Te, jotka omistaudutte miehelle ja lapsille, miettikää tätä surullista faktaa

Ei näytä hyvältä. Toivon, että saan hankittua uusia ystäviä kun lapset on vähän isompia. :) Tällä hetkellä jäisin hyvin yksinäiseksi.

Kaipaankin jo omaa rauhaa... Rakastan lukemista ja hiljaisia yksinäisiä iltoja. Tuskin maltan odottaa vanhuutta yksin:)

että vanhana on muitakin naisia, jotka ovat vailla ystävää. Eli löytyy sitten vaikka uusia ystäviä, jos vanhoja ei ole.

lapsenlapsiin. Nykymummot ovat niin itsekkäitä ja liehuvat vain ystäviensa kanssa. Kun satsaa lapsenlapsiin, on aina joku joka käy mummoa katsomassa myös vanhainkodissa.



Perhearvot kunniaan.

Elää kolmelle pojalleen (kaikki lähes 40v). Eronnut mieheni isästä, eli 15 vuotta avoliitossa, nyt tuli ero tästä miehestä (mies jätti). Ei käy missään, töitä painaa kuin hullu, ei ole ystäviä, kauhea hössö ja yrittää puuttua poikiensa elämään. Yksi on sinkkumies, ja hän saa kyllä eniten kärsiä äitinsä hössötyksestä. Minä ja toinen miniä ei jakseta yhtään häntä. Lastenkaan kanssa ei osaa sit kuitenkaan olla, vaikka kuinka yrittää olla hyvä mummo. Lapset vaan ei halua istua mummon sylissä ja lukea kirjaa, kunnolla pitäisi olla koko ajan.

Monta kertaa on tehnyt mieli sanoa anopille, että hanki elämä, on vaan jäänyt sanomatta.

lapsenlapsiin. Nykymummot ovat niin itsekkäitä ja liehuvat vain ystäviensa kanssa. Kun satsaa lapsenlapsiin, on aina joku joka käy mummoa katsomassa myös vanhainkodissa.

Perhearvot kunniaan.

Ihanaa rauhaa ja yksinoloa. En kaipaa ystäviä.

Entäpä jos lapsenlapsiesi vanhemmat ovat sitä mieltä, että lapsia ei saa viedään hoitoon ennen kouluikää ja silloinkin vain pari kertaa vuodessa?



Totuus on, että vaikka olisi aktiivinenkin isovanhempi niin lapsenlapset tulevat aina olemaan vain lisämauste elämässä. Siihen arkeen tarvitsee vähän muutakin.

Oliko se, että kun vanhana olen toisten yksinäisten vanhojen naisten ympäröimä (joiden mies kuollut eikä lapset huomioi), niin olen tosi yksinäinen, koska kukaan noista yksinäisistä ei halua olla minun kanssani? Eihän tuossa ole mitään järkeä!

Suosittelen!



Mutta vakavasti puhuen jossain määrin yksinäinenhän musta suurella todennäköisyydellä tulee, kun olen sitä jo nyt. Ei se ystävien hankkiminen ja säilyttäminen ole aina pelkästä tahdosta kiinni!



Ja joo, panostan mieheeni ja lapsiini (mihinpä tässä muuhun, kun uraputki tyssähti lähtökuoppiin). Mutta mies on silti ennemmin rakastettu eikä mikään kamu, ja lapset... Niin, nyt ne ovat liian pieniä ollakseen ystäviä, ja kuka tietää kauanko ne mun seuraani edes kestävät sitten vartuttuaan. Eli sen varaan en laske.



Mutta toisaalta tässä olen jo niin monta vuotta ollut vailla tosiystäviä ja siihen niin tottunut, että eiköhän se myöhemminkin ole vain tätä samaa... Ekat vuodet ilman keskustelukumppaneita (en laske tähän sitä jonninjoutavaa small talk-rupattelua) sai mut melkein hulluksi, mutta nyt on helpottanutja nautin aika paljon ihan vaan omasta seurasta ja itsekseen puuhailusta.



Ja ehkä jopa sitten kun kaiki omat ikätoverit eläköityy ja alkaa ikävystyä ja etsiä seuraa ja tekemistä, on taas helpompi löytää ystäviäkin? Vähän niin kuin silloin nuorena ja opiskelijana, jolloin kaikki muutkin ihmiset panosti seuraelämään.

Kaipaankin jo omaa rauhaa... Rakastan lukemista ja hiljaisia yksinäisiä iltoja. Tuskin maltan odottaa vanhuutta yksin:)

Ajattelit siis viettää vanhuuden päiviäsi nykyisten kollegojen tai esimiehesi kanssa?

mut voihan mennä naimisiin vaikka itseään paljon nuoremman kanssa



Ihanaa, jos joskus vielä saan ihan omaa aikaa, olla ihan yksin, kun joskus alle kolmekymppisenä. En sitä nyt kaipaa, en yhtään, nyt on aika lapsille. Äitini kuoli jo 7 vuotta sitten, isääni näen kesäisin. Ystäviä on ollut aina vähän, eivätpä he ota yhteyttä, miksi minä. Ei mulla ole mitään yksinäistä vanhuutta vastaan, vaikka tietty toiveissa on, että neljä lasta tekevät lapsenlapsia ja kiikuttavat niitä minulle. Ensin hoidin veljeni lapsia, nyt omia, toivottavasti joskus heidän lapsiaan. Yksin olo voi olla hyvinkin kehittävää ja voihan sitä vanhanakin löytää ystäviä, jos haluaa, itsestä se on aika paljon kiinni. Nyt on paljon hyvän päivän tuttuja lasten koulu ja kerhokaverien vanhemmissa.

Toisaalta ne oikeast ystävät ovat pysyneet elämässäni vuosia, miesten vaihtuessa.



Olen myös hieman erakoituva ja yksikseen paljonkin viihtyvä ihminen, mutta toisaalta kaipaan myös seuraa ja viihdyn ihmisten parissa. Tästä syystä on ihana että on ne tietyt ihmiset joihin suhteensa säilyttää.



Toivottavasti aikanaan saan myös lapsenlapsia. Ap:lla on kyllä ihan hyvä pointti. Ei saisi unohtaa muuta elämää kun alkaa seurustelemaan ja tekemääb lapsia.

varmasti on ihan ok, siihen saakka kunnes kroppa alkaa krenaamaan,sydän oireilee ja liikkuminen on vaikeeta.

On aika uutta ja pelottavaa huomata siinä tilanteessa olevansa ihan yksin.



Lähipiirissä nyt just tälläinen isovanhempi, kaikki auttaa minkä pystyy, mutta ei tunnu riittävän, on silti pelokas ja yksinäinen vaikka yrittää olla niin pärjääväinen, ihan niin kuin silloin kun mies kuoli.

Myi talon ja teki uudesta asunnosta erittäin kauniin,aloitti terveelliset elämäntavat,laihtui ja vaikutti olosuhteisiin nähden tosi reippaalta.



Nyt on yllättäen alkanut tulla kaikkea kremppaa, ystävät on jäänyt, lähinnä kai siksi, että heillä puolisot on vielä elossa ja tuntee itsensä jotenkin kolmanneksi pyöräksi ja kai se muistuttaa siitä edesmenneestä puolisostakin.



Tosin "nykyihmisten" aika on siinä mielessä monesti erilaista, että ne pysyvät, elämän kestävät parisuhteet on monille vieraita, eli me nykynaiset ollaan ehkä hieman itsenäisempiä ja paremmin yksinäisyyteenkin tottuneita kun nää vanhemmat sukupolvet.

vailla ystäviä myöhemmin? Olen kotiäiti, mutta mulla on silti pitkäaikaisia ystäviä, enkä usko että he ihan hevillä kaikki tosta noin vain katoavat. Vai tarkoititko äitejä, joilla ei ole mitään muuta elämää kuin oma perhe? En tunne tuollaisia ihmisiä ollenkaan lähipiirissäni.

Ajattelit siis viettää vanhuuden päiviäsi nykyisten kollegojen tai esimiehesi kanssa?

Nyt putosin kärryiltä, mistäs noi kollegat repäisit?

Mutta vastaus kysymykseen: en tiedä. Toivon, että jotain iloa on lapsistani ja ystävistäni, joita minulle yhä on. Monelle lienee kuitenkin tuttu tunne, ettei jaksaisi oikein minnekään koskaan lähteä. Voisi siis kuvitella, että ystävät vähenevät ajan mittaan.

Meillä ainakin kaikki kolme lasta ovat niin kiitollisia äitini tarjoamasta hyvästä lapsuudesta ja aikuisuuden tuesta, että meistä kukaan ei jättäisi äitiä vanhenemaan yksin.



Äitimme on todella omistautunut perheelle: hän on huolehtinut meidän kaikkien fyysisesta ja psyykkisesta hyvinvoinnista lapsena ja huolehtii meistä edelleen, kun tarvetta on. Auttaa esim. paljon lasten- ja kodinhoidossa.



Minä sitten puolestani autan äitiäni esim. tietokonejutuissa, korjaan hänen polkupyöräänsä, mies käy siellä tekemässä pieniä remppajuttuja jne. Tapaamme tai soittelemme lähes päivittäin.



Ja olemme jo etukäteen puhuneet miehen ja siskojeni kanssa, että äitiä ei jätetä, kun hän alkaa kärsiä vanhuuden oireista. Niin paljon hän on meidän kaikkien eteen tehnyt, täysin pyyteettömästi. Ainakin itselleni työt ja harrastukset ovat toissijaisia perheenjäseniin verrattuna.

Muutama todella hyvä ystävä on, ja se riittää. Osalla on omia pieniä lapsia, ja he ymmärtävät kyllä tilanteen. Lähinnä soitellaan. Yksi ei halua lapsia, ja hänkin kyllä ymmärtää että minulla on nyt kiireiset vuodet. Soittelen hänenkin kanssaan tiheään. Nähdään ehkä kerran kuussa. Tai hieman harvemmin.



Ystävyys säilyy tiukkojen aikojen yli, jos sillä on vankka pohja.

Ja niillä, jotka eivät panosta perheeseen, on sitten hyvä vanhuus?