kannattaako hankkia lasta??

Kannattamisella kai tarkoitetaan sitä, että toimenpiteestä tai ratkaisusta olisi jotain hyötyä eli siitä koituisi materiaalista tai henkistä hyvää.

Ikuinen jossittelu ei auta, itse sinä nuo asiat päätät mutta kannattavuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

Vaikutat kirjoittamasi perusteella nimittäin 30 -vuotiaaksi todella epäkypsältä.

eli ei kannata

lapsi vaatii ihan kauheesti. Jos tykkää lapsista ja niitä tosissaan haluaa niin sitten kannattaa niitä hommata.



Onhan sulla vielä aikaa tehdä lapsia. Odottele muutama vuosi ja mieti sitten uudelleen. Mä sain esikoiseni 34-vuotiaana.

ei kannata, koska jos on noin epävarma lapsen kanssa olemisesta/jaksamisesta, niin mieti niitä jotka kovasti haluaa lapsiaan kasvattaa mutta silti tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, niin voi käydä ehkä liian raskaaksi jos noin ajattelee

noin nuorena olisi vielä ollut valmis luopumaan vapaudestani. Nyt vaan mennä vilistät ja nautiskelet vielä tuosta elämästä!

Jos noin paljon mietit vapauden menetystä niin odota vielä.

Olen itse 31 yhden lapsen äiti, joka alle vuoden. Halusin lapsia monta vuotta, mutta kyllä se silti se äitiys yllätti vaikka niitä halusin! Omaa aikaa ei tosiaan enää niin vain ole. Toki sitä voi yrittää järjestää, mutta toisaalta painaa huoli sitten siitä, onko pienellä sinua ikävä.. että hän tarvitsee äitiään.. Ikuinen ongelma oman ajan ja lapsen parhaan välillä!



Jos siis et ole edes varma, haluatko niitä lapsia, odota vielä kunnes olet varma, että edes haluat. Jos kuitenkin pelkäät ajan loppuvan, niin lohdutan sua, että sulla on kuitenkin ainakin 5 vuotta hyvää aikaa vielä! Ei siihen vuosi tai kaksikin lisää pohdintaa haittaa vielä mitään!



Harvempi sitä kai lapsiaan on katunut, mutta kyllä mullekin niitä hetkiä on ihan rehellisesti ollut, kun miettii, että tätäkö tämä nyt sitten on? Näin yksinäistä? Tässä lapsessa AINA kiinni! Ehkä olisi sittenkin kannattanut vielä odottaa.. Tommosia ajatuksia.. Vaikka en mä lapsen hankkimista oikeasti kadu. Se ei vaan aina ole niin helppoa...

Minusta ap pikemminkin on tosi kypsä kun uskaltautuu pohtimaan asiaa noinkin rehellisesti. Tunnistan noista mietteistä myös itseäni saman ikäisenä. Olen saanut lapseni 34- ja 37-vuotiaana ja on totta, että esikoisen kohdalla oli aikamoinen henkinen työ minun käytätvä, että hyväksyin sen, etten ole enää se joka päättää päivän kulusta. Oli kova totutteleminen luopua siitä itsenäisestä ja itsekkäästä elämäntyylistä mitä oli voinut ihan vapaasti viettää. Lisäksi mieheni on yrittäjä, paljon poissa, eikä paikkakunnalla ollut ketään, joka olisi välillä ollut vauvan kanssa. Olin 24/7 kiinni. Mutta kun aikaa kului ja annoin itselleni luvan kasvaa äidiksi lapsen mukana, alkoi asiat sujua. Joka päivä sitä muuttui vähän enemmän äidiksi. Minulla vielä ap:stä poiketen se, etten ole koskaan ollut mitenkään lapsirakas ihminen.

Kuopuksen kanssa tie oli jo helpompi, palikat oli kohdallaan ja asiat meni luontevasti. Nyt kauhistuttaa ajatellakin, etten olisi lapsiani saanut. Olen itse kasvanut mielettömästi heidän kanssaan, he ovat kivoja pikku ihmisiä ja rakastan heitä enemmän kuin mitään koskaan. Elämässä olisi tietenkin joku muu tärkeä sisältö, jos lapsia ei olisi, mutta lasten myötä koen saaneeni aivan mielettömän paljon.

et ehkä ole kypsä äidiksi... Lapsen saaminen on valtava elämän mittainen sitoumus ja samalla suuri lahja. Lapsen hoito on äärimmäisen haasteellista, ei paria ekaa vuotta, vaan lähes kaiken aikaa. Omista menoistaan ja haluamisistaan joutuu siis väistämättä luopumaan eikä sen herättämiin tunteisiin täysin voi edes etukäteen valmistautua. Hienoa viestissäsi toisaalta on se, että harkitset asiaa. Pahin viahtoehto mielestäni on se, että vauva hankitaan (kauhea sana tässä kohtaa) hetken mielijohteesta vain koska halutaan päästä vähän vaunuttelemaan ja pitämään vauvaa sylissä. Siinä se arki sitten iskee ksavoille kunnolla ja vauvasta ei jaksetakaan huolehtia. Se on järkyttävä, mutta hyvinkin realistinen tilanne monelle. Valitettavasti. Minun neuvoni on, että mietitte asiaa yhdessä puolison kanssa YMMÄRTÄEN sen tosiasian, että lapsen saaminen tietää elämäänne valvomista, meteliä, sotkua, huolta, riitaa ja epävarmuutta. Mutta kaiken tämän vastapainoksi saatte elämäänne pienen ihmisen, joka on täysin rehellinen ja vilpitön kaikessa mitä tekee ja jonka kasvua ja kehitystä saatte seurata hämmästellen. Lapsi on niin valtava ilo, ettei sitä voi sanoin kuvata. Tässäpä minun mietteeni asiasta :)