Myönnän rehellisesti olevani ongelma (ov)

Olen ainakin rehellinen ja sanon että minä olen nyt se ongelma. En voi tyytymättömyydestä syyttää muita kuin itseäni vaikka mielelläni syyttäisin kamalaa miestä, hirviölapsia, anoppia helvetistä jne.

Taustaksi tarinalle kerron että oli mukava kesä, sain jopa mahdutettua mukaan "tyttöjen viikonlopun" eli vanhojen ystävien kera vietettiin aikaa, syötiin hyvin ja parannettiin maailmaa. Otettiin myös muutama kuva muistoksi ja nyt kun olen ne kuvat saanut käsiini, olen kirjaimellisesti parkunut sängyssä (aina kun mies ja lapset ei ole näkemässä).

Tiesinhän minä että painoa on kertynyt (bmi noin 35 eli selkeästi lihava) ja että kotiäitinä ei tule panostettua ulkoiseen olemukseen mutta... Näytin oikeasti ihan hirveältä!!! Ei 35vuotiaan kuuluisi näyttää matamilta, justiinalta, lihavuorelta, sotanorsulta jne. Ei ne kilotkaan niin pahat ole (on upeita ja kukoistavia ylipainoisia naisia) mutta yhdistäkääpä kiloihin hiirenharmaa kananpersetukka (ajattelin aikoinaan että lyhyt tukka on kätevä ja trendikäs, arvatkaa onko trendikäs lihavalla, ja että värjäämätön hius on kaunein) ja kiiltelevät, meikittömät kasvot jossa on kaiken lisäksi epäpuhtauksia. Liki nelikymppisellä finnejä:( Ja ei vaatteetkaan saaneet riemusta hyppimään. Perusfarkut ja perustrikoopaita.



En omasta mielestäni ole koskaan ollut hirveän pinnallinen mutta nyt itkettää ihan tosissaan. Mies ja lapset tuntuu rakastavan minua sellaisena kuin olen mutta minua lähinnä oksettaa kun katson kuvia itsestäni.

Olisin jo risteilemässä rasvaimuun mutta kun ei ole rahaa:( Mitä ihmettä voin tehdä pienellä budjetilla, sekä pitkän että lyhyen aikavälin muutoksia? En halua olla ruma omissa silmissäni:(