauhassa väsynyt tai mitä nyt sattuu olemaankaan, ja luottaa siihen että jonain päivänä aurinko paistaa taas.

Ihmisiä on erilaisia, mut minua auttoi kaikkein eniten muiden äitien kanssa juttelu. Se antoi jotenkin perspektiiviä tähän tilanteeseen - tämä nyt vähän kuuluu asiaan mut siitä pääsee yli. Aika, ystävien seura ja se että pääsee välillä pois kotoa, auttaa kuitenkin useimpia. Äitiys on joskus rankkaa, minkäs teet.

Olen samaa mieltä monesta asiasta. Ehkä se masennuksen ja yleisen väsymyksen ero onkin siinä, että masentunut on jatkuvasti apaattinen ja iloton, kun taas normiäiti tuntee ainakin hetkittäin iloakin elämässään. Jos vauva vaikka hymyilee niin tulee itse hymyiltyä takaisin vaikka olisi kuinka väsynyt. Ja sitten kun pääsee pois kotoa tuulettumaan tulee pirteämmäksi. Masentunut ei pysty kokemaan juuri iloa vaan elämä on yhtä synkkää riippumatta mitä tekee. Näin itse ainakin luokittelisin.

joka voi vaikeutua, jos jatkuu hoitamattomana, joten hae apua.



Minulla masennus kroonistui hoitamattomuuden vuoksi, ja kesti vuosia ja vuosia, kaiken aikaa vain vaikeutuen. Lääkkeet auttavat todennäköisesti ensi alkuun, jotta saat energiatasoasi nostettua, mutta paras keino tutkitusti on liikunta. Suhtaudu liikuntaan siis masennuksen hoitomuotona, eräänlaisena pakkona, tai 'aanoksena' joka pitää ottaa säännöllisesti.



Liikkumalla itsesi hikeen 4-5 kertaa viikossa (esim. 45 min kerralla), olet jo aivan toisenlaisissa fiiliksissä 2-3 viikon jälkeen. Itselläni on kokeiltu kaikki mahdolliset lääkkeet, mutta pysyvä vaikutus on vain liikunnalla. Joten elämäntaparemontti! Se kannattaa, on ihanaa olla taas energinen ja jaksava.



(Liikunnassa syntyy samoja aivojen mielihyvää aktivoivia kemiallisia aineita kuin lääkkeissä, ja säännöllisellä liikunnalla voi palauttaa tuon kemiallisen tasapainon, ts. lisätä serotoniinin määrää aivoissa, nopeammin kuin lääkkeillä.)