Lue keskustelun säännöt.
Uusperhe - tuntuu etten jaksa;
16.09.2011 |
Olemma asuneet uusperheenä yhdessä nyt kaksi vuotta (perheessämme yhteensä 4 lasta). Arki astunut kuvioon ja tuntuu, että en halunnut tällaista perhe-elämää... Nyt kun miehen kanssa elämme tiiviisti yhdessä, tuntuu, että olemme ihan erilaisia, ihan erilaiset ajatukset perhe-elämästä jne. Olen kestokireä, lähinnä miehelle, en lapsille. En tunne oloani 'kotoisaksi', tuntuu, että minulla ei ole lasten kanssa enää sitä omaa juttua, että yritämme elää muuten kuin haluaisimme. Toki toivon, että lapset eivät näe minun lävitseni ja vaistoa ilmapiiriä - vaikka tosennäköisesti vaistoavat, eivät ole enää mitään pieniä kuitenkaan.
Ymmärrän, että uusperhe vaatii työtä ja tsemppiä, mutta miten paljon...? Jos tuntuu, ettei jaksa, voiko silloin luovuttaa vaikka päällisin puolin meillä pitäisi mennä ihan hyvin.
Kommentit (34)
Surku vaan tulee lapsia, jotka saa kärsiä aikuisten ihmissuhdesekoiluista.
Minkälainen ihmissuhdesekoilu ap:llä sitten on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surku vaan tulee lapsia, jotka saa kärsiä aikuisten ihmissuhdesekoiluista.
ihmissuhdeSEKOILU? Eikö eroja ja uusia liittoja voi muuten tapahtua?
Toivottavasti elämä suakin vielä sen verran opettaa, että huomaat että asiat ja tuntemukset voivat muuttua. Jos joku asia on nyt hyvin, se ei välttämättä ole sitä 5 vuoden päästä.
Ex-miehen kanssa yhdessä 18 vuotta, nyt uuden miehen kanssa neljä vuotta, joista yhdessä asumista siis tuo 2 vuotta.
Sekoilua en tässä pahemmin näe, vaikka toki olen huolissani lasten hyvinvoinnista - kuten omastanikin, ihan kuten niissä ydinperheissäkin ollaan : )
Ehkä olisi kuitenkin reilua keskustella ensin miehen kanssa asiasta ja tunteistasi. Itse ainakin kokisin tosi raskaaksi, jos mies ilman mitään eutkäteisvaroittelua ilmoittaisi, että mä en voi tässä suhteessa hyvin, heippa! Ja häipyisi.
Mieti ensin, mikä tilanteessanne on sellaista, ettet tunne oloasi kotoisaksi. Mikä muuttaisi tilanteen sellaiseksi, että voisit hyvin? Onko ero ainoa vaihtoehto vai onko muita ratkaisuja?
Kun olet saanut asian itsellesi selväksi, juttele miehellesi. Kerro tuntemuksistasi. Kysy, miltä hänestä tuntuu. Voitteko yhdessä löytää ratkaisun tilanteeseen?
Ammattiauttajastakin voisi olla apua.
Jos ainoa ratkaisu hyvinvointiin on ero, sitten ei kai muu auta. Eihän ihminen kestä, jos ei kotonaan tunne oloaan hyväksi.
Avointa keskustelua, parisuhdeterapiaan, enemmän aikaa erillään.. Ei siis eri osoitteita, vaan enemmän erillistä tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tietenkään ensimmäisenä vaihtoehtona mieti eroa - se on sitten se vihoviimeisin ratkaisu.
Mies tietää, että kaikki ei ole hyvin, eikä hänkään varmasti voi parhaalla mahdollisella tavalla.
Suurimmat ongelmat tulevat lasten kanssa ja näiden ongelmien myötä olen jotenkin menettänyt kosketukseni mieheen. Siis vaikuttaa kaikkeen meidän väliseen kanssakäymiseen, mm. seksi hänen kanssa ei ole yhtä mielekästä kuin ennen.
Otan tosi raskaasti nämä lasten jutut (siis en, että mies ei täysin ole sinut minun lasteni kanssa) ja päällimmäisenä on koko ajan tunne, että jos et tule toimeen lasteni kanssa et tule toimeen minunkaan kanssani.
Mitään isoja riitoja ei ole, ei minulla miehen kanssa eikä lasten kanssa. Meillä on sellaista 'hiljaista' protestointia, joka on todella uuvuttavaa.
ja jos huonosti menee niin tekaisi yhteinen rakkausrusina niin kaikki muuttuu hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja jos huonosti menee niin tekaisi yhteinen rakkausrusina niin kaikki muuttuu hyväksi.
ihmissuhdesekoilua on se, että ei tarpeeksi tutustuta toiseen erikseen asuen. Kun useita vuosia näin tehdään, tulee toisen kotkotukset tutuksi ja sitten tietää, haluaako asua kenties yhdessä.
Surullista, että olet laittanut lapsesi oman vaaleanpunaisen rakkautesi koekaniiniksi.
Mutta onneksi he huomaavat ja näkevät kaiken. Ja ymmärtävätkin paljon.
Ja erilaisia käsityksiä perhe-elämästä ei korjata missään terapiassa. Ne ovat ja pysyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että on asettanut lapsensa ihan vaaleanpunaisen rakkauden koekaniineiksi - onpa hienosti sanottu : )
ihmissuhdesekoilua on se, että ei tarpeeksi tutustuta toiseen erikseen asuen. Kun useita vuosia näin tehdään, tulee toisen kotkotukset tutuksi ja sitten tietää, haluaako asua kenties yhdessä.
Surullista, että olet laittanut lapsesi oman vaaleanpunaisen rakkautesi koekaniiniksi.
Mutta onneksi he huomaavat ja näkevät kaiken. Ja ymmärtävätkin paljon.
Ja erilaisia käsityksiä perhe-elämästä ei korjata missään terapiassa. Ne ovat ja pysyvät.
Et selvästikään ole sännännyt uusperheeseeen etkä lyhyellä tuttavuudella ruvennut heti rakentamaan uutta perhettä. Mutta onhan nyt selvää, että yhteenmuuttoa ei voi edes harkita, ennen kuin kaikki hyväksyvät toisensa tai siihen tilanteeseen saadaan ulkopuolista apua (esim. teinin jatkuva vastustus ilman perusteita, kunhan yrittää kontrolloida vanhempaansa).
Miksi mies ei tule toimeen lastesi kanssa? Vai eivätkö lapset tule toimeen hänen kanssaan? Miksi tilannetta ei puida avoimesti? Oletteko harkinneet ulkopuolisen apua tässä prosessissa? Onko niin, että lapset haluavat äidin itselleen ja äiti ei osaa asettaa rajoja vai onko niin, että mies haluaa vaimon itselleen ja vaimo ei osaa asettaa tähän rajoja?
JOs olette kaksi vuotta rämpineet uusperhehelvetissä hakematta apua, ihmettelen, miksi aluperin edes perustit uusperheen. Ei ongelmia lakaista maton alle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olisin tiennyt, että tämä menee tällaiseksi, en olisi muuttanut yhteen. Eikä ko kaksi vuotta ole tietenkään ollut tällaista - aina menee aikaa, kun kaikki tottuvat/oppivat elämään saman katon alla. Tämän kahden vuoden aikana perheemme on hitsautunut tällaiseksi, että koen jatkuvaa huonommuutta, teen mitä tahansa, voin huonosti.
Avoimesti puida tilannetta? Tästä on monesti kesksuteltu miehen kanssa, että näen miten hän ei täysin sulata lapsiani. Eikä mielestäni onglemia ole täysin lakaistu maton allekaan.
Joille ei koskaan itselle tule ongelmia ja ihmettelevät, miten toiset sössivät asiansa -
Kunpa maailma olisikin mustavalkoinen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkkä toisen vanhemman jaksamisen loppuminen ei mielestäni saa olla syynä uusperheen rikkomiseen. Lapsilla on takana jo yksi ero, eikä heidän tulevaisuutensa välttämättä muuttuisi siitä yhtään vakaammaksi, jos he saisivat kokea yhden eron lisää. Kun tilanteesta ei ole tarkempaa tietoa, sitä on kuitenkin vaikea arvioida.
Mitä tarvitsisit, että jaksaisit paremmin? Keskusteluapua ammattilaisen kanssa? Pari- tai perheterapiaa? Enemmän omaa aikaa? Enemmän yhteisiä hetkiä?
Itse en olisi selvinnyt uusperheeni alkuvuosista, ellen olisi hakenut itselleni apua kriisiterapeutilta. Otin 10 käynnin kuureja tarpeen mukaan. Meillä oli tukena myös pahiten oireilevan lapsen oma terapeutti.
Paljon riippuu myös lasten iästä. Esimurrosikäisestä lähien on normaalia, ettei lapsi halua itselleen lisää vanhempia, vaan käy heitä vastaan todella sinnikkäästi, mahdollisesti sitä itsekään tiedostamatta. Välttämättä ei ole kyse edes avoimista yhteydenotoista vaan siitä, että lapsi pyrkii kaivamaan maata biovanhemman ja äiti- tai isäpuolen suhteen alta pienin keinoin. Biovanhempi ei tyypilliseti huomaa tätä ollenkaan, vaan näkee vain sen, että äiti- tai isäpuoli puolustaa paikkaansa perheessä. Tämän hän sitten tulkitsee niin, että kumppani ei tule toimeen lasten kanssa. Tämä on terapeuttien tuntema tosiasia eikä äiti- ja isäpuolien keksintöä.
En halua omaa aikaa (tai siis se ei ole päällimmäisenä), vaan haluan, että tunnen/tunnemme olevamme kotona.
Mies tottunut omien lastensa kanssa varsinaiseen hiljaiseloon, lapset ovat omissa huoneissaan. Ei tee lasten kanssa mitään, oikeasti mitään, mutta kuin kuskaa harrastuksiin. Lapset eivät 'saa' metelöidä tms. Noh, minun lapseni ovat tottuneet vähän erilaiseen meininkiin ja minä haluan tehdä lasteni kanssa juttuja, vielä kun he suostuvat minun kanssani niitä tekemään : ) Tuntuu, että minun pitää taistella kaikkien välissä, huomioida lapset mahd. tasapuolisesti ja omien lasten kanssa haluan olla/tehdä juttuja. Lisäksi minua on alkanut ahdistamaan tuo omissa huoneissa istuminen - toki ymmärrän, että haluavat omaa rauhaa ja saavatkin sitä, mutta tuntitolkulla siellä oleilu on vaan minulle vierasta. Minun lapseni viihtyvät toki omissa huoneissaan myös, mutta eivät, onneksi, linnouttaudu sinne loputtomiin.
Yökylässä meillä ei koskaan käy ketään, koska mies ei halua mitään 'ylimääräistä' meille. Minun lapseni ovat monesti sitten kavereillaan yökylässä, mutta me emme vastavuoroisesti kavereita ota meille. Tai siis minä ottaisin kyllä... aiemmin, kun olin lasteni kanssa kolmisin meillä oli joskus arkenakin kaveri yötä. Tällaisia juttuja, jotka nyt ovat jääneet pois. Toki ymmärrän, että kompromisseja pitää tehdä, mutta rajansa kaikella.
(lasten iät muuten: 11,13,14,17)
sinä ja lapsesi olette muuttaneet elämäänne miehen takia, vietätte nyt sellaista arkea jota mies haluaa vaikka itse haluat erää toisentyyppistä elämää. Oletteko keskustelleet tästä miehesi kanssa? Ei kai hän voi vaatia että vain sinun ja lastesi tulee muuttaa tyyliänne mutta hänen ei. Eikös uusperheissä pitäisi kaikkien joustaa ja tulla puolitiehen vastaan jotta löydetään se oma tapa elää ja olla. Miehesi ei ilmeisesti ole tähän valmis vaan haluaa elää kuten on tottunut ja sinun ja lastesi pitää sopeutua tähän.
Itse ole uusperheen lapsi ja olen sitä mieltä että hyvin harvoin uusperhekuviot todella toimivat. Oman lapsuuteni takia toivon että omat lapseni eivät koskaan joudu uusperhe-elämää kokemaan vaan pystyisimme mieheni kanssa pysymään yhdessä ja perheenä.
Itselläni vähän sama tilanne, paitsi, että olemme asuneet yhdessä jo noin neljä vuotta. Joskus toisena yhteisenä asuinvuonna musta tuntui vähän samalta, ikään kuin perhe ei ihan täysin toimisi, palat eivät ole ihan loksahtaneet paikalleen tms.
Rakastamme kuitenkin todella paljon toisiamme ja halu tehdä kaikkensa tämän onnistumisen eteen oli ja on molemmille tärkeätä. Puhuimme ja puhuimme ja puhuimme vielä lisää täysin rehellisesti toiveistamme ja pettymyksistämme ja mitä voisimme tehdä, että kaikilla olisi hyvä olla.
Ja voin sanoa, että kyllä kannatti, tänä päivänä mieheni hyväksyy jo lapseni aivan eri tavalla kuin alussa ja lapseni ovat oppineet luottamaan häneen ja ikävöivät häntä jos olemme esim. viikonlopun reissussa keskenämme ilman miestä.
Mieheni on myös aika väsynyt rankan työpäivän jälkeen, eikä aluksi halunnut lapsille yövieraita tms. mutta kun lupasin, ettei hänen tarvitse osallistua lapsivieraiden passaamiseen mitenkään, hän on hyväksynyt myös yökyläläiset ja ottaa ne nykyään ihan itsestäänselvänä silloin tällöin tapahtumana.
Uusperhekuvio on vaikeaa ja haastavaa, mutta onnistuu kyllä on ihan tavallista perhe-elämää kun kaikki osapuolet ovat valmiita puhumaan ja olemaan rehellisiä.
yleensä silloin oikein mikään ei suju.
yleensä silloin oikein mikään ei suju.
Olen myös miettinyt, onko tämä minun oma kriisi.
Enkä tässä tosiaan mitään äkkinäistä ole tekemässä, tämä olotila on vaan jatkunut suhteellisen pitkään.
Surku vaan tulee lapsia, jotka saa kärsiä aikuisten ihmissuhdesekoiluista.