Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita, jotka ei sure lähiomaisen kuolemaa? Miksi?
31.10.2011 |
Multa kuoli sisko viikko sitten. Ei oltu läheisiä, koska eräs nimeltä mainitsematon uskonlahko erotti meidät toisistamme. Emme nähneet moneen vuoteen. Lapsena olimme läheisiä, mutta sisko saatiin niin tehokkaasti aivopestyä mua vastaan, että hän lähes pelkäsi mua. Suren sitä pikkusiskoa joka mulla oli joskus. Mutta koska en ole häntä nähnyt moneen vuoteen, en oikein osaa tuntea mitään.
Miksi sinä et sure omaistasi?
Kommentit (10)
kuolivat parin vuoden välein. En oikein osannut heitä surra, vaikka olivat hyvin läheisiä ja huolehtivat minusta teininä kun omat vanhemmat hylkäsi.
Ehkä se oli sitä, että en pelkää kuolemaa, kun olen nuorena ja epätoivoisena itsekin sitä toivonut (en enää). Ja he olivat jo vanhoja ja sairaista, ja kenties kuolema säästi heidät pitkältä kitumiselta sairaalassa. Oli heidän aika lähteä. Lämmöllä silti muistan kumpaakin, ja joskus aina tulee hetkiä, kun toivon että voisin kysyä heiltä joitakin asioita. Ja mietin, että he olisivat olleet onnellisia, jos olisivat ehtineet nähdä lapseni.
En tiedä miksi en osaa surra. Kuolema heille oli niin luonnollinen.
Sen sijaan lapsuudenystävääni surin enemmän, kun hän kuoli viime vuonnam vaikka en voi sanoa että hän olisi ollut läheisempi. Mutta ehkä nuoren kuolema surettaa enempi, kun elämä jää "kesken".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuolemaa osasin surra vasta joskus monta kuukautta jälkeenpäin, kun olin saanut järjestettyä kaikki hautajais-perunkirjoitus-ym. hommat alta pois.
Mummo kuoli 97-vuotiaana, oli mulle tosi rakas mutta kuolema oli helpotus niin hänelle itselleen kuin mullekin.
(olin isäni ainoa lapsi ja mummon ainoa lapsenlapsi eli kaikki kuolemanjälkeiset järjestelyt jäi mun kontolle)
Miksi sinä et sure omaistasi?
En surrut koska oli helpotus että kuolemansairas sai vihdoinkin toivomansa levon ja rauhan kärsimyksistään.
mutta kyllä se siellä alla silti oli. Sittenkin, vaikka pidin kuolemaa väistämättömänä ja tavallaan luonnollisena ja vaikka oli helpotus kun hän pääsi eroon kärsimyksestään ja kivuistaan. Nuo saattoivat olla helpotuksia ja syitä surun puuttumiseen koulevan kannalta - ei minun kannaltani, minähän jouduin luopumaan hänestä, eikä tuo sitä vienyt pois. EIkä minun suruani vienyt pois sekään, että aluksi oli helpotus, että voimia vievä odottamisen jakso päättyi. Suru tuli sieltä kuitenkin hetken päästä.
Kyllä silti olen surrut ihmisen kuolemaa vaikka hän olisikin ollut hyvin sairas. Kuolema toki siinä vaiheessa on sairaalle jo helpotus mutta ei se poistanut sitä että olin surullinen ja ikävöin.
Pappani kuolemaa en tule suremaan. Hän on kohdellut minua lapsesta asti epäoikeudenmukaisesti ja olen saanut kokea olevani miuita huonompi. Minulla ei ole mitään tunnesidettä häneen, enkä ole käynyt häntä katsomassa vuosiin. Olemme sukua toisillemme mutta siinä kaikki, ihmisenä hän on minulle täysin yhdentekevä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sen menettämisen takia kokisin surevani.
On tervepäisen ihmisen piirre, että pahantekijää ei sure. Korkeintaan voi surra sitä, että jäi ilman esim. hyvää isä- tai äitisuhdetta. Kaikista ei ole hyviksi vanhemmiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ana löytyy jokunen pro-life jotka eivät tätä logiikkaa ymmärrä, mutta olen ennemmin iloinen että kärsinyt ihminen pääsee tuskistaan, kuin että katsoisin rakkaimpieni menettävän itseään aina vain enemmän ja enemmän ja olevan siltilääketieteellisen keinotekoisesti "hengissä".
Mummi ei ketään tunnistanu jo 20v sitten, silloin surin. 18v myöhemmin kun kuoli oli enemmänkin helpotus eteenkin kun ei ois halunnu jäädä henkiin ja istua missään hoitolaitoksessa tai maata letkuissa. Kertoi sen kaikille lapsilleen ja lapsenlapsilleen.
elossa siis on vielä mutta en ole koko ukkoa pariin vuoteen tavannut enkä välitäkään tavata. Niin paljon on aiheuttanut pahaa oloa tässä elämässä että on tuntunut olo taivaalliselta kun ei tarvitse olla enää tekemisissä.
Äitini kuoli 7v sitten ja siskoni keväällä ja heitän suren syvästi.