Kertokaa, miten pystytte nauttimaan elämästä kun miljoonat lapset kärsivät

oma sairaus joka voi johtaa kuolemaan muutaman vuoden sisällä. Todellakin nautin elämästäni siihen malliin kun en kuitenkaan mitään miljoonille muille kärsiville voi.

Omien murheitten kanssa on tarpeeksi tekemistä, joten en ehdi murehtia enää oman perheen ulkopuolisia asioita. Kunhan nyt itse selviydyn hengissä, siihen keskityn tällä hetkellä.

jos mä täällä surisin yötäpäivää tai tappaisin itseni?

No, oikeen muuta en voi tehdä kun lahjoittaa rahaa ja rukoilla. Pahalta tuntuu.

Enempää en henk. koht. pysty tekemään.

epäoikeudenmukaiselta , mutta me olemme vain ihmisiä ja meillä on loppujenlopuksi hyvin vähän resusseja muuttaa maailmaa omana elinaikanamme. Se on Suurremmas Käres!



Vaikka Bill Gates joka on maailman rikkain ihminen on antanut koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen niin sekin on vain yksi pieni hiekanjyvänen näissä suurissa katastrofeissa jota maapallolla kokoajan tapahtuu. Kuivuus,maanjäristykset, hirmumyrskyt jne.

mutta elän täällä omaa elämääni, enkä kenenkään muun.

On hyvä syy olla onellinen siitä ettei itse kärsi sen suurempia.



Jos olisi mahdollista, niin tottakai mä uhrautuisin jos voisin kärsiä muiden puolesta.

Eräs ihailemani ajattelija ja poliitikko (Matti Wuori) sanoi kerran puheessaan, että "ajattelen joskus, että kahdensadan vuoden päästä ehkäpä ihmiset katsovat historiaan tähän ajanjaksoon jota me elämme, ja ihmettelevät kuinka minkäänlainen onnellisuus on ollut mahdollista tuollaisena aikana". Näin minäkin sen näen. Ja toivottavasti sellainen aika tulee, jolloin näin voidaan sanoa - ja olla oikeasti onnellisia.



Meillä ei ole suojanamme menneiden vuosisatojen tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä ja (mielestäni perusteetonta) luottamusta siihen että joku korkeampi voima varmaankin järjestää asiat lopulta hyvin ja paha saa palkkansa ja kärsiviä lohdutetaan.



Me tiedämme, että maailman kärsimys on suuri, että hyvä jakautuu täällä aivan liian epätasaisesti, ja lisäksi että olemme itse siellä nettosaajien puolella ja meidän (vaikkakin suhteellinen) hyvinvointimme maksetaan paljolti toisten selkänahasta.



Luonnonkatastrofeille emme voi mitään, ja sairauksillekin vain vähän, mutta taloudelliselle epäoikeudenmukaisuudelle me kyllä voisimme, jos todella tahtoisimme. Voisimme miettiä ihan ensin ketä äänestämme, sitten lähteä itse mukaan aktiivisesti toimimaan järjestöissä jotka pyrkivät lieventämään maailman kärsimystä, voisimme vastustaa pahaa kieltäytymällä esimerkiksi antamasta pennosiamme sellaisten suuryritysten kassaan jotka ajavat kehitysmaiden viljelijöitä ahtaalle tai eivät pidä työntekijöistään huolta.



Mutta teemmekö niin? Hyvin pienessä mitassa. Miksi emme? Koska emme usko, että muut tekisivät niin kuitenkaan, ja ajattelemme että "miksi itse tinkisin omasta mukavuudestani kun eivät muutkaan sitä tee... vaikka kurjahan se on niiden lapsien osa...".



Puolisoni, tuo eettisen selkärankani vahvistaja, sanoo, että masennus maailman tilasta on vain hyvä asia. Kenenkään meistä ei pitäisikään olla kovin onnellinen. En ihan tiedä onko asia noinkaan. Kun pyrkii onnellisuuteen omassa pienessä mittakaavassaan ja elämänpiirissään, jaksaa ehkä paremmin olla aktiivinen kärsimyksen vähentämiseksi yleisestikin. Jos jaksaa.

nautin joka päivästä ihan täysillä: parisuhteesta, lapsista, terveydestä, talosta, autoistani, rahoistani, ystävistäni ym...



Minua ei ole koskaan kiinnostanut Afrikan nälänhädät tms.

meillä on yksi Plan-kummilapsi ja annan rahaa Punaiselle ristille ja Pelastakaa Lapset ry:lle esimerkiksi, mutta siihenpä se jää.

kiittäen joka päivä sen antajaa. Teen myös kaiken minkä voin toisten ihmisten hädän vähentämiseksi sekä lähipiirissä että merten takana.

Koska olen hirveän epäluuloinen ihminen ja todella pettynyt siihen kuinka vähän maailman mahtivaltiot ja päättävät tahot ovat tehneet parantaakseen kaikkein köyhimpien kansojen elämää , olen nykyvuosina avustanut vain kotikuntani eläinsuojeluyhdistystä , koska tiedän , ettei ne varat mene hukkaan.



Hyväntekeväisyysjärjestöjen piirissä pyörii äärettömän paljon rahaa ja vain pieniosa siitä menee avuntarvitsijoille. Koneisto syö suurimman osan.

ja kuinka monta kymmentä vuotta on Afrikan kansoja avustettu maailmanlaajuisesti. Onko siitä ollut mitään apua . Sama hätä toistuu vuodesta toiseen.

Hukkaan ovat menneet ne avustukset .

Sen sijaan mietin, miten raskas mahtaa olla noiden nälkään kuolevien VANHEMPIEN omatunto...uusi lapsi vaan joka vuosi, vaikka edellisillekään ei riitä ruokaa (saati koulutusta, puhdasta vettä, sivistystä..).