Arvostaisitko ja kunnioittaisitko äitiäsi jos hän valitsee mieluummin miehensä kuin lapsensa?

puolensa, olkoon se sitten mikä hyvänsä. Aikuiset lapset pärjää jo omillaan joten äidillä on aikaa keskittyä siihen mihin ihan itse tykkää.



On se lasten edestä antanut jo ihan tarpeeksi.

ja myötäillyt isääsi ja sulkenut silmänsä vääryyksiltä, joita isäsi tekee sinulle ja sisaruksillesi?

Voiko sellaista ihmistä pitää äitinä, joka ei lapsiaan puolusta?

valitsi mielummin miehen kun omat lapset eikä mä kunnioita eikä arvosta häntä yhtään.

Vähän mietityttää, että miksi raskain vastuu lankeaa (aina?) äidille/naiselle, jos kuitenkin ilmeisesti se isä/mies on se varsinainen pääpiru ja vaimon rikos on ollut myötäileminen (ettei ole osannuttai uskaltanut vastustaa).



Tilanteesta riippuen se äiti on voinut kuvitella tekevänsä tilanteessa hyvin tai oikein, minimoivansa vahinkoja, lepyttelevänsä miehen vihaa, säilyttävänsä rauhan maassa, olevansa johdonmukainen kasvattaja ettei lapset joudu todistamaan vanhempien jatkuvaa riitelyä ja taistelua tms. Joskus vaimo voi myös olla miehen tossun alla taloudellisesti ja henkisesti.



Oma äitini oli vuosikymmenten ajan vilpittömästi vakuuttunut, että isäni oli heistä kahdesta oikeasti se älykkäämpi, ja sai siksi määrätä missä kaappi seisoo.

Omaan äitiini katkaisin välit vuosia sitten. Syynä kotiväkivalta ja se ettei se horoperse koskaan puolustanut lapsia, ei ikinä, koska pelkäsi itsekin miestään. Jos siinä olisi yhtään sisua ollut, olisi lähtenyt, mutta mieluummin mielisteli miestä.



Äidiksi tullessa eka valinta on se että aina, aina, aina on oltava lasten puolella, ennen kuin mitään muuta. Miehet ja muut toissijaiset tulee vasta kaukana perässä. Muuten voi antaa jo laitoksella adoptioon jos siihen ei ole valmis.

ja elämä, ja äidin elämän läheisin on se oma puoliso. Silloin minusta kuuluu olla solidaarinen tälle. En siis tarkoita tilannetta, missä isä olisi rikollinen tai muuten inhoittava lapsia kohtaan, vaan ihan sitä, että ensisijaisesti on pidettävä huolta siitä omasta puolisosta, ja jos aikaa ja energiaa jää, niin sitten muista läheisistä. Aikuinen lapsi on kuitenkin aikuinen.

omista lapsistaan ja omasta puolisostaan, muut sukulaiset, kuten oma äiti, sitä autetaan sitten jos aikaa jää tai sattuu kiinnostamaan.

Vuoroin vieraissa, vanhainkodista voi hankkia paikan ihan itse, ei olettaa että omat lapset äitinsä sinne hoitavat.

omista lapsistaan ja omasta puolisostaan, muut sukulaiset, kuten oma äiti, sitä autetaan sitten jos aikaa jää tai sattuu kiinnostamaan.

Vuoroin vieraissa, vanhainkodista voi hankkia paikan ihan itse, ei olettaa että omat lapset äitinsä sinne hoitavat.

omista lapsistaan, hyvänen aika, kuka teistä jättäisi lapsensa heitteille, kun pitää mummoa auttaa. Ja sama juttu, mikä järki olisi jättää se puoliso heitteille, jotta voisi auttaa tervettä nuorta ihmistä, eli joku tolkku tähän. Kyllä se äiti on joka tapauksessa jo sen lapsensa lapsuuden aikana auttanut paljon enemmän, kuin suurin osa meistä ikinä tulee auttamaan vanhempiaan. Eli kyllä niitä pyllyjä on jo toiseen suuntaan pesty, voi niitä sitten pestä toiseenkin suuntaan.

Minusta on ihan ok, että aikuisia lapsia huomioidaan, mutta minusta ei ole kovin aikusta vaatia, että äidin pitäisi asettaa elämänkumppaninsa edelle joitakin muita ihmisiä. Lapset ovat tottakai omalla tavallaan kaikille meille tärkeimpiä ihmisiä, mutta käytännössä kuitenkin se on se puoliso, jonka kuuluu olla se läheisin. Kyllähän aikuiseen poikaansa ripustautuva äiti on juuri se täällä haukuttu hirviöanoppi.

ei tarvitse vanhainkodissa katsomassa käydä, sitä niittää mitä on kylvänyt.

avutonta lasta, kun lapsi on aikuinen tulee puoliso taas läheisemmäksi.



Kun katselen pitkään yhdessä olleita vanhempiani ei heidän väliinsä kukaan voi mennä, sen jälkeen kun me lapset ollaan sieltä livahdettu pois, vuosikymmenten saatossa ovat kasvaneet yhdeksi.

Menee jokaisessa asiassa miehensä puolelle, yhteisiä lapsia vastaan.

Voiko sellaista naista arvostaa, rakastaa tai yleensäkään pitää edes äitinä?

Kyllä lapset tulevat aina ensin.

Juuri tästä syystä en kunnioita omaa äitiäni enkä arvosta häntä omana äitinäni. Arvostan kylläkin sitä, että minun lapseni ovat hänellekin tärkeitä ja että hän auttaa minua heidän hoidossaan.

Mutta sitä, että hänelle oli työpaikkansa ja miehensä tärkeämpi kuin minä ja veljeni meidän ollessamme lapsia, en unohda enkä voi arvostaa/kunnioittaa/rakastaa häntä sen takia.

raamatun mukaan tulee ensin tulla puoliso ja sitten lapset. jos puolisoiden välit ovat huonot, kärsivät myös lapset. ihan fiksua.



jos taas erotaan ja otetaan uusia puolisoita niin se ei ole lapsen etu kun ei ole kyse heidän isästä tai äidistä.

Polta tuollaisen paskakirjan jos se joskus käteeni eksyy.

ja sinä koet, että äiti on lapsia vastaan isän puolella? Voi huoh sentään!!!!



Eiköhän se mene niin, että vanhemmat päättävät pelisäännöt.

äitini ei puolustanut vaan inisi jotain että ollaan hiljaa niin ei tule turpaan. Turpaan se akka toivottavasti saikin ja monta kertaa.

asiasta.

Minusta on selvää, että aikuisten lasten vanhemmille parisuhde tulee ensin ja lasten asiat vasta sitten.



Vanhempien tulee olla perheessä yhtenäinen rintama kasvattajina, joten siinä mielessä äidin pitääkin aina olla isän kanssa samalla puolella. Ei se käy, että isä kieltää ja heti perään äiti myöntää, tai päinvastoin. Kyllä aikuiset aika usein oikeasti tietävät paremmin kuin lapset, vaika lapset eivät sitä uskoisikaan.



Eli kyllä, voin arvostaa ja kunnioittaa naista, joka valitsee miehensä puolen lapsia vastaan. Jotakin on kuitenkin perheessä vialla, jos voimakkaita vastakkainasetelmia ylipäätään syntyy. Perheessä kaikkien pitäisi mieluiten olla samalla puolella.

Myönnän, että en kunnioita enkä arvosta juurikaan omaa äitiäni, vaikka hän kuinka synnyttikin minut ja kaikki viisi sisarustani. Se olikin tiettävästi ainoa hyvä teko häneltä.



Muuten äidilleni aina tärkeämpää omat menot ja miehet, koska "eihän sitä tarvi täysin äitiyteen hukkua vaikka miten äiti onkin" (niin, mutta olisi ne lapset edes joskus kaivanneet aamukrapulan sijasta aamupuuroa), "minkäs mä tarpeilleni voin, eihän mun tarvitse selibaattiin ruveta" (no ei, mutta ne tarpeet olisi voinut hoitaa kai muuallakin kuin keittiön pöydällä tai valvottamalla seinän takana nukkuvia huomen aamulla kouluun meneviä lapsia), ja "kyllä se on lastenkin pienestä asti hyvä oppia osallistumaan kotitöihin" (on toki, mutta ehkä puolivuotiasta vauvaa ei silti ole asiallista jättää 6-vuotiaan hoiviin koko yöksi ilman, että paikalla on yhtään aikuista). Ketään ei ehkä yllätä, että yksikään äidin lapsista ei asunut hänen luonaan täysi-ikäiseksi. Kaksi vanhinta karkasivat 14-vuotiaana ja kieltäytyivät tulemasta kotiin, kunnes sosiaalitoimiston puolesta heidät sijoitettiin pysyvästi toinen isälleen ja toinen mummollemme. Kaksi keskimmäistä lähti lastenkotiin ja kaksi nuorinta sijaisperheeseen.



Äidilläni on 5 lastenlasta, joista ainuttakaan hän ei ole edes nähnyt koskaan.

Kun mies on vielä alkoholisti ja muuten erittäin ikävä ihminen, sitä on vielä vaikeampi käsittää.



Ensisijaisesti pidettävä huolta omasta puolisosta ... kuka sitten pitää niistä alaikäisistä lapsista huolta? Ja kuka sitten olisi läheisin niille lapsille?



Onneksi minulla oli hyvät isovanhemmat, jotka pystyivät vielä jonkun verran huolehtimaan minustakin kun äitini huolehti vain puolisostaan. Mummoni puhuikin minusta "ottolapsenaan".

Mutta se oli hänen valintansa, ja toki minulle tuli muutenkin selväksi, kuinka ei-toivottu lapsi minä(kin) äidilleni olin.