Miksi ajatellaan, että jos harmitettelee pieniä asioita, ei ole muka mitään 'oikeita' murheita?

että jos mitta on lähes täynnä niin sitten se vuotaa pienestäkin yli. Mutta ehkä sitten ajatellaan että miksei sitten avaudu siitä isosta murheestaan vaan siitä sukasta.

koska mullakin on erityislapsi jne. Mä en siis raivostu sukista lattialla, koska mä en jaksa huomata että ne on siellä. Mulla on muutakin huomattavaa.

itselläni on ainakin ollut niin, että kun on oikein kamalasti surua ja murhetta, en niitä sukkia huomaa, enkä jaksa niistä välittää. Kun tilanne vähän helpottaa, niin sietokyky on niin täynnä, että sukista mitta tulee heti täyteen.

Silloin kun niitä isoja ja oikeita ongelmia riittää, voi joku pikkuasia suistaa raiteiltaan.



Ja joskus pikkuasiat ovat isoja asioita silloin kun ihmisellä on isoja ongelmia.

Minulle esim. koiranpaskan siivoaminen kengänpohjasta on ylivoimaisen vaikeaa silloin kun ms-tauti oireilee. Jos käsi ei toimi, niin ja pienetkin ponnistelut uuvuttavat (esim. postilaatikolla käyminen tuntuu yhtä rankalta kuin maratonin juokseminen), ei se kengän putsaaminen ole ihan helppoa :(

ainakaan minä en halua edes muistaa niitä "oikeita murheita". Mähän hyppäisin jorpakkoon, jos niitä ajattelisin koko ajan. Kyllä kai mulla silti on oikeus ärsyyntyä pienemmästäkin.

Vai pitäiskö mun olla ärsyyntymättä tyhmästä miesystävästä nytkin? Onhan mulla sentään joku.

Kyllä ne pienet ongelmat ovat ihan yhtä oikeita kuin suuret ongelmat. Itseasiassa jos niitä pieniä ongelmia ja ärsytyksenaiheita on paljon, niin kyllähän ne ovat ymmärrettäviä. Monet ns. isot ongelmat ovat sellaisia, ettei niille voi oikein mitään muuta kuin hyväksyä ne ja siksi ne eivät edes ärsytä niin paljoa.



Mutta ihmisiä on erilaisia, joten kuka meistä voi sanoa, ettei jollain olisi oikeutta olla onneton? Vähän sama kuin joku murehtii rakkaudenpuutettaan ja sitten joku toisella tavalla kärsivä tulee sanomaan, että mitä sinäkin siinä valitat, sinulla on sentään terveyttä, rahaa, menestystä...