Ylös ja eteenpäin vihdoinkin?

Olen lähes koko elämäni ollut syvästi masentunut ja ahdistunut. Taustalla on väkivaltainen alkoholistikoti jonka "ylemmän keskiluokan" kulisseja pidettiin yllä lapsen kustannuksella. Sukulaiset joskus huomasivat jotain mutta minulle on kerrottu etteivät isäni takia uskaltaneet ottaa yhteyttä viranomaisiin. En tiedä onko heillä aavistustakaan minuun kohdistuneesta useimmiten henkisestä väkivallasta, se tehtiin aina muiden silmiltä piilossa. Ulospääsyä ei kuitenkaan ollut ja koska olin äärettömän kiltti lapsi en uskaltanut kenellekään mitään sanoa.



Koulussa viihdyin alkuun ja kavereita sain monta, kunnes luokallemme tullut tyttö aloitti operaation jonka seurauksena minua kiusattiin rankasti vielä teini-ikäiseksi asti. Kiitettävät arvosanat olivat tippuneet alle keskitason yläasteelle päästessäni ja ennen opettajien kiittelemää oppilasta alettiin pitää nollana myös opetushenkilökunnan puolesta. He antoivat sen näkyä. Annoin koulun luisua alamäkeen jotenkin täysin voimattomana siitä huolimatta että tiesin koulun olevan ainoa väylä toteuttaa edes yksi unelma ja jotta mielessä olisi edes yksi syy elää.



Pääsin haluamaani lukioon suorittamalla ekstrajuttuja arvosanojeni nostamiseksi, mutta siihen mennessä olin jo henkisesti niin loppu että haaveissa ollut lukio jäi vuoden jälkeen kun päätin hankkia töitä päästäkseni pois kotihelvetistä. Hain jopa aktiivisesti mielenterveysapua sillä olin alkanut saada pelottavia paniikkikohtauksia, ja ajoittain mieleni "pimeni" ja ainoa ajatus noissa pimeissä jaksoissa oli oman henkeni riistäminen. Apua ei ihan helpolla saanut ja kaksi vuotta sain hakata ovia ja selittää ihmisille mistä oli kysymys. Kun lopulta pääsin psykiatrille koin että siellä ei osattu auttaa mitenkään, vaikka sinnikkäästi siellä kävin niin kauan kuin nuorisopuolella sai käydä.



Muutettuani kotoa kaikki on mennyt syvemmälle eikä minulla ole enää töitä tai rahaa. Koulutus on jäänyt peruskouluun ja jotenkin tuntuu että unelmat ovat ikuisesti sirpaleina ja että olen pilannut elämäni. Sukulaiset ovat sitä mieltä että olen epäonnistuja ja edes omat isovanhempani eivät pidä minuun yhteyttä, kaikkiin serkkuihini kyllä. Isäni on heille jonkinlainen kuningas, minä taidan olla petturi kun en ole menestynyt kuten muut suvussa.



Elämässäni on tapahtunut hirvittävän paljon muitakin todella pahoja asioita mutta pelkään tulevani tunnistetuksi joten en halua kirjoittaa niistä tähän.



Nyt kuitenkin, kuin tyhjästä, minulle on tullut jonkinlainen auringonsäde mielen risukasaan. Haluaisin käyttää kaikki voimanrippeet tämän valonpilkahduksen turvin siihen että saisin edes osan palasista yhteen. Pelottaa todella paljon sillä koen itseni epäonnistujaksi, vaikka jossain mieleni perukoilla tiedän että olisin hyvä asioissa jos antaisin itselleni mahdollisuuden. Olisiko se mahdollisuus nyt pilkistämässä nurkan takaa? Olisiko nyt se aika kun voisin aloittaa oman elämäni ja lakata pelkäämästä tallotuksi tulemista? Pelkään kuitenkin laitta liikaa toivoa tähän valonkajastukseen sillä tiedän että vastoinkäyminen saattaa kaataa koko paatin. :(



Kiitos että sain purkaa tänne ajatuksiani ja hieman selventää olotilaani.