Onko tämä pettämistä? :/

kertomaan tuon koko jutun miehellesi? Jos, niin sitten se ei ole pettämistä.

Jos teet/olet tehnyt jotain mistä et halua miehesti saavan tietää tai sinulla on huono omatunto niin mielestäni on menty sen rajan yli.

mutta lopussa vaihdoin mielipiteeni, syynä tuo miehen innokkuus alka suhteeseen kanssasi, ja sinut toive syvästä ystävyydestä sekä flirtistä... oks.

jos miehesi toimisi samoin? Sallisitko hänelle samanlaisen ystävän?

haluaisi mieheni toimivan vastaavalla tavalla. Jokainenhan määrittelee itse suhteessa mikä on pettämisen raja, jos et pysty kertomaan totuutta miehellesi niin sitten se on pettämistä.

pettämistä on kaikki se mitä ei halua kertoa puolisolleen.

jos miehelläsi olisi vastaava tilanne jonkun vanhan koulukaverinsa kanssa? Ehkä tämä vastaa kysymykseesi.

Mies ja nainen eivät loppupeleissä voi olla 'vain kavereita'. Toki saattaa olla niinkin, että minulla vain ei koskaan tällaista kaveria ole ollut, mutta ajattelen siis niin.



Entä jos miehelläsi oli vastakkaista sukupuolta oleva ystävä, miltä se sinusta tuntuisi?

kavereita saa olla, mutta ap ja tuo mies eivät ole vain kavereita, jos toinen toivoo suhdetta ja toinen flirttiä.

Joissain suhteissa vieraiden naintikaan ei ole pettämistä. Juttele miehesi kanssa ja kerro myös tuosta, että toinen toivoo suhdetta kanssasi, mutta itse et sellaista halua, ainoastaan ystävyyttä.



Muutenkin kannattaa kertoa miehelle. Mulla kävi työkaverin kanssa niin, että minä halusin ystävyyttä ja työkaveri suhteen. Saatuaan pakit hän alkoi lopulta vainoamaan ja uhkasi pistää miehelleni infoa, että meillä muka olisi suhde. Olisi ollut aika paska tilanne, ellen olisi pitänyt miestäni koko ajan kartalla. Nyt homma ratkesi niin, että totesin vain mieheni tietävän jo kaikesta, ja kohta pomonkin tietävän, jos vaino ei lakkaa. Ja lakkasihan se.

Mutta tiedän, että oma mieheni kyllä loukkaantuisi tuollaisesta ja ihmettelisi suuresti. Liikut aika vaarallisilla vesillä ja suosittelisin tarkkaan miettimistä! Varsinkin jos olet jo hieman ihastunut, niin suosittelen, että lopetat yhteydenpidon kokonaan. Jos olet sitoutunut miheesi ja perheeseesi, etkä halua loukata, niin silloin raja tähän toiseen suhteeseen on alkanut kyllä tulla vastaan. Ihastumisesta ei olekaan enää pitkä matka siihen fyysiseen pettämiseen varsinkin kun toinen osapuoli olisi tähän hyvinkin valmis. Sen jälkeen paluuta ei ole.

Minä henkilökohtaisesti vetäisin turpaan, jos tyyppi näyttäisi naamaansa toisten tuon kuultuaan.

Lurkki tahtoo pöksyihisi? Tajuatko? Onko se vaikeaa tajuta.



T: Ex

mä oon sitä mieltä että sillon kun sulla alkaa olla ns. huono omatunto asiasta,niin silloin se on. Mulla on kyllä vähän samantapainen tilanne. Tulin 16-vuotiaana raskaaksi, ja olin tositosi ihanstunu yhteen 'pahaanpoikaan' mutta seurustelin 'nössön' eli toisinsanoen minua hyvinkohtelevan pojan kanssa. Silloinkin kun seurustelin tämän kiltin pojan kanssa,meillä oli flrittiä ja oltiin samoissa porukoissa.. No se kuitenkin jäi koska tulin raskaaksi ja elämä jatkuin tämän kiltin pojan kanssa. Olen onnellinen, en kiellä. Joskus iltaisin vieläkin mietin että mitä jos.. ja olisi nuori.. välillä ollaan kirjoteltu toisillemme netin kautta,ihan vaan kuulumisia.. mutta ei koskaan nähty.

Kysy mieheltäsi. Harva mies tuollaista sietäisi.

Minä olen ollut hyvin samankaltaisessa tilanteessa, kunnes lopulta irrottauduin siitä, ja hyvä olikin, vaikka siinä meni se ainut ja viimeinen ystävä, joka mulla oli.



En mä tiedä onko se pettämistä - mun tapauksessani ajatuskin fyysisestä kanssakäymisestä sen miehen kanssa oli tosi ei-toivottu (sinkkunakaan en olisi varmasti ruvennut sen kanssa, se vaan ei yhtään vetänyt mua fyysisesti puoleensa), mutta se sen huomio (ja flirtti) kyllä kelpasi. Outoahan se, myönnän.



Oma mieheni oli myös ihan perilla kaikesta yhteydenpidosta... ja sitten ehkä ei kuitenkaan ihan kaikesta ja sen merkityksestä. Itse asiassa meidän tapauksessa mieheni "tiesi riittävästi" eikä halunnutkaan tietää enempää - ja ihan oikeasti se suurempi ongelma meillä olikin meidän avioliiton tola, ja mun yksinäisyyteni ja huomiontarpeeni. Mieheni vähän niin kuin "sysäsi" mut henkisesti tän toisen miehen harteille, kun ei itse jaksanut kuunnella mun huoliani tai kohdata meidän ongelmia. Harmittihan sitä se flirttailu, mutta se oli se hinta minkä se maksoi siitä että meidän avioliiton ongelmat ei nousseet polttopisteeseen, ei tarvinnut puhua vaikeista aiheista, käydä pariterapiassa; status quo kelpasi kaikille ja rauha säilyi maassa. Äh, vaikea selittää.



Lopulta mua kuitenkin alkoi erityisesti ällöttää se osallistuminen siihen henkiseen petokseen mitä se kyseinen mies teki vaimoaan kohtaan. (Vaimo ei tiennyt mistään mitään, ei myöskään tän miehen lukuisista OIKEISTA syrjähypyistä.) Ja se jatkuva flirtti ja seksualisointi rupesi myös tökkimään mua, kun oikeasti mä olisin kai kuitenkin halunnut vaan ystävän... ja oikeasti tää toinen mies kai vaan halusi mun pöksyihin & imarrella itseään ajatuksella, että mä haluaisin sitä seksuaalisesti. Se meidän kuvion kaksisuuntainen narsismi oli loppujen lopuksi tosi säälittävää ja kammottavaa, eikä oikeaa ystävyyttä laisinkaan, molemmat vaan halusi toisiltaan lohtua ja egon pönkitystä. Kun mä sen lopulta todella tajusin, ajattelin että parempi ilman jotain näin rumaa ja noloa mun elämässä.



Sitten mä olinkin kauhean yksinäinen jonkin aikaa, ja keskityin kestämään sen ja antamaan itse itselleni sitä tukea ja lohtua ja lämpöä ja välittämistä ja huomiota ja kunnioitusta ja, no rakkautta kai, jota mä olin niin hakenut ja jota hinkuessani niin olin alentanut itseni.



Ja sitten me ruvettiin aviomiehen kanssa peruskorjaamaan meidän suhdetta. Se on ollut... kiinnostavaa. Projekti edelleen kesken.