Kuinka kauan surisitte, jos aviopuolisosi ja lastenne vanhempi kuolisi?

minkä ikäisiä olette te jotka sanotte että ette ottaisi enää uutta miestä? Itse olen 30v, enkä kyllä osaa kuvitella että eläisin mahdollisesti vielä 40-50 vuotta ilman miestä. Varmasti surisin kauan, mutta kyllä varmasti jossain vaiheessa tulisi eteen että haluaa jakaa elämänsä vielä jonkun kanssa..

Minäkin olen 30v. mutta en voi kuvitellakaan ottavani toista miestä! Eläisin sitten yksin lasten kanssa loppuelämäni.

Aika moni 40-50 v ystäväni sanoo, että jos miehelle tapahtuisi jotain (ero tai kuolema), niin he eivät enää ottaisi uutta. Ei surun takia, vaan sen takia, että sinkkuus on helpompaa.



Kyllä vuosi menee surutyöhön minimissään, jos on koskaan rakastanut puolisoaan.

enää uutta puolisoa. Mutta realistina tiedän, että useimmat meistä sitä puolisoa rinnalleen kaipaavat jossain vaiheessa, joten jätän sen elämän päätettäväksi. Ei sitä nyt tarvitse tietää eikä päättää. Enkä mä halua uudesta onnesta kieltäytyä vain sen takia, että joskus vuosia aiemmin niin päätin ja sanoin ja en voisi enää sanojani niellä.

te, jotka sanotte, että ette missään tapauksessa ottaisi enää uutta puolisia ja pysyisitte mieluummin yksin ja itsenäisinä ja sinkkuus on helpompaa?



Koska vaikka mäkin kyllä vakaasti uskon, että pystyisin ihan hyvin elämään yksin ja itsenäisesti ja nii nedelleen, mä näen myös parisuhteessa ja asioiden jakamisessa huomattavia hyviä puolia 8jotka ei mitenkään vähennä ihmisen itsenäisyyttä). Ja siksi ajattelen, etten näe tarvetta millekään kategoriselle päätökselle olla enää ottamatta uutta miestä jos vanhasta pääsis eroon - pääsisin kyllä eroon nytkin, jos haluaisin, mutta rakastan häntä ja niin edelleen. Ja siksi, vaikka varamsti surisin mieheni kuolemaa elämäni loppuun asti, voisin samalla myös jakaa elämäni hyvät asiat jonkun toisen miehen kanssa parisuhteessa - jos vaan sopivaan mieheen viellä törmäisin.

minkä ikäisiä olette te jotka sanotte että ette ottaisi enää uutta miestä? Itse olen 30v, enkä kyllä osaa kuvitella että eläisin mahdollisesti vielä 40-50 vuotta ilman miestä. Varmasti surisin kauan, mutta kyllä varmasti jossain vaiheessa tulisi eteen että haluaa jakaa elämänsä vielä jonkun kanssa..

Minäkin olen 30v. mutta en voi kuvitellakaan ottavani toista miestä! Eläisin sitten yksin lasten kanssa loppuelämäni.

myöhemmin. Luulisi 30v:n jo sen oppineen, että ihmisen ajatukset muuttuvat vuosien varrella.

kuin lasteni vanhempaa.

Miten sen voi tietää etukäteen? Paljon riippuu siitä kuolisiko mieheni äkkiä vai pitkän, vaikean sairauden riuduttamana, minkä ikäinen hän, minä ja lapset olisimme.

Kuolema on niin kova isäntä, ettei sen kanssa ole mitään sääntöjä ja etikettiä. Jokainen suree omalla tavallaan ja sen ajan kuin suree.

Ap:n kertomus kuulostaa karulta, varsinkin jos isä jätti (pienet?) lapsensa henkisesti yksin vaimon ja äidin kuoltua. Mutta mitään varmaa ei voi sanoa: ehkä hän ei osannut surra muuten kuin tuolla lailla, torjumalla surun.

Ja sitäpaitsi, tuossa ap siteeraa isänsä puhetta ("kehui"), siitä ei käy ilmi, miltä isästä oikeasti tuntui.

Eikä toivottavasti tarvitse asiaan törmätäkkään ainakaan muutamaan kymmeneen vuoteen. Ei sitä suruaikaa voi mitenkään päättää etukäteen. Varmasti menetys tuntuisi lopun ikää, mutta niinikään en voi päättää ettenkö koskaan menisi uudelleen naimisiin. Elämä menee miten menee.

menisin enää koskaan uudelleen naimisiin, tuskin edes seurustelisin kenenkään muun kanssa. Yksin olisi loppuelämäni. Olisi ihan kamalaa jos mieheni kuolisi.

viime talvena käytiin eron partaalla, mutta nyt on taas pyyhkinyt hyvin. Ongelma on, että mies kärsii ajoittaisesta masennuksesta ja kivuliaasta nivelrikosta. Paras ratkaisu olisi sairaseläke, mutta sitähän ei anneta. Nyt on vuorotteluvapaalla ja meillä menee hyvin, on kuin toinen mies.



En tiedä. Rakastan häntä, ikävöisin varmaan, mutta tuskin kaipaisin sitä väsynyttä, valittavaa, raivoavaa, kivuista kärsivää olentoa, joka meillä talvisin on. Joskus olen miettinyt, olisiko pysyvät rinnakkaiskämpät meille paras ratkaisu. Erotakaan en haluaisi.

En voi uskoa että menisin uudelleen naimisiin, tai edes tapailisin miehiä. Ymmärrän toki että monet eivät ajattele samalla tavalla, enkä näe siinä pahaa. Luonnekysymyshän tuo on, mieheni on ensirakkauteni (ja tosirakkauteni), enkä edes ole ikinä ihastunut helpolla, joten en voi yksinkertaisesti kuvitella elämääni kenenkään muun kanssa. No onneksi onnea ja rakkautta on monenlaista, ja toivottavasti lapsenlapsia siunaantuu että on jotain mihin purka hellyyttä jos ja kun toisesta meistä aika jättää. Niin ja siis en tiedä miten mieheni ajattelee, hänhän voi toki aivan hyvin löytääkin uuden kumppanin, ja päästä ylikkin nopeasti.



Ap:n esittämä tapaus kyllä hiukan inhottava. Toivottavasti ei ole traumoja aiheuttanut.

En voi uskoa että menisin uudelleen naimisiin, tai edes tapailisin miehiä. Ymmärrän toki että monet eivät ajattele samalla tavalla, enkä näe siinä pahaa. Luonnekysymyshän tuo on, mieheni on ensirakkauteni (ja tosirakkauteni), enkä edes ole ikinä ihastunut helpolla, joten en voi yksinkertaisesti kuvitella elämääni kenenkään muun kanssa. No onneksi onnea ja rakkautta on monenlaista, ja toivottavasti lapsenlapsia siunaantuu että on jotain mihin purka hellyyttä jos ja kun toisesta meistä aika jättää. Niin ja siis en tiedä miten mieheni ajattelee, hänhän voi toki aivan hyvin löytääkin uuden kumppanin, ja päästä ylikkin nopeasti.

Ap:n esittämä tapaus kyllä hiukan inhottava. Toivottavasti ei ole traumoja aiheuttanut.

että mielipiteeseeni vaikuttaa hyvin paljon se että en aiemmin ole haaveillut parisuhde- ja perhe-elämästä. Se vain tuli miehen tapaamisen myötä. Eli parisuhde ei ole minulle ainoa tapa elää elämää, ja aiemmin se ei ollut edes millään tapaa tavoittelemisen arvoista minulle.

Saattaisin kyllä olla eri mieltä, jos olisin pienestä pitäen haaveillut miehestä, häistä, perheestä :)

ei ketään kyttäämässä, koska tulet kotiin, ei tiskejä pitkin taloa, ei taistelua siitä, kumpi saa sunnuntaihesarin, ei riitaa kaukosäätimsestä ja siirtymistä makuuhuoneeseen katsomaan telkkaria, ei likaisia jälkiä lattialla - miksi ihmeessä ottaa elämäänsä kokoaikamies, jos yksin ollessaan saa kokonaisen ihanan elämän ilman hotellinpidon vastuuta.

vaikka olen eronnut lasten isästä melkein 10 vuotta sitten. hän on kuitenkin ihan hyvä tyyppi ja paras ihana isä lapsillemme. ei se ole kenenkään vika, että meillä ei vaan sitten synkkaa, hänellä ja minulla. surisin sitä aika monella tapaa.

ikuisesti ja loputtomasti. Monta parisuhdetta takana ja nyt on tämä elämää suurempi onni ja rakkaus tässä. En usko, että koskaan voisi tulla mitään parempaa, enkä voisi kuvitellakaan haluavani ketään muuta. Kyllä eläisin yksin loppuelämäni, olen aivan varma siitä.

onko teidän parisuhteet sitten ihan hirveitä nyt te, jotka sanotte, että ette missään tapauksessa ottaisi enää uutta puolisia

Mun mies on niin ihana ja meidän suhde on mulle kalleinta maailmassa. En koskaan voisi löytää ketään lähellekään vastaavaa, ei sellaista ole. Vertaisin aina kaikkia muita häneen, ja ne jäis automaattisesti häviölle.

Jos minä kuolisin ja mies jäisi leskeksi niin toivon koko sydämestäni, että hän löytäisi vielä jonkun itselleen. Olisi jotenkin surullista ajatella, että hän olisi yksin elämänsä loppuun asti. Haluaisin hänen olevan vielä onnellinen.

oli romanttiset mielikuvat mitä vaan.

Oma mieheni todennäköisesti pääsisi ihan avioliittoon saakka vuoden sisällä, luulisin

Mieti: ei likaisia sukkia lattialla ei ketään kyttäämässä, koska tulet kotiin, ei tiskejä pitkin taloa, ei taistelua siitä, kumpi saa sunnuntaihesarin, ei riitaa kaukosäätimsestä ja siirtymistä makuuhuoneeseen katsomaan telkkaria, ei likaisia jälkiä lattialla - miksi ihmeessä ottaa elämäänsä kokoaikamies, jos yksin ollessaan saa kokonaisen ihanan elämän ilman hotellinpidon vastuuta.

No jos sinun käsityksesi miehen kanssa elämisestä on tuo, niin sääliksi käy. Meillä ei mitään noista ja jos joku jättää niitä sukkia lattialle se olen minä. Mies osallistuu kotitöihin, lastenhoitoon, on hellä, rakastava, ja kaikin puolin ihana. Niin jos kävisi niin kamalasti että mies äkillisesti poistuisi elämästäni, niin kyllä joskus olisin valmis myös toisenkin miehen ottamaan elämääni..

Tuo on itselle mahdoton kysymys, mutta aloittajan isästä sanon, että taitaa olla kieltämisen vaihe menossa. Jotkut eivät osaa surra ja jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Romahdus tapahtuu usein myöhemmin ja monesti romuttaa uuden suhteen. Varsin yleinen suhtautumistapa ja sitä pitää myös ymmärtää. Ikävä uudelle kumppanille.



Suru tuskin koskaan itseltäni kokonaan katoaisi. Sen kanssa olisi vain opittava elämään. Se, että suree, ei tarkoita etteikö olisi tilaa uudelle kumppanille. Kyllähän vaikka lapsen menettänyt suree menetystään lopun elämäänsä, mutta hankkii silti usein uuden lapsen.