Kuinka kaunis onkaan kokemus, kun saattaa ihmisen kuoleman portille

Tottahan jälkeenjääville jää hyvä mieli, kun olivat mukana viimeisessä hetkessä, mutta joillekin voi jäädä siitä traumat ja painajaisunet vuosiksi.



Suo siellä vetelä täällä.

No tottahan se on, että omaiset rupee oleen kiinnostuneita vasta toisen kuoltua. Niin totta ja niin kylmää....



Miten muuten pystyit oleen itkemättä?

Onneksi me tehdään arvokasta työtä ja välitetään :) Hali ja tsemiä! T. toinen lh

Kuolema on minusta liikuttava (vaikka luonnollinen) tapahtuma. Itketkö sinä vain luonnottomien tapahtumien sattuessa????

no en nyt ajattelisi noin... mutta se on vain siirtymävaihe ja voisi aiheuttaa kuolevalle ahdistusta ja tuskaa jos vieressä henkilö vollaisi silmiään päästään. mummoni oli minulle rakas mutta hänen aikansa tuli, enkä vuodattanut kyyneltäkään. usea kirkossa itki, jotka eivät olleet hänelle puoleksikaan yhtä läheisiä elämän aikana. minä tiesin että hän välitti minusta ja minä hänestä, olimme toistemme uskottujakin tietyissä asioissa. hän siirtyi ajasta ikuisuuteen ja kivut olivat poissa. mitä minä sitä itkemään? hieno elämä oli ja kunnioitan häntä suunnattomasti. ikävöinkin toisinaan, vaikka 1,5 v kuolemasta ja meinaan toisinaan yhä soittaa hänelle jos jotain erityistä tapahtuu jne. minusta olet aika rankka heittelemään tuomioita.



7

Anna ihmisten itkeä, silloin kun itkettää! Ihme tyyppi...

Mä vaan eläydyn sen ihmisen asemaan niin kympillä ja vaikka kuinka yrittäisin olla " kova" , niin en voi mitään. Itse kärsin siitä, mutta mua on kehuttu hirveesti, että olen läsnä ja oikeasti välitän.

yleensä kuoleman tullessa vain ne itkee joilla huono omatunto tai tahtovat vähän esittää... kovuutta se ei ole.





7

Vierailija:

yleensä kuoleman tullessa vain ne itkee joilla huono omatunto tai tahtovat vähän esittää... kovuutta se ei ole.

7

Siis ne, jotka surevat läheisensä poismenoa, itkevätkin huonon omatuntonsa vuoksi??? Huhhuh, on sulla elämänfilosofiat juu.

olin vast´ikään hautajaisissa ja siellä itki ihmisiä jotka ei ollut vainajaa nähneet esim. 10 vuoteen eivätkä edes soitelleet tai mitään.

sinne vaan piti tulla vollaamaan tuntematonta ihmistä. aika sairasta.

itse tiesin että vainaja kärsi viimeisinä aikoina kovia tuskia ja olin onnellinen hänen puolestaan, ei enää tuskaa.

oman lapseni hautajaisissa itkisin, tai oman mieheni mutta en muiden.



vai oisko teistä kiva että teidän hautajaisiin tulis lähes tuntemattomia vollottamaan ja pilaamaan oikeasti läheisten tilaisuuden kunnioittaa muistoasi? no thanks.....

Oltiin asuttu saman katon alla ja olin ihan joka päivä ollut läsnä eikä minulla ollut syyllisyyden tuntoja ja tiesin hyvin, että nyt hänellä ei enää ollut kipuja. Omaa ikäväänsähän sitä itkee - sitä, että nyt tuo ihminen, joka on " aina" ollut olemassa, yhtäkkiä ei koskaan enää hymyile hyviä huomenia kun tulen aamupalalle eikä koskaan enää silitä tukkaa, enkä minä koskaan enää mene kevätkävelyille hänen kanssansa emmekä koskaan enää tässä elämässä tapaa, vaan hän on vain poissa. Haikeaa se minusta on. Lopullista. Ei siinä syyllisyydentuntoja tarvitse, että itkettää.

Ja nyt sit äkkiä olikin kova ikävä ja suru.

Paskat!! Omaa huonoa omaatuntoaan ne volls, miks eivät käyneet siilo ku vielä isä niitä odotteli?

Me jotka nähtiin viime aikojen tuskat (syöpä siis) oltiin todella helpottuneita kun isä lopulta kuoli. Ja oltiin vierellä, koko perhe, juteltiin ja piettiin kädestä, kuivattiin ja siliteltiin.

Sillo ku kovin ikävä tulee, muistelen juuri noita ihan viimesiä hetkiä, sitä kamalaa tuskaista kipua -- ja mikä rauha ja levollisuus huoneeseen levisi kuolin hetkellä, niin yhä kolmen vuoden jälkeenkin se helpottaa.



Omien lasten ikävöinti pappaa kohtaan onkin sitten toinen juttu. Suru lasten poulesta... tai miten sen sanoisi, suru lasten surusta.

huono omatunto tai sitten aito suru läheisen tai muun kanssaihmisen kuolemasta. Itse itken välillä vain itkemisen " ilosta" , yleensäkin itken todella herkästi.



Oman äitini kuollessa olimme lähes kokoperhe läsnä, rankka mutta toisaalta kaunis kokemus. Itku tuli vasta hänen vedettyään viimeisen henkosen...



Olen ollut myös läsnä itselleni vieraan ihmisen kuollessa (useammankin kerran), enkä siinä mielessä koe kuolemaa pahana. Surullisin kokemus oli, kun pieni tyttö kuoli astmakohtaukseen ilman mahdollisuutta autaa. Lohdutonta on myös ollut nähdä kuinka vanhus kuolee " yksin" , vieraiden ihmisten ympäröimänä. Mutta toisaalta, kuolema ei aina ole kaunis. Ihmiset vain eivät enää kohtaa kuolemaa, siitä on tullut vieras, pelottavakin asia. Mutta tätä elämä on, kuolemista.

On ku eestin kurssilta suoraan ;)



Mut toiv jutun juoni selvis..........

Ei sitä tiedä itsekään, minkälaisessa tilanteessa sitä joskus täältä lähdetään, ja on sentään lohdullista ajatella, että vaikka sitä olisi maailmassa muuten ihan yksin (kun koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu), niin ehkä edes joku vieras silittäisi ja saattelisi viimeiselle matkalle.

Joskus yksin kuolevan kanssa, toisinaan omaisten mukana. Jotenkin on jäänyt hyvä mieli lähes aina. Tuntuu upealta kun saa tarjota rauhallisen ja kauniin siirtymän ajasta ikuisuuteen. Monelle vanhuksellhan tuo kuoleman hetki on jo odotettu, kaivattukin. Luonnollinen tapahtuma ja hyvä niin.



Silti aina olen nielaista saanut ja usein pari kyyneltäkin on vieritetty. Halattu niin vainajaa kuin omaisiakin. On se sen verran suuri ja tunteikas hetki, että itse en osaa siihen niin ammatillisesti suhtautua etteivät tunteet heräisi. Omaisetkin ovat tietysti erilaisia, mutta monille jää hyvä mieli, kun hoitaja halaa ja kyyneleenkin vierittää. Näin ovat ainakin jälkeenpäin soittaessaan tai kakkua tuodessaan sanoneet.



Mutta mikä kenellekin on luonnollista. Varmasti hoitajan teennäinen kyynelehtiminen pikemminkin ärsyttää. Mutta jos huomaa läheistä viimeiset vuodet hoitaneen ihmisen liikuttuvan, se tuntuu pikemminkin hyvältä.



sh

AP olet empaattinen... toivottavasti itse ei tarvitse sitten joskus yksin lähteä..

Varmasti moni muukin tekee tärkeää työtä, mutta vain ap nostaa itsensä jalustalle...Kukaan muu ei ollut paikalla, nyyh...

Enpä välttämättä itsekään menisi kuolevaa isääni tapaamaan. Isäni vaikuttaa mukavalta, mutta on sairas ihminen, joka käyttää väkivaltaa (henkistä ja fyysistä) omaisiaan kohtaan. Lisäksi hän itse on todella laiska pitämään yhteyttä vaan odottaa yhteydenottoja meiltä uhreiltaan.



Hyvä, että on olemassa lähihoitajia ym. jotka saattavat näitä yksinäisiä viimeiselle matkalleen. Älkää kuitenkaan syyllistäkö poissaolevia omaisia tuntematta taustoja.

Mutta tiedä ettei se ole mitään kovin positiivista. Mene pois jos ahdistaa märisemään keskenäsi, kun joku toinen sai nyt huomiota etkä sinä.

Vierailija:

Varmasti moni muukin tekee tärkeää työtä, mutta vain ap nostaa itsensä jalustalle...Kukaan muu ei ollut paikalla, nyyh...