Äitejä ja anoppeja

kyllä siihen vaikuttaa moni muukin asia kuin tapaamisten tiheys...

mua on just ärsyttäny anopissa se tuppautuminen, ja haluaa tietää kaiken meidän perheen asioista. Nykyään ei niin paljon ärsytä kun on osannut enemmän arvostaa meidän "omaa reviiriä" se on kyllä melkein kädestä pitäen pitäny opettaa että tajusi asian.



Näen toki omaakin äitiä usein ja meillä myös oli aikaisemmin huonommat välit, nyt ovat paremmat. Parantuivat siitä kun äiti tajusi että olen aikuinen ja päätän itse asioistani :)

siitä että anoppi kokee voivansa ohjeistaa minua kuten poikaansa. Itse taas ajattelen, että anoppi ja minä olemme tuttuja ja tutuille ei anneta tarkkoja ohjeita siitä miten elää. Esim lapsien lukumäärä, asuinpaikka, mitä lapsi syö.

Juurikin oman äitini kohdalla. Äiti ei anna minulle minkäänlaista meriittiä siitä että olen jo aikuinen, kohtelee minua usein kuin lasta ja juurikin vähempiarvoista. Mieheni on sanonut useasti että minun pitäisi selvittää tämä äitini kanssa koska muuten hän ei ymmärrä eikä ehkä koskaan näe minua yksilönä saatika omia virheitään suhteessamme. Asia olisi tärkeä varsinkin nyt kun odotan esikoistani. En kaipaa sitä lisästressiä jonka huono suhteemme tuo, enkä halua että välimme vaikuttavat huonosti syntyvään lapseen. Mies myös pelkää että jään äidilleni "alakynteen" sitten kun tulee aika päättää lapsesta ja tämän kasvatuksellisista asioista. Ymmärrän hänen huolensa. Mutta on vaikea muuttaa vuosia jatkunutta käytösmallia.

Se voi joskus tarkoittaa jopa välien katkeamista se reipas aikuisen ihmisen oman tilan otto, mutta se on tehtävä, mikäli haluaa elää omaa omannäköistään elämäänsä. Jos ei tyrannimamma tai -pappa sitä ymmärrä eikä tajua aidosti aikuista lastaan kunnioittaa, niin olkoot vaikka sitten yksin.

Näin on aina ollut ja tulee olemaan. Johtuu siitä, että ovat mustasukkaisia reppanat miehestään jopa miehen äidille. OMistushaluisia nuoria naisia. Ei siinä sen kummenpaa.



Olisin saattanut itsekin olla nuorena samanlainen. Mutta onneksi löysin mieheni vasta aikuisena, joten ei ole ollut tarvetta omia miestä ja olla mustasukkainen hänestä. Anoppini kanssa tulen hyvin toimeen. Oman äitini kanssa en niinkään aina, koska hänen kanssaan on riitoja jo ihan lapsuudesta ja historia ihan erilainen.



Minua joskus niin nolottaa nämä anoppivihaajanaiset, jotka sylki suupielistä roiskuen haukkuvat anoppejaan

-jos ne pitää yhteyttä

-jos ne ei pidä yhteyttä

-jos ne antaa rahaa

-jos ne ei anna rahaa

-jos ne hoitaa lapsia

-jos ne ei hoida lapsia



Eli näille on aivan sama, mitä anoppi tekee, sylki roiskuu ja huudetaan pää punaisena. Jos mies yrittää puolustaa äitiään niin sitten helvetti repeää. Seksilakko kun mies on niin mammanpoika, eikä puolusta häntä vaan äitiään.



Näitä on.

Se äiti elää siinä sitä tyttärensä elämää, ei tytär omaansa ja omin ehdoin rakennettua. Tytär raportoikin kaiken äidilleen kuin pieni lapsi yms. ja toteuttaa äidin toiveet. Siinä on tyttären mieskin ihan mitättömässä sivuosassa ja tuskin heille koskaan pääsee kunnolla muodostumaankaan sellaista parisuhteen tiivistä kahdenkeskistä yksityistä kumppanuutta joka kantaa vaikka minkä läpi, kun ulkopuolinen kamala päsmäri heiluu ylimpänä sanelemassa. Mamma määrää, tytär hyppää. Ihan todella todella SAIRASTA! Joskus tuntuu siltä, ettei se tytär edes tajua mikä merkitys on aidolla itsenäistymisellä vanhemmistaan, koska esimerkiksi edut joita äiti antaa, ovat aika tuntuvia taloudellisestikin.

He laittavat selkeät rajat appivanhemmille: tätä saa tehdä, tätä on pakko tehdä, näin täytyy toimia. Appivanhempien pitää sisustaa kotinsa miniän mielen mukaan, tarjota miniälle mieluista ruokaa (oli se sitten karppia tai vegaania), antaa kesämökkinsä miniän käyttöön, oltava aina valmiina hoitamaan lapsia ja siivoamaan miniän kodissa, tarjoamaan rahaa ja erityisesti olemaan ikuisessa kiitollisuudenvelassa, kun heillä on miniä. Omalle lapselle eli pojalle ei saa soittaa, kaikki yhteydenpito on kielletty. Jouluna on annettava arvokas lahja, siis juuri se, jonka miniä vaatii.



Ole siinä sitten ystävällinen anoppi, kun miniä laittelee rajoja muille, ei ikinä itselleen. Jostain syystä anoppi ei saa edes sanoa, että "kas, teillä on uudet verhot", sillä se koetaan perheen asioihin puuttumiseksi. Appivanhempien vuosiloman ajankohta puolestaan on asia, joka on kokonaan miniän määrättävissä.

Se voi joskus tarkoittaa jopa välien katkeamista se reipas aikuisen ihmisen oman tilan otto, mutta se on tehtävä, mikäli haluaa elää omaa omannäköistään elämäänsä. Jos ei tyrannimamma tai -pappa sitä ymmärrä eikä tajua aidosti aikuista lastaan kunnioittaa, niin olkoot vaikka sitten yksin.

Jos miniä ei ymmärrä, että ei ole anopin hierarkiassa numero yksi, niin opetelkoot elämään ilman miehensä perhettä ja sukua.

Rakastan tietenkin äitiäni ja kunnioitan sitä mitä hän on hyväkseni tehnyt ja ehkä siinä piilee osa ongelmaa. Koen olevani kiittämätön lurjus jos rupean "hankalaksi".. Kamalaa yrittää analysoida itseään kun huomaa jo omista sanavalinnoista miten arka asia on.

Äiti on tällä hetkellä vielä takaamassa mulle lainaa (ei ole enää suuren suuri) ja käyttää monesti sitä jonkilaisena iskuvälineenä.. Ei kiristysmielessä mutta vähättelee maksukykyäni ja vihjailee kokoajan että joutuu vielä maksumieheksi.



Mieheni mielestä minun on aika nostaa kissa pöydälle ja sanoa äidille että jos ei hän muuta käytöstään, voipi olla kun laina on maksettu, ei äidillä ja tyttärellä olekaan enää paljoa puhuttavaa. Tiedän sen olevan totta ja uskonkin että jos saisin äidin näkemään myös minun puoleni asiasta, välimme paranisivat. Mutta pelkään sitä henkistä kipua, senkin kivun uhalla jota nyt itse kärsin. En halua aiheuttaa sitä hänelle ja siksi otan sen itselleni. Pitemmän päälle se ei ole oikea reitti ja tiedän sen. Mutta tämä on silti niin vaikeaa.. joku varmasti ymmärtää millaisista tunteista puhun..

minä ajattelen, että anoppien ja miniöiden ongelmat johtuvat pääosin siitä, että mies ei hoida osuuttaan. Minustakin on ihan ok, jos poika asuu opiskelijakämpässä ja on varaton, niin äiti vähän avustaa huonekaluhankinnoissa tms. Mutta myöhemmin, kun pojalla on kumppani, työpaikka ja "aikuiselämä" ei siihen pitäisi enää tuppautua.



Eli siis ongelma on se, että anopit käyttäytyvät poikansa kotona, kuin omassaan. Lisäksi meillä on ongelmana se, että pidän perheestäni ja suvustani ja pidän heihin usein yhteyttä. Mies ei niin sukurakas ole, joten näämme hänen sukuaan tosi harvoin. Minusta on miehen asia, miten ja ketä sukulaistaan haluaa tavata, anopin mielestä minun pitäisi hoitaa miehen puolesta "sukutapaamiset" kun mieheni ei sitä tajua tehdä.. Anoppi jopa yrittää kutsuttaa haluamiaan sukulaisia meille kylään, vaikka olemme sanoneet että se on täysin tarpeetonta.

Minä tulen päällisin puolin ihan ok toimeen appivanhempien kanssa, mutta omassa perheessäni aina tasapuolisuuteen tottuneena minun on vaikea niellä sitä, miten anoppi avoimesti suosii muita lapsiaan ja näiden lapsia. Vanhin poika kun on aina hoitanut omat asiansa hyvin, hän ei tarvitse huomioon ottamista.

kuin omaa äitiäni ja näin onkin. anopin kanssa voi puhua mistä vaan ja olla oma itsensä, äitini taas aina tietää kaiken paremmin eikä voi sietää että teen asioita kuten itse haluan, tietyistä aiheista tulee kränää ja sanomista vaikka ei nähdä kuin muutaman kerran vuoteen. ihmiset on vaan erilaisia...yritän kaikkien kanssa tulla toimeen mutta joidenkin kanssa se vaan on luontevampaa :)

kuin omaa äitiäni ja näin onkin. anopin kanssa voi puhua mistä vaan ja olla oma itsensä, äitini taas aina tietää kaiken paremmin eikä voi sietää että teen asioita kuten itse haluan, tietyistä aiheista tulee kränää ja sanomista vaikka ei nähdä kuin muutaman kerran vuoteen. ihmiset on vaan erilaisia...yritän kaikkien kanssa tulla toimeen mutta joidenkin kanssa se vaan on luontevampaa :)

Tuntuu juurikin siltä että äitin kanssa tunnemme toisemme liian hyvin ja aina ollaan nokakkain. Anoppi on enemminkin kuin ystävä tai mukava tuttu.

niin paljon kuin tytön perhettä.

Veljeni vaimo on tyypillinen av.miniä. Haukkuu äitiäni aina ja veljeni joutuu pitämään äitiimme salaa yhteyttä. Haukkuu lasten joululahjatkin ja kaikkea mahdollista. En jaksa edes kirjoittaa näitä juttuja kun niitä on niin paljon.

Äitimme on yrittänyt kaikensa ja madellut ja yrittänyt miellyttää miniäänsä, että saisi edes joskus tavata poikansa lapsia. Mutta heitä ei saa tavata kuin silloin vain kun äidistämme on hyötyä eli äitimme hoitaa niitä yökylässä kun miniälle sopii.

Äitimme on luovuttanut ja käy enemmän meillä ja on yhteydessä enemmän meihin. Ja kun miniälle ei kelpaa lahjat niin antaa ne meidän lapsille. Meidän lapset tykkää niistä.

Minä tulen päällisin puolin ihan ok toimeen appivanhempien kanssa, mutta omassa perheessäni aina tasapuolisuuteen tottuneena minun on vaikea niellä sitä, miten anoppi avoimesti suosii muita lapsiaan ja näiden lapsia. Vanhin poika kun on aina hoitanut omat asiansa hyvin, hän ei tarvitse huomioon ottamista.

että nainen on miestä tyhmempi ja miehen kotiorja jonka ainoa tarkoitus maailmassa on passata miestä ja pitää turpa kiinni. Erittäin mukavaa yrittää elää hänen poikansa kanssa :) Onneksi mieheni osaa ajatella omilla aivoillaan, mutta lapsuudenkodin typeryydt tulevat joskus läpi. Anoppi passaa miestään ja poikaansa ja pitää itseään ylimpänä piikana ja minua alempana piikana ja yrittää ojentaa minua siihen piian rooliin. Siinä vaiheessa kun huomasin, että hän yrittää opettaa myös tytärtämme tällaiseen naisen rooliin niin olen alkanut saada tarpeekseni. Meillä on kaksi poikaa ja yksi tyttö ja tyttöä anoppi kiusaa ihan erilailla kuin isoveljiä. Hänet on kasvattu aikoinaan noin, ja ikävä hänelle, mutta meidän perheessä on tasa-arvo.