Arvaa yleisin kommentti paljastukseen, että olemme tahattomasti lapsettomia.

En oikein tiedä, mitä tuo toinen lapseton tuolla "auttamisella" sitten tarkoitti. Varmaan kuuntelemista, lähellä oloa ja tukemista.. Tuskin kuitenkaan luovutettuja sukusoluja tms. ;)

Pakko on muuten kommentoida vielä, että oikeastaan yksikään ei suhtautunut asiaan kivasti ja sillä tavalla normaalisti. Kaikki töksäyttivät jotain ihan ääliömäistä. Miksi on niin vaikeaa sanoa, että on pahoillaan ja valmis kuuntelemaan ja auttamaan, jos on tarvetta. Tuon olisin nimittäin itse halunnut kuulla.

Minä olen kuvitellut, että juuri tämä kommentti ärsyttää lapsettomuudesta kärsiviä eniten. Ainakin monesti olen kuullut, että juuri se säälivä ymmärtäminen ja auttamisen halun ilmoittaminen on ärsyttintä.

Että jos tämän kaiken tuskan ja kaipuun jälkeen sitten biologinen tai adoptiolapsi saataisiin, niin osattaisiinko me oikeasti suhtautua siihen järkevästi ja ns. "palautua maanpinnalle".

Luulen, että tälläinen käyttäytyminen ja maailmaa syleilevä kasvatustyylinkin vaara piilisi aika lähellä. Se voisi olla helpommin sanottu kuin tehty suhtautua siihen lapseen pienemmällä tunteella tai intohimolla, mitä oikeasti tuntee.

sitten jos pitkään yrittäneille tulee se lapsi, niin se on jotenkin eriarvoinen kuin nopeammin alkunsa saanut. Pitkään, vuosia saa kuulla kuinka kallisarvoinen tuo toinen lapsi on, kun sitä on niin hartaasti odotettu ja tehty tai onhan ymmärrettävää perheen tapa elää/kasvattaa/kohdella lapsia kun ne on niin 'erikoisia' ja taivaan lahjoja jne.

miten voin auttaa? Lainaan miestä jos omasi ei pysty siittämään? Kohtuani en voi ja valitettavasti en haluakaan vuokrata, munasoluakaan en kestäisi luovuttaa, kokisin että minun lapseni on jossain muualla. Eli miten ihmeessä voin auttaa lapsetonta, ystävää nyt kuuntelen muutenkin kuin jossain erityiskysymyksessä, tuskin kukaan puolitutulle alkaa tilittämään elämänsä ehkä suurinta surua.

"Meiltä kysyttiin- "Milloin alatte lapsia tehdä?"

pidettin itsekkäinä- oltiin 10 v lapsettomuushoidoissa-nyt 2 lasta"



Miksi jos joku laukoo teille törkeyksiä päin naamaa, että napauta takaisin vaan hyväksytte tuollaisen käytöksen?

En tiedä mikä olisi oikea asia sanoa, varmaan että olen pahoillani ja sitten jutella asiasta enemmän ja olla valmis kuuntelemaan..



Itse en tosin ymmärrä (en lapsia halua koskaan) että miksi adoptio otetaan niin verisenä loukkauksena? Siis kyllä minä ymmärrän että joku tahtoo kokea raskauden tai ei halua adoptoida ja se ei ole sama ja vie sitä tuskaa pois, mutta vaihtoehtohan se on saada lapsi jos ei muuten onnistu.. En ymmärrä, miksi lasten saantia pidetään niin itsestään selvänä ja miksi ei voisi adoptoida jos lapsen tahtoo mutta sitä ei saa?



En puolusta sitä möläytystä mutta ihmiset ei aina osaa olla korrekteja tuollaisella hetkellä, eri asia miten sen asian sitten muuten sillä hetkellä käsittelee. Mä en vaan ymmärrä, miksi se on niin kamalaa jos ei omaa lasta voi saada, kun voi kuitenkin saada oman toista kautta? En kysele ilkeyttäni, olisi vaan mukava tietää asiasta enemmän:) Mä en vaan tavallaan ymmärrä, mikä siinä että toiveesi ei "jossain" asiassa toteudu, otetaan niin raskaasti? Kun se toive voi muuta kautta toteutuakin, niin miksi halutaan ja odotetaan jotain niin paljon mistä ei ole varmuutta että tulee koskaan saamaan? Mun mielestä vaan lasten saantia pidetään jotenkin liian automaattisena ja itsestäänselvänä, vaikka se toki yleistä onkin..

"Onhan teillä tuo sijaislapsi"

suutuin empatian puutteeseen



- t. 10 v lapsettomuushoidoissa juossut, nyt 2:n oman lapsen äiti

Me saimme esikoisemme vuosien yrittämisen jälkeen kesällä, kaikki ystävät ja kaverit toki jo tiesivätkin, mitä meiltä puuttui. Useampi onkin raskausuutisen tai lapsen syntymän jälkeen todennut, että "juuri sinulle toivoinkin sitä" tms., onhan se tietysti ihan kiva kuulla, mutta myös edesauttaa suhtautumista tähän lapseen aivan erityisenä taivaan lahjana, kun se on sitä jopa muidenkin kuin meidän mielestämme.. Jos nyt saatte kiinni siitä, mitä tarkoitan.

Täällä av:lla on ollut tänä iltana ja muulloinkin useampikin aloitus liittyen lähimmäisten ensikommentteihin jonkin ikävän asian kuullessaan kuten lapsettomuus, syöpä tai keskenmeno. Näissä kaikissa on kyse isoista asioista, ja ne useimmiten tulevat aika yllättäin (vaikka jälkeenpäin pystyykin näkemään useita merkkejä). Miksi ihmisen pitäisi osata heti ensimmäisenä vastata fiksusti ja poliittisesti korrektisti?! Mun mielestä sillä ensimmäisellä keskustelulla (tai samana iltana tulevalla "mulle voi sitten aina soittaa"-tektarilla) on enemmän merkitystä kuin sillä ensimmäisellä lauseella. Mitä nämä eri aloitusten ap:t oikein odottavat ystäviltään? Ajatustenlukua? Eivät kaikki kuitenkaan toivo samoja kommentteja.



PS. Olen edellisessä parisuhteessani kärsinyt vuosien lapsettomuudesta, saanut sitten keskenmenon, kokenut edellisten jälkeen avioeron ja nyt vuosia myöhemmin esikoiseni sairastui ja oli todella lähellä kuolla, joten kenenkään ei tarvitse epäillä, ettenkö olisi ollut vastaavissa tilanteissa.

"Lapsettomuudesta kärsivillä on päällimmäisenä hirvittävä katkeruus ja viha, tai näin minusta ainakin tuntuu, vaikka kukaan ei ole kuollut, ei ole kuolemansairas ja vanhempia vailla olevia lapsia on maailma täynnä."



Tämä mua ihmetyttää, vaikka ei toki kaikki lapsettomat ole sellaisia. Mutta miksi joku ottaa noin raskaasti lapsettomuuden? Kun tosiaan kukaan ei ole kuollut tai kuolemansairas ja adoptointi on keksitty.. Toki joku kokee sen niin isoksi asiaksi, mutta en ymmärrä miksi märehtiä siinä surussa vuosikausia ja masentua, tai vihata muita.. Tuntuu, että jotkut lapsettomat valittaa enemmän kuin syöpäsairaat. Jos on pakko saada se lapsi, eikö voi vain adoptoida.. Toki ei sama asia, mutta kärjistettynä jos minä ajattelisin nuoresta asti rikastuvani ja lähipiirissäkin tätä tapahtuisi, niin sitten kun en rikastuisikaan niin keskittyisin loppuelämän sitä murehtimaan.. Miten voi vaan ladata noin kovat odotukset elämälle ja olettaa että ne tapahtuu? Kun se ei ole itsestäänselvyys, niin miksi pettyä niin karvaasti että se vaikuttaa haitallisesti pitkän aikaa omaan elämään? Miksi, voi miksi ei voi adoptoida, silloinhan sen lapsen saisi?

Adoptio on edelleen yksi vaihtoehto muiden joukossa. Enkä siis loukkaannu kommentista; "No hei, adoptoitte sitten, maailmahan on täynnä kodittomia lapsia" sen takia, että en näkisi adoptiolapsen mahdollisuutta itsekin.

Mutta eihän se adoptio tietenkään poista sitä lapsettomuusprosessin tuntemuksia (kun biologinenkaan lapsi ei yleensä niin tee, vaan lapsettomuus todellakin on elinikäisesti minussa, vaikka siihen löytyisikin joku "ratkaisu"). Joten tälläinen kommentti mielestäni jotenkin väheksyy sitä ongelmaani. "Ei se mitään jos ette saa, adoptoitte."

Ja toinen asia mikä tähän liittyy, niin ihmisillä tosiaan on semmoinen kuva, että kun annat osoitetietosi jonnekin ja tiedon, että olisit halukas ryhtymään äidiksi niin sieltä niin vaan on tulossa jonossa niitä lapsia, joista voi valita. Näinhän se ei mene. Adoptio ei ole mitenkään nopea, halpa tai välttämättä edes mahdollinen vaihtoehto.

Itse en tosin ymmärrä (en lapsia halua koskaan) että miksi adoptio otetaan niin verisenä loukkauksena? Siis kyllä minä ymmärrän että joku tahtoo kokea raskauden tai ei halua adoptoida ja se ei ole sama ja vie sitä tuskaa pois, mutta vaihtoehtohan se on saada lapsi jos ei muuten onnistu.. En ymmärrä, miksi lasten saantia pidetään niin itsestään selvänä ja miksi ei voisi adoptoida jos lapsen tahtoo mutta sitä ei saa? En puolusta sitä möläytystä mutta ihmiset ei aina osaa olla korrekteja tuollaisella hetkellä, eri asia miten sen asian sitten muuten sillä hetkellä käsittelee. Mä en vaan ymmärrä, miksi se on niin kamalaa jos ei omaa lasta voi saada, kun voi kuitenkin saada oman toista kautta? En kysele ilkeyttäni, olisi vaan mukava tietää asiasta enemmän:) Mä en vaan tavallaan ymmärrä, mikä siinä että toiveesi ei "jossain" asiassa toteudu, otetaan niin raskaasti? Kun se toive voi muuta kautta toteutuakin, niin miksi halutaan ja odotetaan jotain niin paljon mistä ei ole varmuutta että tulee koskaan saamaan? Mun mielestä vaan lasten saantia pidetään jotenkin liian automaattisena ja itsestäänselvänä, vaikka se toki yleistä onkin..

Se voi joskus olla vaikea suhtautua millään tavalla järkevästi mihinkään huonoihin uutisiin. Ja tuossa nyt ei kuitenkaan kukaan ole kuollut tai vastaavaa.



Mikä ihme siinä adoptiossa on niin kamalaa? Itse ainakin mietin, että jos en lapsia olisi voinut saada, niin olisin ilman muuta adoptoinut. Miksi sen pitäisi olla tabu? Ja mulla oli ihan perusteltua aihetta pelätä, että en lapsia saisi, eikä se nyt ihan helposti edes tapahtunutkaan, vaikkei mitään hoitoja sentään tarvittu. Itse asiassa voisin edelleenkin adoptoida, koska raskaana oleminen nyt vaan on lopputulosta lukuun ottamatta ihan hemmetin syvältä. Silkkaa kärsimystä koko 9kk. Vaikka itsellä olisi jo vauvakuumetta (vasta yksi lapsi), niin en kyllä kadehdi yhtään kenenkään raskautta. Toki siinä nyt on niitä hyviäkin hetkiä, kuten ultrat ja lapsen potkujen tunteminen, mutta on se kyllä sellainen operaatio olla raskaana, ettei sellaista uhrausta tekisi minkään muun kuin oman lapsen takia.



Miksi se biologia on niin tärkeää? Kyllä se vanhemmuus lähtee siitä rakkaudesta ja huolenpidosta lasta kohtaan. Mun mielestäni äidiksi tulemiseen ei tarvita välttämättä biologiaa, mutta pelkkä biologiakaan ei yksinään siihen riitä.



Ja siis joo, mä en oikeasti haluaisi sanoa mitään loukkaavaa tuollaisessa tilanteessa, mutta mistä sitä ikinä tietää, miten toinen ihminen mihinkin reagoi. Toivottavasti ei satu lähipiiriin. Tai siis ei tietty tarvitsisi sattua kenellekään, jos saisi päättää, mutta mulla sitä päätösvaltaa ei valitettavasti ole.

En oikein tiedä, mitä tuo toinen lapseton tuolla "auttamisella" sitten tarkoitti. Varmaan kuuntelemista, lähellä oloa ja tukemista.. Tuskin kuitenkaan luovutettuja sukusoluja tms. ;)

Pakko on muuten kommentoida vielä, että oikeastaan yksikään ei suhtautunut asiaan kivasti ja sillä tavalla normaalisti. Kaikki töksäyttivät jotain ihan ääliömäistä. Miksi on niin vaikeaa sanoa, että on pahoillaan ja valmis kuuntelemaan ja auttamaan, jos on tarvetta. Tuon olisin nimittäin itse halunnut kuulla.

Minä olen kuvitellut, että juuri tämä kommentti ärsyttää lapsettomuudesta kärsiviä eniten. Ainakin monesti olen kuullut, että juuri se säälivä ymmärtäminen ja auttamisen halun ilmoittaminen on ärsyttintä.

Sitä, että se lapseton saa purkaa mieltään uudestaan ja uudestaan, vaikka varmasti alkaa vähän jo kyllästyttää. Itse kaipasin kovasti ystävää tai sukulaista, joka olisi aidosti viitsinyt kuunnella, olisi antanut mahdollisuuden puhumiseen. Se lapsettomuuden möykky oli niin suuri sisälläni ja sen käsittely itsenäisesti/miehen kanssa ei ole sama asia. sen sijaan jos yritin puhua asiasta, sain monesti kuulla, että älä maalaa pöpöjä seinälle, kyllä teitä vielä onnistaa. Ja käskettiin lopetta se stressaaminen. Niin, ja eräs ystävä vielä sanoi vähän tympeästi, että sitten kun te sen lapsen saatte, niin hemmottelette kuitenkin pilalle...

Huomasin tässäkin keskustelussa näitä lapsettomiin vihamielisesti suhtautuvia, koska heillä on kokemus jostakin itsekkäästä lapsettomasta. Lapsettomia on ihan yhtä erilaisia kuin on lapsellisiakin ihmisiä. Osa meistä on itsekeskeisiä ja kokevat sen lapsettomuuden tuskan jotenkin suurempana ja parempana kuin esim. ihmissuhteet. Suurin osa ei näin kuitenkaan ajattele. Itse koin suurta onnea saadessani lapsettomuutemme aikana kaksi ihanaa kummilasta, ja koetin kaikin tavoin osoittaa, että minulle voi puhua lapsista ihan tavalliseen tyyliin. Ikinä en osoittanut loukkaantumistani, vaikka pari kertaa aika pahasti sain kuulla töksäyttelyjä. Hämmentää sen takia, että kaikissa ketjuissa silti pitää puolustella itseäni, etten ole se itsekäs lapseton, joka katkoo välejä ja tuhahtelee halveksivia kommentteja. Ehkä sen takia kukaan ei halua kuunnella minua, kun se lapsettomuus on oikeasti kipeä asia ja se helposti käsitetään lapsellisen syyllistämiseksi.

Ystäväni kerran ihasteli, miten olenkin niin tyyni ja rauhallinen lapsettomuuteni suhteen, kun hän itse ei kestäisi ajatustakaan, ettei hänellä olisi näitä lapsia. Totesin siihen sitten, että on välillä ollutkin hetkiä, jolloin esim. hänen raskautensa on satuttanut, vaikka ilman muuta olen sen hänelle suonut. Ystäväni ilmeisesti suuttui tästä, koska seuraavasta raskaudesta ilmoitti suurieleisesti rv 20 ja lisäsi, ette missään nimessä halunnut kertoa minulle aiemmin, kun otan nämä uutiset aina niin huonosti. Mikään asia ei ole koskaan ollut minulle loukkaavampaa. Kaikin tavoin olin aina tukenut hänen äitiyttään, olen yhden lapsen kummikin, en ikinä tuonut lapsettomuuttani hänelle esiin kuin tämän yhden kerran ja sain heti rangaistukseni. Minusta tehtiin se hakala lapseton, jonka edessä pitää hyssytellä ja varoa.

En tiedä, millä äänensävyllä tai tyylillä erään vastaajan naapuri toi esille katkeruutensa tämän raskaudesta, mutta mietin aina välillä, että jos asia sanottiin keskustelevalla sävyllä, niin eikö siitä tuskasta saa kertoa kenellekään. En usko, että se naapuri tarkoitti, että olisi halunnut sen raskauden menevän kesken tai mitään muutakaan kamalaa, kunhan vain kertoi, että se oli hänelle vaikeaa. Eikö sitä saa sanoa ääneen? Toki jos syyllistävästi sen sanoi, on asia eri, mutta noin yleensä vain mietin, miksi sen lapsettoman on kärsittävä yksin tai saa muuten itsekeskeisen ja ilkeän ihmisen leiman otsaansa.

En kadehdi toisten vauvoja enkä toivo toisille pahaa, heidän lapsensa ja raskautensa eivät ole minulta pois, mutta joskus tunnen suunnatonta surua jonkun raskausuutisen tai vauvamahan nähdessäni, kun meille ei sitä onnea ole suotu. Eikö sitä saa sanoa ääneen edes jälkeenpäin? Tuossa tilanteessa en tietenkään sitä sano. Silloinhan onnitellaan ja puhutaan vauvoista. Mutta mikäänhän ei poista sitä asiaa, etteikö se joskus tekisi kipeääkin.

Ehkä tässä on se syy, miksi kukaan lapsen saanut ei oikeastaan halua kuulla lapsettoman tuskaa. Se käsitetään syyllistämiseksi, vaikka olen suht varma, että näitä syyllistäjiä on meissä lapsettomissa oikeasti aika vähän. He vain tuntuvat aika näkyvästi kirjoittelevan palstoilla.

Kuin kaksi koditonta lasta

ne kulkevat käsi kädessä,

Toivo ja Pelko

Yhdessä tulevat,

yhdessä lähtevät

Siinä välissä

puristavat lujaa

toistensa kättä



Joka avaa ovensa Toivolle,

päästää myös Pelon sisälle,

joka ottaa syliinsä Pelon

saa omakseen myös Toivon

Kuin kaksi koditonta lasta

ne kulkevat käsi kädessä

emmekä muuta voi tehdä

kuin seurata samaa polkua



~T.Tabermann

"Onhan teillä tuo sijaislapsi"

suutuin empatian puutteeseen

- t. 10 v lapsettomuushoidoissa juossut, nyt 2:n oman lapsen äiti

Sinua se empatian puute taitaa vaivata. Sijaislapsi on jo joutunut omien vanhempiensa hylkäämäksi tai kaltoinkohtelemaksi ja sit säkään et häntä arvosta? Luulisi sijaisvanhemmaksi ryhtyvän ymmärtävän, että sijaislasta tulee kohdella kuten omaansa ja pitää ihan tasavertaisena.

T: Yhden lapsen äiti, joka on vanhempana (esim. n. 35-vuotiaana) ajatellut ryhtyä sijaisvanhemmaksi, tuli omia lapsia tai ei. Siksi vanhempana, että ajattelin, jotta olisi parempi, jos omat lapset tulisivat ensin, mikäli se on mahdollista.

Se on toki keino saada lapsi, mutta harva meistä parantuu sillä. JOs lapsettomuus on kestänyt hoitoihin saakka tai ainakin pitkään, on se jättänyt jälkensä niin itsetuntoon, parisuhteeseen kuin identiteettiinkin. Ihminen joutuu määrittelemään itsensä ja tavoitteensa alusta. Kun se prosessi on kesken, tuntuu usein mahdottomalta ryhtyä adoptointiprosessiin, mutta aika monest se virhe kuitenkin tehdään.



Aina ei nimittäin ole kyse siitä lapsesta vaan kipuilusta omien odotusten kanssa. Kun suurin osa maailmaa saa sen lapsen helposti, tuntee itsessään ja kehossaan vikaa, ja se tuska tulee siitä, että on kykenemätön johonkin niin luonnolliseen. Adoptointi voi olla virhe jo siinäkin mielessä, että osalle se lapsi muistuttaa tästä virheestä jatkuvasti.



Adoptio on myöskin prosessi. Se ei ole yksinkertainen hakumenettely, jolla päästään vanhemmiksi vaivattomasti. Se on pitkällinen prosessi täynnä arviointeja ja oman pätevyyden kyseenalaistamista. Jos prosessoi samaan aikaan lapsettomuuttaan ja adoptiota, on keskellä niin suuria muutoksia, että aika harva on henkisesti tarpeeksi voimakas jatkamaan molempia. Tiedän pareja, jotka ovat jättäneet homman kesken. Adoptioprosessia päästät vieraat ihmiset elämääsi arvioimaan, onko sinusta äidiksi tai isäksi. Siinä ei liikuta enää kehon alueella vaan mielen. Minulle tämä on suuri kynnyskysymys.



Lääketieteen ymmärrän. Siinä on kyse asioista, joilla korjataan oman kehon virheitä. Kun olemme sairaita, lääketiede auttaa. Siinä mielessä lapsettomuus on helppo rinnastaa sairauteen.



Adoptioprosessia olet yhtä aikaa työhaastattelussa ja koulun jumppatunnilla, kun pelkäät, että sinut valitaan viimeisenä joukkueeseen. Mutta ne eivät päätykään vaan jatkuvat ja jatkuvat. Kaikki tekemisesi arvioidaan. Oletko riittävän hyvä? Se nähdään vasta lopuksi, vuosien päästä, jos silloinkaan.



Itse koen, että en ole riittävän vahva adoptioprosessin aloittamiseen. Joskus toki haaveilen siitä. En tiedä, miten hauras lapsettomuuden rikkirepimä itsetuntoni kestäisi arviointia siitä, olenko sopiva vanhempi. Kukaan ei tee tällaisia arviointeja muille lasta haluaville. Koen vahvasti, että adoptiolapsen vanhemman on oltava superihminen enkä pääse edes alkua pidemmälle asian miettimisessä.



Ehkä jonakin päivänä olen riittävän vahva, tänään en ole. Adoptiota voisi kömpelösti verrata koiran hankkimiseen. Jos sinulla ei ole koiraa, astut vieraalle alueelle. Olet halunnut lapsen, mutta nyt onkin selvitettävä, mitä rotua, mitä varusteita, miten koiraa hoidetaan jne. Kyselet kasvattajilta neuvoa, tutut koiranomistajat auttavat jne. Prosessi on ihan erilainen, mitä lapsen hankkimisessa. SAmalla tavalla koen adoption. Ihan hyvä vaihtoehto mutta niin erilainen, että se ei ole meille sopiva tällä hetkellä.

tulen siihen johtopääkseen, että niin tai näin, lapsettomuudesta kärsivälle ei sanota koskaan oikein.



Hirvittävän vaikea asia. Niin tai näin, aina on oikeus loukkaantua. Kehtaattekin.



Elämässä on muutakin kuin oma lapsi. Ja jatkan niin kuin joku toinenkin, että kaikenlaista on tosiaan elämässä tullut koettua joten minulle on turha alkaa huutelemaan, etten mitään mistään tietäisi.



Menkää lapsettomat itseenne. Hankkikaa elämä, niinkuin joku sanoisi.

että hänen unelmansa kuolee joka kuukausi:

varmaan jokaisella ihmisellä on unelmia, joita ei ikinä saavuta. Miksei voisi olla onnellinen siitä mitä on? Jonkun unelma lottovoitosta kuolee joka viikko, että sun logiikallas hänellä olis sitten vielä vaikeampaa kuin sulla.



Ehkä se just tekee sen itsekkään vaikutelman monista lapsettomista, että se heidän ongelmansa on se maailman suurin. Mitä jos jonkun lapsi on parantumattomasti sairas? Vanhempi varmasti unohtaa siinä vaiheessa kaikki muut unelmansa ja toivoo vain lapsen parantumista. Ja se todellisuus sen unelman kuolemisesta voi olla päällä koko ajan, joka päivä. Anteeks nyt vain, mutta joillain ihmisillä voi olla vaikeuksia pitää lapsettomuus-ongelmaa maailman pahimpana kohtalona, koska heillä voi olla kokemusta jostain ihan eri luokan ongelmista. Tuntuu, että lapsettomuudesta katkerasti kärsivät eniten ne, joilla ei ikinä mitään muita ongelmia ole ollutkaan. Ja siis tuossa tuo lisäys katkerasti, sillä en epäile yhtään, etteikö kuka tahansa kärsisi tahattomasta lapsettomuudesta. :(

tulen siihen johtopääkseen, että niin tai näin, lapsettomuudesta kärsivälle ei sanota koskaan oikein.

Hirvittävän vaikea asia. Niin tai näin, aina on oikeus loukkaantua. Kehtaattekin.

Elämässä on muutakin kuin oma lapsi. Ja jatkan niin kuin joku toinenkin, että kaikenlaista on tosiaan elämässä tullut koettua joten minulle on turha alkaa huutelemaan, etten mitään mistään tietäisi.

Menkää lapsettomat itseenne. Hankkikaa elämä, niinkuin joku sanoisi.

Kärsivän hiljaa itsekseen? Näyttävän aina iloiselta? Ei pidä itsestään meteliä?

Mikä tässä ketjussa ja näissä sanonnoissa nyt sinut suututti? Mitä olisi pitänyt sietää mukisematta? Suurin osa nimittäin ketjun lapsettomista kertoi, että ei sano mitään jonkun hölmön tokaisun jälkeen, jotta ei pahoita kenenkään mieltä. Silti sinä loukkaannut. Mistä?

Elämässä on tosiaan muutakin kuin oma lapsi. Tämän voisi sanoa meille ihan jokaiselle. Meillä jokaisella on oma kipupisteemme. Toki on varmasti niitä kamalia asioita, jotka ovat ikään kuin kamalien asioiden ykkösenä. Mutta mikä sinä olet määrittelemään, että se lapsettomuus ei ole tragedia? En vertaa lapsettomuutta kuolemaan enkä myöskään saavuttamattomaan unelmaan. Mutta elämän hankkiminen sisältää asioita, joissa voi itse hallita ja kontrolloida tilannetta. On lähtökohtainen oletus, että jokaine ihminen pystyy saamaan lapsen. Oikeastaan mikään muu ei ole niin lähtökohtainen oletus. Eräs ystäväni on tiennyt jo lapsesta saakka, että hän ei tule saamaan, ja on sopeutunut ajatukseen hyvin. Joskus se toki satuttaa mutta yleensä hän on hyvin sinut asian kanssa. Hän on kasvanut siihen. Meidät loput kasvatetaan uskomaan, että se on meille mahdollista. On melkoinen kriisi tajuta, että meissä onkin jokin vika. Kaikki, mitä meille on opetettu, onkin virheellistä, ja jostain on muodostettava uudet tavoitteet, uudet unelmat, uusi identiteetti. Ei se käy kaikille tuosta vaan.

On aika outoa todeta, että kehtaattekin, menkää itseenne ja hankkikaa elämä, kun puhutaan toisten ihmisten surusta. Että eivät saisi surra lapsettomuuttaan? Pitäisi vain iloita, että en pysty saamaan lapsia?

Ehkä omat tragediasi ovat tehneet sinusta katkeran ja olet sitä mieltä, että on vain tiettyjä, pyhitettyjä ja sinun itsesi kokemia asioita, joita saa surra. Minä taas koen, että meillä jokaisella on ne omat tragediamme eikä toisen ole toiselta pois.

"toinen asia mikä tähän liittyy, niin ihmisillä tosiaan on semmoinen kuva, että kun annat osoitetietosi jonnekin ja tiedon, että olisit halukas ryhtymään äidiksi niin sieltä niin vaan on tulossa jonossa niitä lapsia, joista voi valita. Näinhän se ei mene. Adoptio ei ole mitenkään nopea, halpa tai välttämättä edes mahdollinen vaihtoehto."



En toki luule että se olisi helppoa tai halpaa, mutta jos se on mahdollista niin se on mahdollista. Jos ei ole mahdollista lainkaan, silloin sen kanssa on vain opittava elämään vaikka se ei helppoa olisikaan.



Yllä joku lapseton kirjoitti pidemmän viestin ja hyvin järkevää tekstiä, en ymmärrä miksi asiasta ei voisi jutella ja miksi tuollaista kohtelua olet saanut aikaan.. En minä ajattele että kaikki lapsettomat vihaavat muiden onnea ja niin edelleen, vaan että jotkut voi sellaisia olla. Sitä en ymmärrä, että jos et kerran syyllistä ketään tms, niin miksi sinua ei tueta enemmän ja kanssasi jutella asiasta? Siis kun olet normaali ihminen jolla on surua välillä, niin pitäisihän nyt sinun voida jutella tuntemuksistasi ilman että syyllistetään.. Tosi harmillista tuollainen käytös ystävältäsi. En ymmärrä sitä että jotkut sitten voi olla katkeria ystäviään kohtaan lapsista, mutta ymmärrän sen että se suru silti voi hyvinkin välillä vallata.



Ps. Tuohon Tabermann runoon viitaten, toki unelmat voi kuolla, mutta ei pidä antaa sen hallita ja syöstä koko elämää pelkkään masennukseen. Muillakin on unelmia jotka ovat kuolleet, elämästä pitää vaan yrittää selvitä parhaansa mukaan..:/

"JOs lapsettomuus on kestänyt hoitoihin saakka tai ainakin pitkään, on se jättänyt jälkensä niin itsetuntoon, parisuhteeseen kuin identiteettiinkin. Ihminen joutuu määrittelemään itsensä ja tavoitteensa alusta.

Kun suurin osa maailmaa saa sen lapsen helposti, tuntee itsessään ja kehossaan vikaa, ja se tuska tulee siitä, että on kykenemätön johonkin niin luonnolliseen."



Mutta miten ihmiset sitten selviävät jos he esim. joutuvat pyörätuoliin, nuorempana tai vanhempana tai iskee jokin muu sairaus ja keho ei toimikaan niin kuin nuorena toivoi sen toimivan?

Miksi lasten saantia pidetään niin yleisenä ja itsestäänselvänä, että luullaan kaikilla sen onnistuvan kuin vettä vaan ja jos ei niin olet jotenkin viallinen? Tätä mä en ymmärrä..



"Meillä jokaisella on oma kipupisteemme."



Toki, aina jollain menee huonommin niin ihmiset saavat tuntea tasan niin kuin haluavat. Se vain, että mihin asti tuollainen on "kannattavaa", että siis ehkä olis hyvä käydä terapiassa ja pyrkiä oppimaan käsittelemään asia niin ettei se hallitse koko loppuelämää.



"Mutta elämän hankkiminen sisältää asioita, joissa voi itse hallita ja kontrolloida tilannetta. On lähtökohtainen oletus, että jokaine ihminen pystyy saamaan lapsen. Oikeastaan mikään muu ei ole niin lähtökohtainen oletus. "



Kyllä toki, mutta miksi oletetaan että kaikki saavat pitää terveytensä ja saavat lapsia? Kun hyvin moni sairastuu, loukkaantuu ja ei saa lapsia. Elämä ei ole reilua, mutta sitä ei voi kukaan kontrolloida. Voit pyrkiä saavuttamaan tiettyjä asioita, mutta et voi pitää mitään itsestäänselvyytenä tai olettaa saavasi tässä elämässä jotain mitä kaikki muutkin saavat.

Hyvin kummallista minusta on tuo oletus juurikin, mistä se lähtee että "kaikki saavat ja haluavat lapsia"? Toki valtaosan kohdalla näin, mutta eikö tuotakin ajatusta voisi pyrkiä muokkaamaan?



Ja siitä adoptoinnista, niin en oleta että joku olisi samaa mieltä kanssani, mutta jos itse tahtoisin lapsen niin adoptoisin enkä tekisi omaa.