Professori: Kilpailuttaminen pahaksi lapselle

Palstahan on pullollaan näitä 7 kertaa viikossa harrastavien lasten vanhempia, onko tää juttu nyt sitten hölynpölyä?

mä olen niin samaa mieltä kuin tuo Keltinkangas-Järvinen. Itseäni myös 'kohahdutti' tuo tiikeriäiti-kirja. Ei kuitenkaan siksi, että olisin miettinyt voiko se oikeasti olla noin, vaan että voiko joku oikeasti olla noin julma

joita urheiluseurat ja pankit (esim. poppi-kisat) järjestävät aiheutti lapselle paineita. Kun oli äärimmäisen epätodennäköistä että esim. 20-30 lapsen joukossa olisi juuri se ensimmäinen, niin stressi oli selvä. Ihan turha siinä oli hokea että ei tosiaankaan tarvitse voittaa ja saada juuri sitä kultamitalia.

Lopetettiin kokonaan osallistuminen tuollaisiin, ehtii sitä vanhempanakin jos haluaa.

mä olen niin samaa mieltä kuin tuo Keltinkangas-Järvinen. Itseäni myös 'kohahdutti' tuo tiikeriäiti-kirja. Ei kuitenkaan siksi, että olisin miettinyt voiko se oikeasti olla noin, vaan että voiko joku oikeasti olla noin julma

Ei se sen helpommaksi tule, mutta kukaan ei siitä puhu. Kyllä se syö ihmistä.

Pointti taisi olla että kilpailu nostaa lapsilla helposti stressitasoa ja se on vahingollista.



Tässä otettiin esimerkiksi aikuisten järjestämät harrastukset, mutta ihan samalla lailla olisi voitu ottaa esille aikuisten järjestämä koulu vaatimuksineen.



Lapsesta riippuen luulisi että stressitaso nousee eri asioista. Ei kai kilpailu pelkästään ole se vaan vaatimukset joita asetetaan ja joihin nähden suoriudutaan. Eikö samoja tekijöitä ole koulussa kokeissa? Samoin eikö samoin tiettyjä odotusarvoja voi liittyä lapsen yksin kotona selviämiseen?



Eli minusta lainattu kirjoitus oli turhan suppea yhteen osa-alueseen osoittava. Eli hitusen isompaa perspektiiviä toivoisin...

Tiedän että lapseni stressaa kilpailuja. Samoin stressaa koulun alkua loman ja jopa viikonlopun jälkeen.



Tällöin tärkeää on että minä aikuisena puen lapsen tuntemuksia sanoiksi ja hyväksyn tunteen, sekä käsittelen sitä lapsen kanssa. Lapsi itse ei osaa suhteuttaa aina jännittämistään oikeaan mittakaavaan, vaan minun aikuisena täytyy auttaa tässä.



Olen ihan oikeasti luullut että kun näitä tilanteita opetellaan aikuisen kanssa, niin siitä olisi hyötyä lapselle. Jotensakin olen kuvitellut että jos lapsi oppii että asioita voi tehdä vaikka jännittääkin ja että kun asioita tekee tarpeeksi, niin jännitys vähenee (esim. esiintymispelkoon auttaa esiintyminen).



Toisaalta mietityttää onko kilpailuissa sitten jotain positiivista, esim. silloin kun lapsi pärjää. Ainakin meillä tuntuu että lapsi on voiton jälkeen onnellinen ja itseluottamus kasvaa jo kun huomaa pärjäävänsä vaikka ei voitakaan.

mutta miten mä ARVASIN että on taas Keltikangas-Järvinen asialla, jopa avaamatta linkkiä? Eikö Suomessa muka ole KETÄÄN muuta lastenkasvatusauktoriteettiä?

ja naiseksi varmaan aggressiivinenkin. Silti en koe koskaan kokeneeni stressiä tai masennusta elämässäni, ja ihmettelen aina tätä porukkaa, jotka stressaa mitättömistä asioista.



Taidan olla friikki, mutta Keltinkangas-Järvisen mielestä olen muutenkin täysin epäkelpo ihminen ja onneton kasvattaja, sillä myös lapseni nauttivat kilpailemisesta.

Palstahan on pullollaan näitä 7 kertaa viikossa harrastavien lasten vanhempia, onko tää juttu nyt sitten hölynpölyä?

opetellaan perustaitoja.

Tutkija kyllä toteaa, että lapset kilpailevat luonnostaan, mutta ei pureudu asiaan tarkemmin. Kyllä näissäkin kilpailuissa on aina joku hävijäjä, joka siten lopulta ei suosu enää juoksukilpailuun tai ryhtyy itkemään kun häviää aina. Mutta eihän sellaisesta voi traumoja tulla eihän.

Ja miksi järjestetty urheilu on tutkijan hampaissa? Kyllä vertailua ja kilpailua on koulussa, töissä ja kotona.

itse olen esim. aina ollut tosi notkea, hyvä tanssimaan ja voimistelemaan. Valitettavasti koulussa ei kilpailtu koskaan näissä, vaan oli esim. PAKOLLISIA hiihto- ja juoksukilpailuja joissa en pärjännyt. Ei ole kivaa olla aina viimeisten joukossa, varmaan ne kilpailut olivat kivoja niistä jotka olivat hyviä tai edes keskinkertaisia.

ja naiseksi varmaan aggressiivinenkin. Silti en koe koskaan kokeneeni stressiä tai masennusta elämässäni, ja ihmettelen aina tätä porukkaa, jotka stressaa mitättömistä asioista.

Taidan olla friikki, mutta Keltinkangas-Järvisen mielestä olen muutenkin täysin epäkelpo ihminen ja onneton kasvattaja, sillä myös lapseni nauttivat kilpailemisesta.

että pihan kilpailuista voi olal helpompi jättäytyä pois kuin jos on vaikka urheiluseurassa.

Tutkija kyllä toteaa, että lapset kilpailevat luonnostaan, mutta ei pureudu asiaan tarkemmin. Kyllä näissäkin kilpailuissa on aina joku hävijäjä, joka siten lopulta ei suosu enää juoksukilpailuun tai ryhtyy itkemään kun häviää aina. Mutta eihän sellaisesta voi traumoja tulla eihän.

Ja miksi järjestetty urheilu on tutkijan hampaissa? Kyllä vertailua ja kilpailua on koulussa, töissä ja kotona.

että pihan kilpailuista voi olal helpompi jättäytyä pois kuin jos on vaikka urheiluseurassa.

Tutkija kyllä toteaa, että lapset kilpailevat luonnostaan, mutta ei pureudu asiaan tarkemmin. Kyllä näissäkin kilpailuissa on aina joku hävijäjä, joka siten lopulta ei suosu enää juoksukilpailuun tai ryhtyy itkemään kun häviää aina. Mutta eihän sellaisesta voi traumoja tulla eihän. Ja miksi järjestetty urheilu on tutkijan hampaissa? Kyllä vertailua ja kilpailua on koulussa, töissä ja kotona.

Kuinkahan moni vanhempi täällä voi sanoa suoraan että ei ole koskaan kilpailuttanut lastaan ihan arkisissa asioissa? Kuinka nopeasti saat vaatteet päälle jne.?

itse olen esim. aina ollut tosi notkea, hyvä tanssimaan ja voimistelemaan. Valitettavasti koulussa ei kilpailtu koskaan näissä, vaan oli esim. PAKOLLISIA hiihto- ja juoksukilpailuja joissa en pärjännyt. Ei ole kivaa olla aina viimeisten joukossa, varmaan ne kilpailut olivat kivoja niistä jotka olivat hyviä tai edes keskinkertaisia.

ja naiseksi varmaan aggressiivinenkin. Silti en koe koskaan kokeneeni stressiä tai masennusta elämässäni, ja ihmettelen aina tätä porukkaa, jotka stressaa mitättömistä asioista.

Taidan olla friikki, mutta Keltinkangas-Järvisen mielestä olen muutenkin täysin epäkelpo ihminen ja onneton kasvattaja, sillä myös lapseni nauttivat kilpailemisesta.

Friikki lisää, että en lainkaan ajatellut koululiikuntaa, koska itse en koskaan ottanut niitä kisoja tosissani. Siellä tosiaan oli häviäjiä ja jotkut voittajat aika egomaanikkoja ;-) Itse ajattelin kilpailua noin yleensä, eli omassa tapauksessani kilpailua parhaista koearvosanoista ja todistuksista, musikaalisista suorituksista jne. Kilpaillahan voi aivan kaikessa, vaikka puutarhan hienoudessa tai hauskimman jutun kertomisessa.

Itse olen jotenkin aina ajatellut että koululiikunta oli ihan luuserihommaa, opettajatkin toinen toistaan urpompia. Ehkä he kilpailivat typeryydessä, en osaa sanoa.

valmennuksessa käytetään välillä kilpailua motivationa, mutta ei siellä lasketa että Ville voitti Kallen, vaan asia unohdetaan samantien ja kun seuraava pari, ryhmä tms. tekee saman harjoitteen heti perään.



Mutta K-J:llä taitaa olla vain yhdenreijän lasit päässä, kun ei näe yhtään mitään muuta.

Minä olen harrastanut kilpaurheilua hyvin pienestä, olisko ollut 8-vuotiaana ekat kisat mikä oli 1970-luvun lopussa todella nuorena (nythän jossain taitoluistelussa ne kisaavat jo 5-vuotiaana).



Minä rrrrrrakastin kilpailuja, ne olivat parasta koko harrastuksessa! Toki se oli jännittävää, välillä sitten isompana jopa ihan kuvottavan jännittävää. Mutta se kisapäivän fiilis oli ihan erityinen jo heti aamusta ja kaikkia valmistautumisrituaaleja ja fiiliksiä kaipaan vielä aikuisenakin.



Suoritusta edeltävä jännitys on samaan aikaan kamala, pelottava, kihelmöivä, kuvottava - mutta se tunne kun on vaan rohkaistunut tekemään sen suorituksen ja huomaa oikeastaan jo siinä vaiheessa kun sen aloittaa, että tästä tää menee ja jännitys lakkaa samalla hetkellä on kyllä palkitsevinta mitä laspuudesta muistan.



Omat lapseni ovat kuvailleet kilpailujännitystä hyvin samalla tavalla, joten en ole huolissani.



Välillä tuli menestystä joka tietenkin oli ihanaa, välillä taas todella karvaita pettymyksiä. Ne surettivat jonkun aikaa, mutta yleensä sisuunnuttivat harjoittelemaan ahkerammin ja unohtuivat nopeasti.



Erityisesti joukkueena kilpaileminen joko joukkuelajissa tai lajissa jossa ykslöt kilpailevat myös joukkuekisassa on sellainen kokemus jonka soisin kaikille lapsille.



Koen, että kilpaurheilusta on ollut minulle pelkästään hyötyä ja sitä hyötyä on ollut valtavasti. En esimerkiksi jännitä esiintymistä oikeastaan ollenkaan ja siitä on tullut mulle myös ammatti. Koulussa muistan jännittäneeni ylioppilaskirjoitusten kuunteluja niin paljon että se on jäänyt mieleen jossain määrin inhottavana muistona, mutta muuten osasin muiden panikoidessa viime hetken tärppejä keskittyä ja rauhoittua. Olin hyvä koulussa kuten kaikki harkkakaverini.



Tämä on tietenkin vain minun kokemukseni, mutta kieltämättä hymähdin kun näin että Liisa Keltikangas-Järvinenhän se taas on asialla.

Minulle kuitenkin Kari Uusikylän mielipiteellä on enemmän arvoa:

http://www.slu.fi/lum/15_04/jasenjarjestoille/uusikyla_huippukyvyt_erot…



Ei se, että kilpaillaan vaan se, miten lasten kilpailutoiminta on järjestetty.