USA:ssa asuneet/asuvat (lastenkasvatuksesta)

sanoa, että olisi jotenkin amerikkalaista löytää seuransa ja osata keskustella vieraiden kanssa. Itse olen asunut Suomen lisäksi parissa Euroopan maassa ja kyllä niissäkin osattiin nuo samat taidot. Suomi vaan on poikkeus normista, täällä luonteva sosiaalisuus ei oikein vieläkään toimi muuta kuin ehkä isommissa kaupungeissa ja kansainvälisissä porukoissa.



Kyllä Euroopan maissakin kehua retostetaan lapsia ihan estoitta, Suomessa tämä vaan ei ole yleensä tapana. Toki moni suomalainenkin tätä nykyään jo harrastaa.

meitä juroja ja 'heikolla' itsetunnolla varustettuja suomalaisia ja iloisia, ulospäinsuuntautuneita amerikkalaisia, havaitaan että suomalaiset ovat itse asiassa monissa asioissa fiksumpia. Tietty itsekriittisyys ja varautuneisuus ovat myös hyveitä. Suomalaiset lähtevät aika harvoin mukaan kaikenkarvaisiin Herbalife- ja muihin huuhaavirityksiin, jotka taas useimmille amerikkalaisille ovat tiedettä ja täysin uskottavia. Siellä valitaan presidenttikin sen perusteella miten hyvä pokka sillä on esiintyessään. Suuri osa kansasta uskoo että Jumala loi maailman 6000 vuotta sitten ja että tärkeintä on hyvä olo, vaikka sitten velaksi. Itse olen sitä mieltä, että suomalaisille olisi mukavampaa jos he relaisivat vähän, mutta kyllä amerikkalaistenkin kannattaisi joskus vähän katsella peiliin kaikessa hiljaisuudessa ja pohtia kannattaako sitä velkaa ottaa jokaisen perseenpäristimen tuotekehittelyyn ja markkinointiin.

mutta kavi silmaan kun telkkarista tuli Wife Swap ohjelmia, niissa oli aina lapsia mukana ja amerikkalaisversiossa tosiaan huomasi kuinka todella nuoretkin (4-5v) lapset osasivat kertoa milta heista tuntuu ja ilmaista mielipiteensa erittain syvallisesti ja syyksi kuvittelisin sen etta aikuiset puhuvat siella lasten kanssa enemman tunteista ja kohtelevat heita enemman tasavertaisina ja ottavat mukaan keskusteluihin. Selva ero englantilaislapsiin.

Vanhemmat määrää melko tarkkaan mitkä on perheen säännöt. No, eihän niitä tietysti aina noudateta, mutta äkkiä iskee isän käsi persuuksiin, jos ei uskota.

Grounded rangaistus heilahtaa kanssa pariksi päiväksi helposti, eli kotiarestia.

Opettajan sana on laki ja vastaan on turha väittää, vaikka joskus olisi aihettakin. Sillä opetetaan hyvin auktoriteetin olemassaoloa, eipä tule ylläreitä työpaikalla, pomoja meinaan sitten riittää todella paljon. Olet itse pomo, mutta sinulla on heti nurkan takan pomo itselläsikin.

Jokainen on leader :)

Se ongelma on selkeä, ettei kukaan amerikkalainen ole koskaan väärässä, virkettä ei myönnetä. En tiedä osaako sitä suomalainenkaan myöntää, vai eikö suomalainen vaan koskaan tee virhettä :)

Onhan se totta, että jenkit on avoimia kehumaan lapsiaan ja kannustamaan, ja tietenkin näyttämään tunteitaan, mutta uskoisin että heillä ei ole sosiaalisten paineiden vuoksi kamalan monia vaihtoehtoja. Luin juuri yhdestä pop-psykan kirjasta, miten esimerkiksi ujous on USA:ssa ihan pahin asia. Siis jos satut olevasi luonnollisesti ujo, ei sitä saa ilmaista, vaan se yritetään koulia sinusta pois kasvatuksessa. Eli ei saa olla niin rehellinen niiden tunteidensa kanssa.



Toinen asia mikä mietityttää on se, että miksi siellä syödään niin kamalan paljon mieliala- ja masennuslääkkeitä, jos muka kaikilla on niin hyvä itsetuntemus ja -tunto. Minusta tuntuu, että tuolla vaatimuksella hyvään itsetuntoon on korkea hinta tässä määrin. On menestyttävä ja oltava "leader", tai sitten ei mitään.

mielenterveydenhäiriö, joka on saavuttanut kansantaudin mittasuhteet. On mahdotonta sanoa, kuinka paljon kyse on masennuksen todellisesta lisääntymisestä ja kuinka paljon tietoisuuden kasvusta ja asian hyväksymisestä

, myös antidepressantti tai mielialalääke, on masennusta tai sen oireita lievittämään tai ehkäisemään tarkoitettu lääkevalmiste. Masennuslääke ei tehoa suruun, vaan sen käyttö rajoittuu kliinisen masennuksen hoitoon.[1]

Masennuslääkkeitä määrätään myös muun muassa pakko-oireisen häiriön, bulimian, paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon hoitoon. Joitakin masennuksen hoitoon kehitettyjä lääkkeitä, kuten Triptyl, käytetään pieninä annoksina myös kroonisen kivun[2] ja ennenaikaisen siemensyöksyn hoitoon. Sedatiivisia eli väsyttäviä masennuslääkkeitä käytetään myös unettomuuden hoitoon.

Masennuslääkkeiden käyttö on kasvanut Suomessa vuosi vuodelta. Niitä käytti vuonna 2008 kahdeksan prosenttia suomalaista,[3] ja niitä määrätään etenkin naisille ja vanhuksille.[4]

doubled in only a decade, while the number seeing psychiatrists continued to fall, a study shows.

About 10% of Americans — or 27 million people — were taking antidepressants in 2005, the last year for which data were available at the time the study was written. That's about twice the number in 1996, according to the study of nearly 50,000 children and adults in today's Archives of General Psychiatry. Yet the majority weren't being treated for depression. Half of those taking antidepressants used them for back pain, nerve pain, fatigue, sleep difficulties or other problems, the study says.

me vanhemmat taas enemmänkin ihan perussuomalaisia. Kun lapseni huomaa toisen lapsen kaupassa/harrastuksessa/ juhlissa/hiekkalaatikolla/leikkipuistossa/ostoskeskuksessa/ravintolassa, hän hakeutuu tämän luokse, tervehtii ja kyselee nimeä. Lähes aina vastauksena on mykkä ja ällistynyt tuijotus. Lapseni ei jää neuvottomaksi vaan tämän jälkeen hän esittelee itsensä perheen aikuiselle ja kysyy tältä, mikä tuon lapsen nimi on. Sitten hän alkaakin syvällisemmän keskustelun. Meidän vanhempien roolina on tyypillisen suomalaisen häpeäkulttuurin mukaan hyssytellä ja supista suupielestä, että tule pois häiritsemästä. Olen täältäkin lukenut, miten tuskastuttavia ovat lapset, jotka julkeavat puhua kaupassa, bussissa, ravintolassa tai ylipäätään missään julkisessa paikassa. Ennen tätä ketjua olen ajatellut, että lapseni on kasvanut vinoon ja pohtinut, miten kummassa teen hänestä kunnollisen suomalaisen lapsen.



Tämä ketju sai kuitenkin miettimään, onko lapseni käytöksessä ehkä jotain hyvääkin. Emme tiedä, mistä hän on esimerkin käytökseensä imenyt, me vanhemmat kun emme ole mitään sosiaalisuuden huippuja. Minä toki mielelläni keskustelen leikkipuistoissa ja lasten harrastuksissa toisten vanhempien kanssa ja vähintäänkin tervehdin heitä, mutta en kuitenkaan ryhdy sen kummemmin tekemisiin. Lapseni taas kuuluu juuri niihin ärsyttäviin lapsiin, jotka bussissa kysyvät naapurilta, minne hän on matkalla ja tietääkö hän, minne lapsi itse on matkalla. Tiedän, että tämä piirre on suurimmista osista suomalaisista raivostuttava, mutta juuri pohdin, että amerikkalaisten keskellä lapseni olisi varmaan kuin kala vedessä.

Hmm, paljonkohan kello siellä Jenkeissä onkaan... juu, taisi olla väärä vuorokaudenaika kysellä tätä? :-)

Lapsia opetetaan jo pienestä pitäen luottamaan itseensä ja tietämään, että on hyvä. Lapsia kannustetaan esiintymään rohkeasti. Virheitä saa tehdä, kunhan niistä ottaa opiksi. Me-henkeä kasvatetaan korostamalla perheen ja suvun ja muiden yhteisöjen tärkeyttä ja joukkuepelejä harrastamalla. Kaiken kaikkiaan elämänasenne on paljon positiivisempi kuin meillä.

Lapsia opetetaan jo pienestä pitäen luottamaan itseensä ja tietämään, että on hyvä. Lapsia kannustetaan esiintymään rohkeasti. Virheitä saa tehdä, kunhan niistä ottaa opiksi. Me-henkeä kasvatetaan korostamalla perheen ja suvun ja muiden yhteisöjen tärkeyttä ja joukkuepelejä harrastamalla. Kaiken kaikkiaan elämänasenne on paljon positiivisempi kuin meillä.

Tuntuu vaan että tavallaan tosi monia noista Suomessakin ainakin koitetaan tehdä. Kukapa meistä ei kannustaisi lapsiaan luottamaan itseensä ja tietämään, että on hyvä jne.?

Tuon amerikkalaisten yleisesti ottaen positiivisemman tai optimistisemman "yrittänyttä ei laiteta"-elämänasenteen toki allekirjoitan, mutta sekin on sellainen stereotyyppi. Se amerikkalaisystäväni, jonka tunnen läheisimmin, on hirveän kyyninen ihminen, joka suhtautuu sarkastisella negatiivisuudella vähän kaikkeen, paitsi silloin kun on (suomalaisesta perspektiivistä) naivin sentimentaalinen. Ja SILTI sillä piisaa hirveästi sitä itseluottamusta, se uskaltaa tunkea joka keskusteluun ekspertin elkein jne.

Ja jos jokin on (minun rajoittunen okemukseni perusteella) tyypillistä amerikkalaisille tuttavilleni suomalaisiin verrattuna, se on juuri se virheitä pelkäämättömyys (niin hyvässä kuin joskus pahassakin). Miten sellaiseksi kasvetaan? Ja miten suomalaisista tuleekin niin usein tosi ylivarovaisia kipsiin menijöitä tai muuten vaan jörriköitä? Sitä mä vaan pohdiskelen.

Käytännössä ainoita konkreettisia eroja mitä tulee oman ikäpolven ihmisten lapsuudenmuistoissa esiin on se, että ne kaikki ravasivat kirkossa... mikä senkin vaikutus sitten onkaan ollut... ja että kouluiässä (erityisesti junior highssa ja high schoolissa, mutta jo aikaisemmin) oletusasetus oli, että lapsilla on omat viidakon lakinsa ja väkivaltaisetkin kiusaamistilanteet tms. Kärpästen herra -tyyppinen meno piti ratkoa itse (mikä kuulostaa mun korvaan aika hirveältä). Kun taas Suomessa vanhemmat ja opettajat ehkä hanakammin puuttuu peliin. Ja sitten että kaikki hokee toisilleen sitä I love you'ta joka välissä.

itsetunnolla varustettuja. Pikemminkin usein tulee tunne, että he hakevat huomiota ja se keskipisteenä oleminen on jotenkin pakonomaista. Suomalainen osaa olla hiljaakin jos ei ole mitään järkevää sanottavaa. Ei tietenkään kaikki amerikkalaiset ole kovaäänisiä päällepäsmäreitä, mutta aika monet ovat.



Minusta koulutetuilla briteillä on paljon vahvempi itseluottamus kuin jenkeillä. Heillä siihen esiintymiseen nimittäin liittyy itseironisuus ja -kritiikki, mikä yleensä amerikkalaisilta puuttuu.



Oma teoriani on että harjoitus tekee mestarin. Anglosaksisissa maissa esiintymistä harjoitellaan pienestä pitäen ja hyvällä huumorilla, joten ei ole ihme, että luottamus omiin kykyihin samoin kuin ne kyvyt kasvavat. Suomessa on niin paljon ujoja, että samanlainen sparraaminen ei hevillä onnistu.

taaperoiasta lahtien. Koulussa on 'show and tell' jossa opitaan esiintymaan luokan edessa.

Kouluissa on kaikenlaisia kerhoja joissa harrastuksen mukana opitaan keskustelemaan.

Koulun jalkapallomatseja tulee koko kyla seuraamaan, esiintymista sekin.

Aina on oltava esittämässä luokan edessä jotain projektia tai juuri vaikka tuots show and tell alaluokilla.

Kaikkien on opittava sanomaan jotain ison ryhmän edessä. Kukaan ei tirsku toiselle, vaikka joku menisi pieleen.

Paljon ryhmätöitä koulussa, opitaan tekemään työt ryhmissä, ei yksinään, eli saadaan kontaktia toisiin.

Jatkuvasti myös huomioidaan sitä, että jokainen on "leader". Siinä kannustetaan kaikin tavoin.

amerikkalaisnainen ei kyllä ole itsevarma. Mutta se onkin tosi pieneltä paikkakunnalta, on kiusattu koulussa ja kotona ei ole kannustettu yhtään. Suvussa on ollut tapana, että miehet menevät armeijaan ja sitten johonkin tehtaaseen töihin, naiset ovat kotona lasten kanssa. Ei tälläkään naisella ole mitään koulutusta High Schoolin lisäksi, työkokemuksena mäkkäri ja lastenhoito.

Siellä rehtori piti n. 20 min pitkän puheen jossa tuo sana leader tuli esille varmaan 50 kertaa. Ja se kuvasi nimenomaan sitä, kuinka koulussa pyritään lapsia opettamaan olemaan noita pienia johtajia.

Siellä rehtori piti n. 20 min pitkän puheen jossa tuo sana leader tuli esille varmaan 50 kertaa. Ja se kuvasi nimenomaan sitä, kuinka koulussa pyritään lapsia opettamaan olemaan noita pienia johtajia.

Mun ainakin on ihan mahdotonta kuvitella vastaavaa tapahtumaan Suomessa. Siis että vanhempainillassa toitotettaisiin, kuinka meidän oppilaista kasvatetaan johtajia. Utopista, ainakin mun oman kokemuksen perusteella. :-D

että mitä ne psykologiset/sosiologiset mekanismit tarkkaan ottaen on, jotka johtaa tähän eroon, kun kyllähän Suomessakin kannustetaan jne. (en ole koskaan jenkeissä asunut, joten en tosiaan tiedä). Oletan, että koulussa ainakin esiinnytään luontevana osana opetusohjelmaa paljon enemmän kuin Suomessa, mutta tämäkin voi olla vain mielikuvaani.

Tuosta, että jenkkien kova itsetunto olisi vain harhaa (että hakevat jatkuvasti huomiota jne.), niin voi olla, mutta jotain muutakin (positiivista) siinä on. Seuraan työni puolesta erilaisia luentoja ja jenkkipuhujat erottuvat todella edukseen muista kansallisuuksista. Ovat selkeämpiä, vakuuttavampia, aidon itsevarman tuntuisia (itse asiassa ainoa kuulemani kanadalainen myös) kuin eurooppalaiset tai aasialaiset.

Lapsia opetetaan jo pienestä pitäen luottamaan itseensä ja tietämään, että on hyvä. Lapsia kannustetaan esiintymään rohkeasti. Virheitä saa tehdä, kunhan niistä ottaa opiksi. Me-henkeä kasvatetaan korostamalla perheen ja suvun ja muiden yhteisöjen tärkeyttä ja joukkuepelejä harrastamalla. Kaiken kaikkiaan elämänasenne on paljon positiivisempi kuin meillä.

Tuntuu vaan että tavallaan tosi monia noista Suomessakin ainakin koitetaan tehdä. Kukapa meistä ei kannustaisi lapsiaan luottamaan itseensä ja tietämään, että on hyvä jne.?

Tuon amerikkalaisten yleisesti ottaen positiivisemman tai optimistisemman "yrittänyttä ei laiteta"-elämänasenteen toki allekirjoitan, mutta sekin on sellainen stereotyyppi. Se amerikkalaisystäväni, jonka tunnen läheisimmin, on hirveän kyyninen ihminen, joka suhtautuu sarkastisella negatiivisuudella vähän kaikkeen, paitsi silloin kun on (suomalaisesta perspektiivistä) naivin sentimentaalinen. Ja SILTI sillä piisaa hirveästi sitä itseluottamusta, se uskaltaa tunkea joka keskusteluun ekspertin elkein jne.

Ja jos jokin on (minun rajoittunen okemukseni perusteella) tyypillistä amerikkalaisille tuttavilleni suomalaisiin verrattuna, se on juuri se virheitä pelkäämättömyys (niin hyvässä kuin joskus pahassakin). Miten sellaiseksi kasvetaan? Ja miten suomalaisista tuleekin niin usein tosi ylivarovaisia kipsiin menijöitä tai muuten vaan jörriköitä? Sitä mä vaan pohdiskelen.

Käytännössä ainoita konkreettisia eroja mitä tulee oman ikäpolven ihmisten lapsuudenmuistoissa esiin on se, että ne kaikki ravasivat kirkossa... mikä senkin vaikutus sitten onkaan ollut... ja että kouluiässä (erityisesti junior highssa ja high schoolissa, mutta jo aikaisemmin) oletusasetus oli, että lapsilla on omat viidakon lakinsa ja väkivaltaisetkin kiusaamistilanteet tms. Kärpästen herra -tyyppinen meno piti ratkoa itse (mikä kuulostaa mun korvaan aika hirveältä). Kun taas Suomessa vanhemmat ja opettajat ehkä hanakammin puuttuu peliin. Ja sitten että kaikki hokee toisilleen sitä I love you'ta joka välissä.

Siellä rehtori piti n. 20 min pitkän puheen jossa tuo sana leader tuli esille varmaan 50 kertaa. Ja se kuvasi nimenomaan sitä, kuinka koulussa pyritään lapsia opettamaan olemaan noita pienia johtajia.

Mun ainakin on ihan mahdotonta kuvitella vastaavaa tapahtumaan Suomessa. Siis että vanhempainillassa toitotettaisiin, kuinka meidän oppilaista kasvatetaan johtajia. Utopista, ainakin mun oman kokemuksen perusteella. :-D

No, johtajuus ei ole vain sitä, että joku sanoo ja toiset tekee perässä. Tuo rehtorin "johtajuus" on vaikka sitä, että jos näkee että jotakuta kiusataan, puuttuu siihen asiaan ja omalla esimerkillään toimii johtajana ja tekee sen asian eteen joatin. On siis monenlaisia johtajia, ei vain pomoja työpaikalla :)