Ulkonäöstä
Surullisena luin jonain päivänä medialööpeistä, miten ulkonäköpaineet ovat jopa johtaneet siihen, että opettajat ovat ruvenneet suosimaan kauneusleikkauksia. En tiedä, miten totta tämä lööppi on, mutta totuus joka tapauksessa on, että ulkonäkövaatimukset syövät ihmisen elämänlaatua nykyään.
Miten kirkko voisi olla vastavoimana näille vaatimuksille?
Kristinusko ei tietenkään kiellä nauttimasta kauneudesta. Onhan Luojan luoma maailma lintuineen, kukkineen täynnä kauneutta.
Mutta ehkä kristinuskon arvojen mukainen sanoma on, että jokainen on riittävän kaunis sellaisenaan.
Ulkonäöstä ei saa muodostua ihmisen arvon mitta. Kuulostaa itsestäänselvältä mutta ei ole. Ikävä kyllä varsinkin nuoret tytöt (koskee varmasti poikiakin) tekevät ulkonäöstä elämän keskeisimmän päämäärän - tai eivät nuoret tytöt sitä itse tee, sen tekee maailma, yhteiskuntamme arvot.
Elämä ei saa muodostua näyttämöksi: ihminen ei saa elää vain näyttääkseen joltain muille, muiden silmissä. Jotenkin tuntuu, että helposti lipsahdetaan siihen, että koditkin ovat nykyään enemmän design-esineiden näyttämöitä kuin koteja.
Kirkon sanoma yhä edelleen on se, että ihminen on mittaamattoman arvokas sellaisenaan. Siis sitä arvoa ei voida mitata millään mitalla. Nautitaan jokainen omasta kauneudestamme, ja annetaan lastemmekin kuulla, miten ihania ja ihmeellisiä Taivaan Isä on meistä jokaisesta tehnyt. Juuri omana itsenään, vertailematta muihin.
Tämmöisiä tänä aamuna mietiskelee
meiju diakoni
Tikkurilan seurakunnasta.
Mitäs sinulle tulee tästä mieleen?
Kommentit (4)
jos ihminen tuntee, ettei tule toimeen ulkonäkönsä kanssa, miksei tee sille mitään? Minä en ainakaan näe siinä mitään pahaa, vaikka Kirkkosiskon käsityksen hyvin ymmärrän - itsekin luomuna.
Itse viikko sitten katselin peiliin ja hieman surullisena sanoin miehelleni, että noita ryppyjä vaan tulee. Mies sanoi minulle, että kun minä sinut vihille vein Utön kappelissa, lupasin rakastaa ihan kaikkea sinussa. Ja minulle olet edelleen maailman kaunein nainen. Ja se rakkaus ja onni teki minullakin sen, ettei kauneusleikkauksia tarvita..Mutta jos joku tarvitsee, niin mikäs siinä :)
jos ihminen tuntee, ettei tule toimeen ulkonäkönsä kanssa, miksei tee sille mitään? Minä en ainakaan näe siinä mitään pahaa, vaikka Kirkkosiskon käsityksen hyvin ymmärrän - itsekin luomuna.
Itse viikko sitten katselin peiliin ja hieman surullisena sanoin miehelleni, että noita ryppyjä vaan tulee. Mies sanoi minulle, että kun minä sinut vihille vein Utön kappelissa, lupasin rakastaa ihan kaikkea sinussa. Ja minulle olet edelleen maailman kaunein nainen. Ja se rakkaus ja onni teki minullakin sen, ettei kauneusleikkauksia tarvita..Mutta jos joku tarvitsee, niin mikäs siinä :)
Mutta tuohon, mitä viestisi alussa kirjoitit, miksei ihminen tee mitään ulkonäölleen jos ei tule toimeen sen kanssa,
mun oma näkemys ehkä aika pitkälle on se, että se vika ei silloin ole siinä ulkonäössä vaan juurikin siinä sen kanssa toimeen tulemisessa. Ulkonäön "muuttaminen" ei silloin ratkaise sitä itsensä hyväksymisongelmaa. Ajattelen aika pitkälle niin, että kun hyväksyy itsensä, alkaa hehkua kauneutta jotenkin. Riippumatta siis siitä miltä näyttää. Ja että samalla jotenkin tulee laittaneeksi sellaiset vaatteet ja tukan sillä tavalla yms että se tukee omaa minäkuvaa, eikä riitele sen kanssa.
Tottakai jollakulla voi olla vaikkapa tulipalon seurauksena äärimmäisiä esteettisiä ongelmia, mutta moni oppii elämään niidenkin kansas.
Ihailen mm. taiteilija Kaisa Lekaa siitä, että haluaa näyttää tekojalkansa eikä tee kaikkeaan peitelläkseen niitä. Olisiko minusta tai sinusta siihen? Hyväksyntä on tosi vaikea laji.
Onko sulla KirkkoSisko joku tietty aika työssäsi, minkä saat täällä sanomaasi levittää?
Ei onnistuisi mun töissä. Kuuluuko siis diakoniatyönkuvaan vauva-palstalla kirjoittelu? Montako lasta sinulla on?
niin pitää väkisin - työajalla - keksiä toinen typerä aloitus.