Lue keskustelun säännöt.
Saako täällä valittaa? Ihan vain siksi kun pää hajoaa...
08.10.2011 |
Mä olen väsynyt, mä olen pohjattoman väsynyt. Mulla kohta vuosikymmenen univelat ja taas kärjistynyt nuorimmaisen sairastelun takia.
Mä en saa nukkua öisin, en aamuisin, en iltaisin, en päivisin, en koskaan. Mä vain valvon, käyn töissä ja yritän pitää lapset kunnossa. Mitään muuta ei ole kuin työ ja loppuaika valvomista. En ole 10 vuoteen nukkunut yhtään yötä putkeen. Ja viime ajat on menty 4 tunnilla.
Tänään on käynyt jo mielessä että ainoa pakotie tästä on tappaa itsensä. Jos kuolen, kukaan ei minua enää valvota. Eikös se näin mene? Tai kai joku kaivaa haudankin auki.
En ehkä tosissani näitä ajattele, mutta sivumielessä kävi. Unen tarve on vain niin pohjaton että mikään ei mene sen edelle.
Silmissä pyörii, huimaa, yritän saada pyykit pestyä ja ruuat laitettua. Siinä se. Ai niin, ja töissä käytyä. Sydän hakkaa "kahtasataa" ja kohta en enää pysty yhtään nukkumaan.
Sellaista tänään.
Kommentit (2)
hoitaa kyllä kotitöitä ja lapsia, mutta olemme vain eri aikaan kotona ja töissä. Eli kun toinen on kotona, on vastuu yksin hänellä. En tiedä onko mies yhtä uupunut, ei ainakaan vaikuta siltä.
Meillä tämä valvominen on kollektiivista, möykkä on niin kova että korvatulpat ja taaimmaisessa takkahuoneessa nukkuminenkaan ei tilannetta pelasta. Mies on myös usein yöt poissa, joten eipä tästä mitään pakotietä olisikaan.
Ehkä tilanne muuttuu muutaman vuoden kuluttua. Vuosikaudet olen tätä samaa hokenut, mutta eihän se muutu.
Ihan hirveää ajatella että vain kuolema kuittaa univelat. Mutta niin kai se sitten on. Tuntuu vain että jos en saa pian nukkua, menee terveys ja henki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokopäivätyö ja huushollin pito & lapset hoidin käytännössä yksin. Mies oli patalaiska, ja jos sen herätti yöllä, saattoi käydä jopa päälle, kerran alkoi repimään lastakin joka kitisi unisena minun vieressäni.
Vuosia tätä ja olin samassa pisteessä kuin sinä nyt tunnut olevan. Menin robottina aamusta aamuun. Menin psykologin kanssa juttelemaan ja siitä se lähti, hän sai mut tajuamaan kuinka mahdoton tilanteeni oli.
Ukko ei halunnut muuttua, joten erosin. Lapsetkin ovat jo isompia ja antavat nukkua.
Jos sinulla on yhtä epäreilu mies kuin minulla oli, joka katselee vaan vierestä kun toinen uupuu, niin suosittelen lämpimästi: Eroa.