Syys04mussukat ja keskiviikko :-)

otsikko kertoo paljon tällä kertaa. Luojalle kiitos, että ehdimme koko perhe käymään mieheni mummon luona illalla. Yritin saada poikia hoitoon, mutta kuin olisi johdatusta ollut, emme saaneet ketään hoitajaksi kelpaavaa kiinni ja päätimme lähteä koko perhe. Aamulla oli näet lapsille soitettu, että äitinsä on huonona ja ei ole tietoa kuinka kauan elonhetkiä on. Menimme kuuden jälkeen illalla ja lähdimme kahdeksan jälkeen. Suru-uutisen saimme reilun tunnin päästä. Viimeisillä hetkillä siis olimme rakkaan mummomme lähellä. Mummo jaksoi vain nukkua ja hengittää raskaasti hapen avulla, tänään hän ei herännyt ollenkaan jutustelemaan. Eilen vielä yritti kertoa jotain, mutta sitten väsymys vei mennessään ja kipupiikein hänen viimeisiä hetkiään helpotettiin. Ihana tietää, ettei hän joutunut enää kärsimään. Hieman ennen lähtöämme, kädet tärisivät kovasti ja hoitajat antoivat helpotusta. Kuume oli yli 40 asteen ja vaikka silmät olivat auki, ei mummo enää ollut luonamme. uskon että tunsi ja kuuli läsnäolomme, sillä suku ei ole mitään hiljaista porukkaa, siihen meidän eloisat poikamme :) Hyvästelimme mummon, silitin hänen harmaita hapsiaan, niin pehmeitä kasvojaan, joissa ei lähes 90 vuoden iästä huolimatta olut juuri ryppyjäkään. Ja miksi olisikaan, sillä mummo oli niin positiivinen ihminen kuin olla voi, ketään vastaavaa en ole tuntenut ja tuskin tulen tuntemaan. Hän vains elvisi omasta havauksestaankin itse kuntouttamalla, fysioterapia oli humpuukia hänen mielestään ja jumppasi aamuin illoin kotonaan ihan itse ja sai kuin saikin itsensä liikkuman. Hänen naurunsa raikaa korvissani. Sellaista ihanaa käkätystä ja kiherrystä. Lasten kanssa juttelimme tänään joulupukista ja katsoimme viime joulun kuvauksiamme, ja siellä mummokin nauraa käkätti joulupukin turinoille. Kuinka tyhjä onkaan mummola kun tuota naurua ei enää kuulu, kolme kuukautta on ollut niin tyhjää siellä saunoessa. Onneksi hänen luonaan olivat kaikki lapset ja päivttäin ei ollut montaa hetkeä yksin, vaikka sairaalassa olikin. Ja aina jaksoi kysellä, missä lapset ja saavathan ne varmasti Muumikarkkeja laatikosta. Jopa tuolle meidän melkein hampaattomalle viikarille ois pitänyt antaa :) Isäntämies kuulemma meidän Nyttysestä tulee, ja uskon niin. Mummo tietää.



Esikoinen oli ihmeissään kun suru-uutisen kuulimme ja itkimme ja halasimme mieheni kanssa. Esikoinen juoksi luokseni ja katsoi suurilla silmillään ihmetellen ja kysi miksi äiti on niin suruinen. Äiti yritti jotain sanoa, että mummo nukkuu nyt eikä herää enää ja siksi äiti ja isi ovat surullisia. Poika katsoi pitkään ja tuumasi: voi ei, voi ei, voi ei. Lienekö suruamme tarkoittanut vai sitä että mummo ei herää. Suurin työmme tulee olemaan varmaan se, että miten kertoa ja selittää lapsille tilanne. Miksi ei mennäkään sairaalaan ja saa Muumikarkkia :´(



Kyynelsilmin ja ihaniin muistoihin turvaten

Tuttis