Olen tosi lapsirakas ollut aina mutta nyt on vaikeuksia miehen lapsen kanssa

olevansa niin lapsirakkaita että vaikka eivät ikinä ole todella hoitaneet tai huolehtineet kenenkään lapsista arjessa. Mä aina hohotan tollasille!!



Koitahan käyttätyä kuitenkin niinkuin terveet aikuiset. Hillitse nuo ahdistelusi -typerää käytöstä aikuiselta ihmiseltä:(

olet kateellinen miehellesi ja tämän exälle, jos et itse voi saada lasta? Tätä en kirjoita ilkeilläkseni vaan siksi, että minua on hyvin luonnollista olla kateellinen sellaisesta, mitä ei voi itse saada.

ei taida tarkoittaa muuta kuin rakkautta omaa lastaan kohtaan ja sitäkään ei kaikilla ole.



Eroa ap ja vapauta miehesi olemaan yhdessä naisen kanssa, joka ei aiheuta harmia hänen lapselleen ja hänelle.

koeta kestää,menee ajan kanssa ohitse.Eikä sun tarvitse sen lapsen kanssa olla paljon tekemisissä,jos tuntuu että ahdistaa,isänhän se on.

Nainen on tiennyt lapsen olemassa olosta alusta asti, on voinut valita sitoutumisensa syvyyden, mutta sitten tosipaikan tullen alkaakin ahdistaa. Ja miettiikö tämä nainen hetkeäkään tässä tilanteessa sitä lasta, joka ei ole saanut valita naisen tuloa elämäänsä ja jolta ei ole kysytty mitään ja jota on saattanut ahdistaa paljon kauemmin ja paljon enemmän? Ei, kun häntä nyt ahdistaa. Ja kun häntä ahdistaa, niin nyt sitten muiden pitäisi tehdä jotain. Ehkä sen lapsen voisi ensi alkuun jättää rauhassa asustelemaan äidilleen. Vuodeksi tai jotain noin ensi alkuun. Koska siis se lapsihan kuuluu miehen menneisyyteen, ei tulevaisuuteen. Ei kai sitä tarvitse enää ottaa huomioon. Sehän on osa ex-perhettä...



Mitä ihmettä on tapahtunut, kun aikuiset eivät enää kykene olemaan aikuisia? Uusperheen perustaminen ei ole helppoa, eikä lapsetkaan kuulu tuosta vain pakettiin. Kyllä monen ihmisen toiveiden ja haaveiden sovittaminen vaatii ennen kaikkea työtä ja kykyä kompromisseihin. Jos velloo vain omissa tuntemuksissaan, ei takuulla pysty elämään minkäänlaista uusperhearkea.



Minua ihan suoraan sanottuna ahdistaa tuollaiset naiset, jotka eivät kestä miehen lasta paria päivää kuukaudessa. Ahdistaa ja surettaa. Minkälaista on olla tuollaisessa tilanteessa se lapsi? Onko hän ainoa, joka ottaa jotain vastuuta aikuisten ihmisten päätöksistä?

Mitä sitten kun se lapsiperheen arki tosiaan lävähtää päin näköä kaikkine uhmineen, kiukutteluineen, murrosiän ongelmineen? MInä olen elänyt lähi-äitipuolena nyt 13v ja voin sanoa, että jos asenteesi on tuo, niin ei tule onnistumaan.

Mitä sitten kun se lapsiperheen arki tosiaan lävähtää päin näköä kaikkine uhmineen, kiukutteluineen, murrosiän ongelmineen? MInä olen elänyt lähi-äitipuolena nyt 13v ja voin sanoa, että jos asenteesi on tuo, niin ei tule onnistumaan.

Ja minä elämää ja ihmisiä nähneenä voin sanoa että vaikka sinä epäonnistuisitkin niin se ei tarkoita etteikö muut voisi onnistua. Heikkoja hetkiä saa ja pitääkin olla mutta niistä pitää osata ammentaa viisautta ja voimaa eikä antaa niiden voittaa. Ei sille vaan voi minkään mutta omat kullat ja vieraan kakarat pitää niin paikkansa.

Mitä sitten kun se lapsiperheen arki tosiaan lävähtää päin näköä kaikkine uhmineen, kiukutteluineen, murrosiän ongelmineen? MInä olen elänyt lähi-äitipuolena nyt 13v ja voin sanoa, että jos asenteesi on tuo, niin ei tule onnistumaan.

Ja minä elämää ja ihmisiä nähneenä voin sanoa että vaikka sinä epäonnistuisitkin niin se ei tarkoita etteikö muut voisi onnistua. Heikkoja hetkiä saa ja pitääkin olla mutta niistä pitää osata ammentaa viisautta ja voimaa eikä antaa niiden voittaa. Ei sille vaan voi minkään mutta omat kullat ja vieraan kakarat pitää niin paikkansa.

Joku yksittäinen piirre? Useita piirteitä? Onko yleisesti vaan hankala (et vain pidä sellaisesta ihmisestä)? Jääkö lapsi sinun harteille (isähän hänellä on joten isällä päävastuu lapsen kanssa olemisesta).

kun niitä lapsi kohtaa satunnaisesti, helppojen kanssa tulee toimeen ja vaikeampien lasten kanssa ei tule niin oltua. Ja olo tuntuu lapsirakkaalta.



Mutta sitten kun on niitä omia tai uusperheen lapsia, niin ei enää pääsekään valitsemaan rusinalapsia pullasta, vaan on tultava juuri niiden lasten kanssa toimeen, jotka on omaan perheeseen osuneet. Niin siinä saa huomata, ettei olekaan ihan niin lapsirakas oikeasti kuin mitä oli kuvitellut.

saada mies ja miehen pitää unohtaa omat lapsensa, jotta ap:llä on hyvä mieli. Voi jestas mistä näin urpoja ihmisiä oikein löytyy?

Vauvaperheitä aina pyritään valmistamaan siihen, kuinka elämä muuttuu, parisuhde joutuu koetukselle, rakkaus vauvaan ei ehkä syty heti vaan pikkuhiljaa...



AP:lle sanoisin, että ihan tavallinen läsnnäolo arjessa on lapselle tärkeää, ja sitä kautta syntyy myös kiintymys.



Onko parisuhteenne kuitenkin hyvällä mallilla?

Vauvaperheitä aina pyritään valmistamaan siihen, kuinka elämä muuttuu, parisuhde joutuu koetukselle, rakkaus vauvaan ei ehkä syty heti vaan pikkuhiljaa...

AP:lle sanoisin, että ihan tavallinen läsnnäolo arjessa on lapselle tärkeää, ja sitä kautta syntyy myös kiintymys.

Onko parisuhteenne kuitenkin hyvällä mallilla?

että ei edes halua tutustua siihen lapseen. Pikkuisen eri asia.

jotka työhakemuksissa ja työhaastatteluissa kehuvat tulevansa erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Ja sit kun sattuukin oikein vittumainen työkaveri kohdalle, niin ollaan täällä itkemässä.

iltaisin sekä ihan kesäisin kokopäivätyönä. Olen ollut myös au pairina vuoden, jolloin hoidin kahta lasta sekä huushollia yksinäni; perheen äiti oli prinsessa, joka teki lapset miehen halun vuoksi.



Kokemusta siis lapsiperhe-elämästä on, myös siitä arjesta, eikä se ole koskaan tuntunut pahalta tai vaikealta.



Kyse ei myöskään ole siitä, että lapsi henkilönä olisi jotenkin ilkeä, paha, kamala tapainen tms.



Kyse on vain ja ainoastaan minun tunteista ja siitä mitä koen tilanteessa. Ja tämä on yllättänyt itseni totaalisesti.



En todellakaan lähde sille linjalle, että lapsi ei saisi tulla tai kieltäisin tapaamisia, ei missään nimessä.



Avauksella hain enemmänkin tukea siihen, että saan näin tuntea ja kuinka voisin työstää tilannetta.



Parisuhteemme on kunnossa, loistavassa sellaisessa. Olen puhunut asiasta miehelleni avoimesti ja ymmärtää minua; kysyi juuri viikolla, että kuinka jaksan asian kanssa.



ap

iltaisin sekä ihan kesäisin kokopäivätyönä. Olen ollut myös au pairina vuoden, jolloin hoidin kahta lasta sekä huushollia yksinäni; perheen äiti oli prinsessa, joka teki lapset miehen halun vuoksi.

Kokemusta siis lapsiperhe-elämästä on, myös siitä arjesta, eikä se ole koskaan tuntunut pahalta tai vaikealta.

Kyse ei myöskään ole siitä, että lapsi henkilönä olisi jotenkin ilkeä, paha, kamala tapainen tms.

Kyse on vain ja ainoastaan minun tunteista ja siitä mitä koen tilanteessa. Ja tämä on yllättänyt itseni totaalisesti.

En todellakaan lähde sille linjalle, että lapsi ei saisi tulla tai kieltäisin tapaamisia, ei missään nimessä.

Avauksella hain enemmänkin tukea siihen, että saan näin tuntea ja kuinka voisin työstää tilannetta.

Parisuhteemme on kunnossa, loistavassa sellaisessa. Olen puhunut asiasta miehelleni avoimesti ja ymmärtää minua; kysyi juuri viikolla, että kuinka jaksan asian kanssa.

ap

tilanteessa...

vatvomista termistä "lapsirakas". Aivan naurettava käsite! Ihan niinkuin olisi myös "aikuisrakkaita" ihmisiä. Kaikki on yksilöitä ja joistain tykkää ja joistain ei.



Ap:n tilanteessa pyrkisin vain tulemaan lapsen kanssa toimeen. Ehkä lapsi ajanmyötä kasvaa itselle tärkeämmäksi, kun häneen tutustuu ja hänen kanssaan viettää aikaa. Jos tuntuu, ettei tämä ole mahdollista, ei kai ole mitään muuta kohtuullista vaihtoehtoa, muutakuin erota miehestä. Suorastaan törkeää olisi, mikäli vaihtoehtoina pitäisi vaikkapa sitä, että pyytäisi miestä viettämään vähemmän aikaa lapsensa kanssa tai tapaamaan lasta muualla. Sympaattisena ihmisenä ("lapsirakas" tai ei) lapsen etua pitäisi pystyä ajattelemaan ensiksi.



Suosittelisin etsimään lapsesta jotain hyvää ja tarttumaan näin alkuun siihen. Riippuen lapsen iästä voisi vaikka pyrkiä löytämään jonkin yhteisen kiinnostuksen kohteen tai jopa harrastuksen ja viettää lapsen kanssa aikaa mieluisan puuhan parissa. Toivottavasti siitä löytyy yhteinen sävel, jonka varassa suhde voi kasvaa paremmaksi aikanaan. Ja on muuten ihan liikaa pyydetty, jos vaatii itseään rakastamaan lasta varauksetta heti kun hänet tapaa eka kertaa... Anna itsellesi aikaa!

Tässä vaiheessa, kun av-palstan hyeenat hyökkäävät ap:ta vastaan kuola valuen haluaisin muistuttaa, että on itse asiassa varsin tavallista, että aina oma lapsikaan ei tunnu heti omalta. Vaikka lapsi olisi toivottu, haluttu ja kohdussa rakastettu, saattaa se synnytyksen jälkeen rinnalle nostettu suloinen rääpäle siitä huolimatta tuntua todella vieraalta, oudolta, jopa hieman pelottavaltakin. Ja äitipoloiset ahdistuvat ja miettivät, saako tällaisia tunteita tuntea ollenkaan. Olen työssäni tavannut paljon tällaisia äitejä, jotka "alkushokin" jälkeen ovat kuitenkin oppineet rakastamaan lastaan, ovat aivan upeita ja ihania äitejä, jotka kasvattavat onenllisia ja tyytyväisiä lapsia. Voi olla, että ap:n tuntemukset ovat jotain hieman samanlaisia, alkushokki siitä, ettei se omaan elämään tupsahtanut lapsi nyt ollutkaan sitä, mitä "tilasi", vaikkei itse lapsessa (tai ap:ssa) mitään vikaa olekaan. Tunteet menevät ohitse, ja onkin aivan mahtavaa, että ap pystyy puhumaan miehensä kanssa asiasta ja saamaan sitä kautta tukea. mahdollisuudet hyvään äitipuoli-lapsi -suhteeseen ovat siis olemassa, vaikka hieman henkistä työstämistä kaipaavatkin.

ap

Tässä vaiheessa, kun av-palstan hyeenat hyökkäävät ap:ta vastaan kuola valuen haluaisin muistuttaa, että on itse asiassa varsin tavallista, että aina oma lapsikaan ei tunnu heti omalta. Vaikka lapsi olisi toivottu, haluttu ja kohdussa rakastettu, saattaa se synnytyksen jälkeen rinnalle nostettu suloinen rääpäle siitä huolimatta tuntua todella vieraalta, oudolta, jopa hieman pelottavaltakin. Ja äitipoloiset ahdistuvat ja miettivät, saako tällaisia tunteita tuntea ollenkaan. Olen työssäni tavannut paljon tällaisia äitejä, jotka "alkushokin" jälkeen ovat kuitenkin oppineet rakastamaan lastaan, ovat aivan upeita ja ihania äitejä, jotka kasvattavat onenllisia ja tyytyväisiä lapsia. Voi olla, että ap:n tuntemukset ovat jotain hieman samanlaisia, alkushokki siitä, ettei se omaan elämään tupsahtanut lapsi nyt ollutkaan sitä, mitä "tilasi", vaikkei itse lapsessa (tai ap:ssa) mitään vikaa olekaan. Tunteet menevät ohitse, ja onkin aivan mahtavaa, että ap pystyy puhumaan miehensä kanssa asiasta ja saamaan sitä kautta tukea. mahdollisuudet hyvään äitipuoli-lapsi -suhteeseen ovat siis olemassa, vaikka hieman henkistä työstämistä kaipaavatkin.

lapseen, ap taas ei edes halua. ja valitettavan monta kirjoitusta tälläkin palstalla on ollut, jossa ne tunteet eivät ole menneet ohitse...