Miten ihan yksinäinen yksinhuoltaja jaksaa?

en ole ollut ihan alusta asti yh, erosin lapsien ollessa ihan pieniä. Ex ei ole oikein elämässä mukana (tapaa lapsia kerra vuodessa vajaan vuorokauden) joten itse näen itseni melkolailla totaali-yh:na.



Olen ollut eron jälkeen "yksin" siis ilman parisuhdetta enkä näe sitä ongelmana. Olen kokonainen, tasapainoinen ja onnellinen ihminen jo ihan itseni kanssa, en tarvitse siihen miestä.



Raskainta ei ole se normaalin arjen pyöritys, se menee jo itsestään, raskainta on se, ettei pysty jakamaan lapsiin liittyviä asioita kenenkään kanssa - tarkoitan siis isoja ja pieniä iloja ja murheita, pohdittavia asioita. Mutta siihenkin tottuu :)



Mitenkö hoidan hommaan? Ihan normaalisti kuten muissakin perheissä - ehkä kaikki täytyy aikatauluttaa paremmin kun vain yksi aikuinen on tekemässä kaiken. Nyt kun lapsilla alkaa olla sen verran ikää niin helpottaa paljon: kulkevat osittain jo itse harrastuksiin, pystyvät jäämään kahdestaan kotiin jos käyn alkuillasta leffassa, konsertissa ym. ystävien kanssa.

Olen yhden lapsen yksinhuoltaja. Hyvin pärjätään vaikka isää ei enää kiinnosta, kunnon tukiverkkoa ei ole kun asutaan kaukana sukulaisista. Onneksi muutama kaveri täällä sentään on.



Olisi ihana jakaa lapsen asioita toisen kanssa. Välillä tuntuu että on ihan yksin omien murheiden kanssa. Olisin toivonut että lapsen isästä olisi ollut vanhemmaksi, mutta todellisuus paljasti että se mies ei ole aikuistunut, ottaakseen vastuuta.



Arki sujuu hyvin, lapsen hoitaminen ei ole rankkaa, koska tiesin millaista se tulee olemaan.

Kaikilla tuntemillani yksinhuoltajilla on apunaan joko oma äiti, sisko tai hyvä ystävä.

Mutta kaikesta selviytyy kunhan vain ei anna periksi.



Väkisin tulee semmoisia päiviä kun ei vain jaksa, mutta se on normaalia, silloin yrittää keksiä lapselle jotain semmosta puuhaa, että saa olla hetken rauhassa.



En koe tätä niin rankaksi, tietenkin harmittaa, että en voi jakaa kokemuksia, mutta tälle asialle en vain voi mitään ja sen kanssa on elettävä.



Omaa aikaa on vähän, mutta olen oppinut nauttimaan todella pienistä asioista, esim. Bussimatkoista, saa vain istua aloillaan, katsoa maisemia ja kuunnella musiikkia.



Se on aika paljon itsestään kiinni millä asenteella lähtee hoitamaan asioita ja elämää. Itse olen ottanut positiivisen asenteen ja se myös näkyy lapsessa, lapsi on iloinen ja touhukas tapaus.



Ainut haaste on se kun tulen kipeeksi, silloin on todella jaksaminen koetuksella. Jos on 40 asteen kuume on todella vaikeeta olla lapsen kanssa joka vaatii paljon huomiota.



Minulla on oma harrastukseni ja se on kodin laittaminen, en tarvitse siihen paljoa rahaa vaan mielikuvitusta. Sekin pitää mielen virkeenä kun on muutakin ajateltavaa. :)

Yksin olen ollut alusta lähtien nyt melkein 6 vuotta.



Mikä yksinhuoltajuudessa on raskainta? Se lapsen hoito yksin vai se ettei ole ikinä omaa aikaa? Saman kysymys erisanoin. Omaa aikaa ei ole koska lasta on hoidettava. Et pääse suihkuun ym. yksin. Lapsen olla pieni edes wc:hen ei pääse yksin. Mihinkään ei päiväkodin vanhempaintoimikuntiin ym. ei voi osallistua kun lasta ei voi jättää yksin kotiin. Jumppaan ym. ei pääse vaikka haluaisikin. Eniten ehkä harmittaa juuri ne vanhemmat joka tuovat oman lapsensa leikkimään meille kun lapset haluavat, mutta eivät sitten vasta vuoroisesti ota minun lastani heille leikkimään. Ehkä yksinhuoltajan kotiin lapsen vieminen on niille niin eksoottista että se vastavuoroisuus unhotuu. Senkin ajan voisi käyttää hyödyksi esim. urheilemalla tai hoitamalla sellaisia asoita, jotka on helpompi hoitaa ilman lasta mm. joululahjojen ostaminen lapselle.



Vai se, ettei voi jakaa lapsen asioita kenekään kanssa? En koe erityistä tarvetta jakaa lapsen asioita jonkun kanssa. Tuskin tekään jutteleette lasten asioista ulkopuolisten kanssa?



Erityisesti kiinnostaa nyt sellaisten vastaukset, jotka ovat totaalisesti yksin, joilla isä ei ole mukana eikä esim. omat vanhemmat. Miten te hoidatte homman? Aamulla heräämme, tarvittaessa herätän lapsen. Teemme aamutoimet, vien päiväkotiin. Menen töihin, teen työt ja lähden töistä päiväkodille. Haen lapsen ja menemme kotiin. Laitan ruuan ja syömme. Tiskaan astiat, lajittelen pyykkiä koneeseen ym. kotitöitä. Sen jälkeen menemme suihkuun puemme yöpuvut ym.iltatoimet ja menemme nukkumaan. Yhteistä aikaa pelaamisen, kirjoijen lukemiseen ym. ei yleensä arkisin jää. Niitä teemme sitten viikonloppuna, kaupassa käynnin ym. lisäksi.



Entäs miten arvelet, että elämänne eroaa sellaisen perheen elämstä, jossa on useampia aikuisia? Elämä on huomatavasti hankalampaa. Kun töissä on koulutusta, kokousta ym. joka kestää niin pitkään että en ehdi hakemaan lasta päiväkodista sen aukioloaikoina on lapselle palkattava hoitaja. Ystävät eivät yleensäkään pääse hakemaan lasta vaan hoitajaksi on palkattava joku ulkopuolinen. Pienestä palkasta hoitajan palkaaminen vie suuren osan kuukauden ruokarahoista. Tälläisissä tilantesissa auttasi pajon jos lapsi voisi mennä jonkun kaverinsa luokse leikkimään, mutta ei sitä voi edes kysyä kun normaali vastavuoroisuuskaan ei toimi.



Kaikki säännöt on asetattava itse, niistä on pidettävä kiinni yksin ja niitä on valvottva yksin. Kotityöt on hoidettava lapsen hoitamisen ja valvomisen lisäksi, tauloudesta on vastattava rahalisesti yksin. Jos esim. jääkaappi menee rikki on se ostettava yhden ihmisen palkkatuloilla. Lapselle on helposti vihainen kun ei ole koskaan edes sitä hetkeä minkä saisi levätä ja ajatella asioita että saisi arjen toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Unta yleensä tarvitsee samanverran kuin lapsi, varsinkin kun päiväunet lapsi nukkuu päiväkodissa, niin yöuniaika on yhtä pitkä.