Lue keskustelun säännöt.
Millä jaksaa riskiraskauden henkinen paine?
30.10.2011 |
Mulla on raskaudessa monikymmenkertainen määrä riskejä omasta perussairaudesta johtuen. Nyt vaivana ovat lisäksi kivut, säryt ja jatkuvat verenvuodot, joita on kestänyt alusta saakka. Koko ajan saa pelätä keskenmenoa tai oman voinnin romahtamista tai molempia. Miten jaksaa vielä reilut 6kk raskautta kun tuntuu, että olen jatkuvasti veitsenterällä? Jos nyt edes loppuun saakka päästään.. vinkkejä heiltä, jotka ovat eläneet raskaan riskiraskauden ja kestäneet sekoamatta?
Kommentit (6)
Tuntuu, että jokainen päivä on yksi suuri ponnistus tämän pelon takia. Olen puhunut tuntemuksistani monelle, mutta läheiset väsyvät ja neuvolastakaan en ole apua saanut. Monet kohauttelevat harteitaan ja sanovat, koita jaksaa, itsepä olet lapsesi halunnut. Ajattelin, että jos joku saman kokenut ymmärtäisi minua paremmin. Henkinen paine on hirveää ja se estää vauvaan kiintymisen, kun ei uskalla edes kiintyä, jos hänet vaikka menettää :( Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että jokainen päivä on yksi suuri ponnistus tämän pelon takia. Olen puhunut tuntemuksistani monelle, mutta läheiset väsyvät ja neuvolastakaan en ole apua saanut. Monet kohauttelevat harteitaan ja sanovat, koita jaksaa, itsepä olet lapsesi halunnut. Ajattelin, että jos joku saman kokenut ymmärtäisi minua paremmin. Henkinen paine on hirveää ja se estää vauvaan kiintymisen, kun ei uskalla edes kiintyä, jos hänet vaikka menettää :( Ap
En halua tylyttää, mutta sitä saa mitä tilaa.
Ja tuntui että tahdotaan uusi lapsi vaikka suru ei ollut vielä kunnolla lähtenyt käyntiin.
Raskaudessa alkoi sitten verenvuoto jota jatkunut kuukauden. 2 tulehdusta hoidettu ja katsellaan miten tässä käy.
Ehkä hyvänä asiana voi pitää sitä että voi vähän varautua siihen että jokin menee huonosti lopussa.
Lapset tietää raskaudesta ja odottaa tämän syntymää, itse olen päässyt kiintymään enempi tähän uuteen lapseen nimenomaan vuotojen kautta.
Minua on ainakin tuettu raskaudessa. Neuvolaan saa soittaa jos tuntuu että tahtoo puhua, voin mennä kuuntelemaan sydänääniä jos pahalta tuntuu mutta nyt helpottaa jo hieman kun rakenneultra lähestyy ja lapsen liikkeitä tuntuu selvemmin ja useammin kuin ennen.
Ultrassakin on varauduttu katsomaan tarkkaan ja lähettämään lisätutkimuksiin.
Meillä on puhuttu lapsille (ennen tämän raskauden suunnittelua käsitellessä sisaruksen kuolemaa) lapsen kuolemaa myös vauvojen osalta, myös se että joskus lapsi kuolee äidin vatsaankin.
Kuolema on osa elämää ja tunteet on normaaleja, ne ikävätkin.
Olen käynyt terapiassa neuvolan kautta lapsen kuoltua ja siellä on käsitelty myös tämän lapsen syntymää ja ajatuksia joita tässä vilistää. On ihana puhua ja nähdä miten ajatukset muuttuu.
Päiväkirjan täyttäminen voi auttaa.
Niin pitkälle olen päässyt odottaessani tämän uuden lapsen syntymää että vaippoja hänelle ostin. Se tuntui hyvältä. Paljon ihanempi tunne kuin se miten ei voi ostaa kuolleelle lapselle kuin haudalle. Aina kaupassa muistaa miten ei osteta viiliä hänelle tai miten hän tykkäsi joistain ruuista.
En tahdo pelätä lapsen kuolemaa, se tulee jos tulee ihan kuten kaikki muutkin kuollaan joskus.
Kyseessä oli kolmosraskaus.
Jos yksin et meinaa jaksaa eivätkä läheisetkään osaa tai jaksa auttaa, etsi ammattiauttaja, mieluiten sellainen, jolla on osaamista raskausajan tunnelmista.
Tsemppiä!
tiedä miten siitä selvisi, selvisi kuitenkin. Päivä kerrallaan koitin ajatella. Seurasin raskauskalentereita tarkasti ja koitin olla perillä kaikesta vauvan ja omaan vointiin vaikuttavasta.
Helpommalta alkoi tuntua, kun viikkoja oli 28 kasassa ja tiesin, että vauva saa syntyessään kaiken mahdollisen hoidon. Koitin myös miettiä ja järjestää asiat kaiken varalta. Meillä oli esikoinenkin. Hänen hoitonsa täytyi järjestää kaiken varalta yms. Nykyäänkin vaikka kuopus on jo 3-vuotias kaikkeen on aina a, b ja c suunnitelmat.
Meillä kaikki meni siis lopulta hyvin. Vauva jouduttiin leikkaamaan viikolla 36, mutta oli viikkoihin nähden ok.
Voimia kovasti!