Käsisydämellä: Mitkä asiat saavat sinut äitinä ja mitkä vaimona syyllistymään?

äitinä koen syyllisyyttä siitä,että liian usein en jaksa. Minulla on eräs sairaus joka saa aikaan sen,että usein en pysty niin paljoon kuin haluaisin,mutta sittenkin kun on ns. hyvä päivä niin piiloudun usein sairauden taakse... Siis tässä nyt tarkoitan esim. johonkin puistoon lähtemistä lasten kanssa yms. Ulkoillaan kyllä jne mutta lapset usein kärttää kauemmas puistoihin jne ja en vain jaksa.



Suutun myös esikoiselle liian usein koska hän on luonteeltaan hitaampi kuin muut. Ja tajuan kyllä,ettei hän tee sitä tahallaan mutta usein esim. aamuisin tulee kivahdettua.



Vaimona koen syyllisyyttä jälleen sairaudestani. Miehelläni on paljon vastuuta omien töidensä lisäksi. Ja sitten joskus vielä nalkutan asiasta.

Äitinä tunnen syyllisyyttä ajan puutteesta. Haluaisin ehtiä viettää enempi aikaa kunkin lapsen kanssa kahdestaan. Olen kotiäiti, joten aikaa pitäisi olla, mutta kummasti lapset vaan menee " laumana ". Lapsia on kolme.



Vaimona en tunne syyllisyyttä oikeastaan mistään! No, ehkä rahan käytöstä. Törsäilen välillä vähän liikaa. Rakastan shoppailla! Tiedän, että mieheni on tyytyväinen suhteeseemme, niinkuin olen itsekin. Yhteistä, kahdenkeskistä aikaa, ei juurikaan jää, mutta osaamme ottaa aikamme iltaisin kun lapset nukkuu.

on vaimona syyllisyys tuo rahankäyttö! Mieheni ei oikeastaan osta mitään itselleen, mitä nyt kaljaa kaupasta viikonlopuksi muutaman pullon. Kaikki rahansa laittaa perheen yhteisiin asioihin, asumiseen, autoon, bensaan, laskuihin jne. Itse törsään omiin menoihin, vaatteisiin, laukkuhin joskus, ja sisustukseen... Yritän hyvitellä huonoa omaatuntoani sillä, että ostan sitten kaikki lasten ja miehen vaatteet heille. Mieheni kun inhoaa vaatekaupoissa koluamista.

ja olen kiukkuinen. Sen jälkeen aina paha mieli vaikka anteeksi pyytäisi.



Vaimona myös siitä että väsyneenä en jaksa olla kovin kiinnostunut seksielämästä vaikka mieheni on hyvä rakastaja.



Mun tarvis keksiä varmaan joku tapa saada lisää unta, mut nytkin vaan täällä valvon ja kuopus on taas hereillä 5.30...Mutta kun mä haluun kans tän oman ajan...:)

Äitinä koen syyllisyyttä siitä, että maailma on yhdelle lapsistani erilainen kuin muille. Hänellä on aistiyliherkkyyttä, joka aiheuttaa tietynlaisiin asioihin ns. outoa käytöstä, eikä maailma ymmärrä tätä selittämättä. Ja mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän voin olla mukana selittämässä... Sairauden syy ei ole minun, mutta silti poden tästä huonoa omatuntoa.

Toisinaan koen syyllisyyttä myös siitä, että "motkotan" isommille lapsille enemmän kuin pienimmälle, ja että lepertelen pienimmälle enemmän kuin isommille. Joskin tiedostan senkin, että isommat ehkä soittaisivat piipaa-auton, jos alkaisin heille lepertelemään, ja että isommilta voi ja saa jo vaatia vähän enemmän vastuullisuutta ja käytöstapoja kuin tältä pienimmältä. Silti.

Joskus koen syyllisyyttä ihan jo siitäkin, etten ole kuten muut äidit. En jaksa kuppailla hiekkalaatikon reunalla puistossa, enkä juoruilla äiti-lapsi -kerhoissa. Sen sijaan minä hypin sadesäällä lasten kanssa lätäkössä, koska se on minustakin kivaa, ja matkustan lasten kanssa toiselle puolelle kaupunkia perhekerhoon, joka on oikeastaan tarkoitettu monikulttuurisille perheille. Me emme ole sitä, mutta tunnelma perhekerhossa on parempi kuin lähialueen kerhoissa.

Minä myös käyn töissä ja teen paljon vapaaehtoistyötä, ja silloin lapseni ovat kotona isänsä kanssa. Heidän isänsä hoitaa heitä yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä, ja tämäkin saa minut joskus syyllistymään. Ainoa erityistarve, joita lapsillani on minuun nähden ollut, on ollut rintaruokinta. Muiden äitien lapset roikkuvat äideissä hyvinkin kiinteästi pitkälle yli 2-vuotiainakin, näköjään.



Vaimona taas syyllisyyden tunteita aiheuttaa liian vähäinen kahdenkeskinen aika. Koen syyllisyyttä joskus myös siitä, että seksielämämme vaikuttaa suhteellisen kuivalta ja yksitoikkoiselta - jos sitä vertaa niihin kuvauksiin, mitä esimerkiksi tältä palstalta saa lukea. Mieheni ei ole koskaan edes vihjannut, että seksimme olisi tylsää, eikä myöntänyt, vaikka olen asiaa häneltä kysynyt. Minä kaiketi tuppaan lankeamaan liian helposti niihin "miehet sitä ja miehet tätä" -yleistyksiin ja oletuksiin.

Toisinaan syyllisyyden tunteita aiheuttaa myös se, että "pakotan" mieheni elämään tällaisessa sekoittuneiden sukupuoliroolien perheessä. Sillä aikaa kun minä juoksen töissä ja muissa riennoissa (vapaaehtoistyöt yms.), mies on kotona kokkaamassa, vaihtamassa vaippoja ja laittamassa lapset nukkumaan. Ja roolijako menee useammin näin päin kuin toisin päin, kun monissa muissa perheissä tuntuu edelleen pätevän se "nainen tekee naisten hommat ja mies miesten hommat", huolimatta siitä että asutaan kerrostaloissa täysin vailla niitä "miesten hommia".