Mistä voimaa jättää mies, joka on aivan kamala, mutta johon on kuitenkin rakastunut :(

tuosta pahasta olosta saat lopulta sen tarvittavan voiman.

En usko, että voit olla oikeasti rakastunut häneen. Tai vaikeahan rakkautta on määritellä, mutta luulen, että syynä tunteeseesi häntä kohtaan on joku vääristynyt vuorovaikutusmalli, huono itsetuntu tms.

Ei ainakaan kuulosta siltä, että sinulla olisi kovin terve käsitys rakkaudesta.



Rakkaus ja huuma ovat eri asioita. Rakkaus on luottamusta, arjessa tukemista, rinnalla kulkemista. Vastuuta unohtamatta, molemminpuolista auttamista ja sitoutumista. Teillä ei taida olla tätä?

jäät aivan yksin ja se on vielä pahempaa kuin olla tuollaisen ihmisen kanssa? Eihän se ole rakkautta, vaan läheisriippuvuutta.



Ala katsella ympärillesi. Etsi kunnollinen mies. Sitten pääset tuosta irti.

Onko lapsia? Jos, ajattele heitä, saavatko terveenkin kuvan siitä miten naista parisuhteessa kohdellaan?

Vauva vielä. Väkivaltaa tms. ei ole, mutta henkinen rasitus miehen välinpitämättömyydestä ja muista ongelmista, joita koen. Lapselle mies on ok, mutta en koe, että hän välittää lapsesta erityisen paljon. Olen saanut hoitaa lapsen yksin. Jos olen kaivannut apua lapsen kanssa, en ole voinut luottaa siihen, että mies tekee mitä on luvannut jne.

Sinä ikävöit soitä ihanaa tunnetta, joka sinulla oli kun tapasit miehesi. Siihen tunteeseen sinä olet rakastunut, et mieheen.

Sitä tunnetta et valitettavasti enää miehesi kanssa saa. Jonkun muun kanssa kyllä.

Nykyisen miehen kanssa sinua vain harmittaa, kun mies ei vastaakkaan sen ihanan rakkauden miestä.

Ota vauva ja anna miehen mennä.

Melkein toivoin että olisit se nainen jonka tiedän olevan tuossa tilanteessa myös:( Siis siksi että hän ei kai edes harkitse lähtöä. Mutta heillä isommat lapset jo. Ok, jos mies pettää yms yms... Tilanne ei tule muuttumaan, tuskin ainakaan parempaan. Älä ole ovimatto, LÄHDE!!!!

tunteet. Olen niin kiinni tässä miehessä, sairaalloisesti rakastunut. Hänessä on kyllä hyviäkin puolia! Pelkään, että romahdan eron jälkeen tunteisiini, enkä pysty selviämään elämästä ja lasten hoidosta, että se suru on niin kova, että kuolen siihen. Olen todella vaikeassa paikassa :( ap

Se vaan tuntuu siltä nyt. Nimim kokemusta on:)

että et muuta ansaitse. Väkivaltaa se on tuokin, mitä hän sinulle tekee, vaikkei fyysistä olisikaan. Se traumatisoi silti.



Olet ottanut ensimmäisen askeleen, kun tiedostat tilanteesi. Ehdotan, että alat harjoitella eroa mielikuvissasi. Käyt läpi sen, miten hankit lapselle ja itsellesi oman asunnon, miten pakkaat tavaroita, mitä otat mukaan, miten muutat jne. jne. Käyt mielikuvat aina loppuun asti, et jätä kesken, vaikka kuinka tekisi pahaa.



Kuvittelet millaista elämä on kun ei tarvitse aina olla ahdistunut ja pahalla mielellä.



Kerro ystävällesi rehellisesti tilanteesi ja pyydä häneltä tukea.



Vähitellen löydät itsestäsi voimaa lähteä.



Been there done that.

ja lohduttavista kommenteista ja vinkeistä. Lisääkin kuulen mielelläni. ap

Kuulostaa kyllä surkealta jamalta, missä olet. Jos mies olisi edes jotensakin kunnollinen, niin ehdottaisin, että jäisit, vaikkakin rakkauden määrältään epätasapainoiseen suhteeseen. Mutta ei sinun tuollaista tulisi kestää, ei vaikka yhteinen lapsi on.



Olen itsekin ollut niin rakastunut, että olen pelännyt vain sitä, että mitä jos toinen ei enää haluakaan olla mun kanssa. Itse asiassa tällaisesta suhteesta lähdin, mies oli kyllä hyvä ja kunnollinen (sekin vielä!), mutta ei osannut kuitenkaan sitoutua parisuhteeseen. Ei pettänyt, mutta asiat ei vaan edenneet ja repäisin itseni irti siitä, koska katsoin olevani sen arvoinen, että ansaitsen kunnollisen parisuhteen ja miehen, joka haluaa sitoutua minuun.



Ja tiedätkö: en kuollut. =) Suru oli suuri, mutta mitä sitten. Itkin kun itketti, kuuntelin meidän biisejä, halailin mieheltä jäänyttä paitaa, katselin meidän kuvia, ja itkin silmät päästäni. Itkin niin kauan kuin itku tuli.



Sitten se aina loppui. Siinä istuin miehen paita sylissä ja yritin pitää kiinni siitä fiiliksestä, kuinka rikki olen. Mutta jotenkin siitä aina pääsi yli, laskin paidan käsistäni, sammutin musiikin ja menin pesemään naamani ja arkitouhuihin (nälkä yllättää sydänsuruisenkin!).



Ja sitten se olo iski taas, ja taas samat nyyhkybiisit ja -rutiinit. Mutta vähitellen, se olo iski harvemmin ja kesti vähemmän aikaa. Sydän oli säpäleinä pitkään, mutta luin esim. keskustelupalstoja sydänsuruista (koko ajan joku muukin on samassa tilanteessa, se on jotenkin lohdullista), puhuin ystävälleni (joka onneksi jaksoi kuunnella), kärsin ja ryvin siinä itsesäälissä... Sitten se vaan helpotti. Vähitellen, kunnes lopulta olin yli siitä!



Muistan senkin, kun luin kirjoituksia, kuinka joku kertoi olevansa viimein yli elämänsä rakkaudesta. Mietin, että ei se sitten ole edes rakastanut, koska ei tällaisesta tunteesta voi koskaan päästä yli... No, kyllä siitä pääsee! =D



Tsemppiä, tunnista oma arvosi ja käyttäydy sen mukaisesti. Hae sitä mitä ansaitset, ja ihan takuulla ansaitset parempaa kuin mitä tuo mies sinulle voi tarjota.