Miten pystyitte tekemään eropäätöksen?

Minulle lopullinen eropäätös oli helppo, koska ex tunnusti viimein pettäneensä minua kuukausia. Siihen asti oli kieltänyt kaiken. En halunnut jäädä sellaiseen suhteeseen, vaikka meillä olikin kolme ihan pientä lasta. Kaikki olemme onnellisempia nyt. Itse löysin uuden parisuhteenkin, ja nyt vasta tajuan miten kamalaa oli elää siinä valheessa. On niin helppo elää kun voi oikeasti luottaa toiseen.

ja hokemalla itselleni, että jotta voin kunnioittaa itseäni jatkossakin, on minun tehtävä tämä ero todeksi.



Se on aina vaikea ratkaisu tehdä ja toimia. Ajan kanssa helpottaa ja on hienoa tuntea se onnistumisen ja oikeutuksen tunne. Se tulee myöhemmin, kun tajuaa että näin on tosiaan parempi.

pystykään. Kun teen päätösken, alan hetken päästä miettimään lastamme ja sitä, että oikeastaanhan suhteemme ei olekaan hassumpi, kyllä me saamme asiat kuntoon jne. Kuitenkin olen jollain tasolla onneton. En tosin ole varman, onko ero siihen pelastus.



Mies on samanlainen jahkari, emme pääse puusta pitkälle. :( Ehkä sitten emme alitajuisesti edes halua erota.

Te, jotka teitte päätöksen: Miten teidän lapsi/lapset asian otti? Miten kerroitte asian heille? Minkä ikäisiä he silloin olivat? Kaduitteko päätöstä lasten vuoksi?



Tietysti mietin myös taloudellista puolta, mutta en niinkään osaa pelätä sitä. Uskon, että pärjäisin/pärjäisimme kyllä.



Ajattelen jo nyt, että olisin varmasti ennen kaikkea helpottunut oman itseni vuoksi.



Vaaditaanko tässä siis vain rohkeutta? Huokaus.

Helppo sanoa, kun itse en siihen kyennyt ajoissa. Tapahtui pahin mahdollinen, eli kuvioon tuli suuria tunteita toista ihmistä kohtaan, mikä vasta sai minut katsomaan suhdetta rehellisesti. Oli silti valtavan vaikeaa päästää irti, vaikka tajusin etten enää löydä itsestäni uskoa "meihin" ja että olin jo useamman vuoden odottanut vain että lapset kasvaisivat.



Pari vuotta on mennyt, ja voimme kaikki paljon paremmin. Lapsilla oli toki rankkaa, ja niin oli aikuisillakin. Minua piinasivat syyllisyys ja häpeä,päällimmäisenä tietty huoli lapsista ja eksästä. Sitten kaikki käytännön järjestelyt ja sopeutuminen olemaan yksin lasten kanssa ja toisaalta heistä erossa. Eksä oli vähän aikaa ihan romuna. Kun katson alpsista otettuja kuvia, ovat tosi vakavan ja surullisen näköisiä niissä. Mitään pahoja oireita ei kuitenkaan tullut, ehkä siksi että pystyimme lasten edessä olemaan sovussa ja hoitamaan asiat rakentavasti.



Nyt lapset ovat taas tasapainoisia ja iloisia. Eksä on uudessa suhteessa ja vaikuttaa löytäneen tasapainon, tuntuu että hän on onnellisempi kuin minun kanssani. Minulla on edelleen rankkaa, mutta olen luonteeltani sellainen etten muuta odottanutkaan. Päätös tuntuu oikealta, enkä ole kertaakaan katunut. Surrut olen sitä, että asiat menivät näin, ja siihen minulla on oikeus.

ja lapsetkin ovat samanikäisiä. Meillä ei siis ole edes mitään ns. syytä, en vain enää rakasta miestäni ja tilanne on ollut tämä jo vuosia, niin ei se tästä korjaannu ja tahtokin loppunut aikaa sitten. Erosta olen varovaisesti puhunut jo 2 vuotta sitten, mutta mieheni ei halua erota ja hänellä tunteteita vielä.



Haluaisin niin uskoa, että kyllä tämä tästä mutta ei niin ei, vaikka saammekin arjen sujumaan ihan mukavasti niin silti en halua miehestäni mitään muuta kuin kaveruutta (joo ja kaikkea on kokeiltu, vietetty aikaa kahdestaan jne.)



Miksi sitten en eroa? Tuntuu kamalalta olla se joka jättää ja vielä ilman 'syytä'. Taloudellinen tilakin huolestuttaa, joutuisimme myymään nykyisen talon ja muuttamaan pienempään. Muuten uskon, että kyllä me pärjättäisiin.



Ja se kadonnut elämänilo, kun se saisi takaisin! Olisin ihan eri ihminen ja jaksaisin paremmin niin lasten kanssa kuin töissäkin.

Miehen uskottomuus paljastui elokuun lopulla. "Paljastui" tai oikeastaan kohdattiin yhdessä se että molemmat ollaan oltu onnettomia kulunut vuosi. Tajuttiin myös että meidän 10 vuoden liitossa on ollut tosi paljon hyvää, rakastamme toisiamme yhä. Meillä on 2 v. tyttö ja 2 kk:n kuluttua saamme toisen lapsen.



Tiedän, että moni pitää ihan järjettömänä, etten lähtenyt heti kävelemään. Mulla vaan sellainen tilanne, että mies tajusi, mitä oli tehnyt ja mitä voisi menettää - ja sama tajuaminen on iskenyt minullekin.



Yhdessä on päätetty, että paskaan liittoon ei kumpikaan jää - selvitämme asiamme niin pitkälle, että voimme rakentaa joko upean liiton tai sitten lähdemme yhteisymmärryksessä eri teille. Meille ei ole vaihtoehto jättää asioita selvittämättä. Pariterapia ja molempien yksilöterapia on käynnissä, lisäksi puhumme asioita joka päivä, ihminen ihmiselle, itkemme, nauramme, halaamme, vetäydymme hetkeksi vähän etäämmälle ottamaan happea.



Molemmat selvittävät omia kipukohtiaan, opettelevat ilmaisemaan tunteitaan, opettelevat puhumaan. Lisäksi molemmat ovat sitoutuneet pohtimaan sitä, miksi meidän kannattaa jatkaa yhdessä - ja olemme sopineet, että lapset eivät ole riittävä syy yhdessäoloon. Molemmat selvittävät omia odotuksiaan parisuhteelta, ja antavat aikaa uusien taitojen opetteluun, yrittävät olla kärsivällisiä kun toinen yrittää selittää miltä tuntuu, mitä toivoisi, mikä ei ole ok.



Ja mies tietysti käsittelee omaa syyllisyyttään - sitä että on valinnut todella huonon tavan yrittää ratkoa parisuhdeongelmia pettämällä mua. Miehen vastuulla löytää terveet keinot ratkoa omia ongelmiaan, ja vastuu olla rehellinen & uskollinen. Jos homma ei skulaa, se kerrotaan rehellisesti ja vasta sen jälkeen haetaan muita kumppaneita.



Mulla vastuulla päästä siihen pisteeseen ajan kanssa, etten enää ole vihainen ja katkera miehen uskottomuudesta, vaan osaan (sitten) antaa anteeksi ja lähteä eteenpäin.



Tämä on meidän tapa katsoa tätä tosi paskaa tilannetta, johon en kenenkään haluaisi joutuvan. Me ollaan yhdessä päätetty, että molemmilla on oikeus hyvään ja onnelliseen elämään - oli se sitten yhdessä tai erikseen. Sen olemme toisillemme velkaa 10 vuoden jälkeen. Ja vaikka tämä on tosi vaikeaa, jaksan uskoa, asiat järjestyvät. Ja vaikka lasten kannalta varmasti vanhempien onnellinen avioliitto olisi paras ratkaisu, niin toiseksi paras ratkaisu heille on onnelliset vanhemmat erillään. Onnettomat vanhemmat parisuhteessa vain lasten takia olisi kauhea taakka lapsille...

Ero päätös ei todellakaan ollut helppo, mutta en voinut enää katsoa vierestä kuinka lapsetkin kärsivät isän takia.

Puhumisesta ei ollut mitään hyötyä.

Jos puutuin lasten henkiseen pahoinpitelyyn, sain kuulla itse olevani ties mitä ja mies lähti aina teille tietämättömille pistäen kaiken aina minun syyksi.



HAkekaa apua jos teillä ei asiat niin huonosti ole, ennen kuin eroatte!

Mutta jos mistään ei ole apua, niin ero on ehkä paras ratkaisu, sillä huonovointisuus heijastuu myös lapsiin.



Ero ei kai ikinä ole kivuton lapsille, siitä huolimatta että se olisi paras ratkaisu.

MEilläkin lapset oirehtivat pitkään eron jälkeen, mutta nyt ollaan päästy pahimmasta yli.



Tsemppiä, tulit isitten mihin tulokseen tahansa!