Tuntuu ihan kauhean pahalle, että perhe hajosi:(

Sillä min rakastuin mieheeni, lasteni isään ja olin satavarma, että rakastaisin häntä aina.

No mies osoittautuikin sairaalloisen mustasukkaiseksi, löi ja petti. Lopulta oli pakko erota, sillä olin aivan loppu ja lapsia piti ajatella.



Erosta on kulunut jo vuosia, enkä ole päässyt eroon menetyksestäni. Hoidan arjen, mutta kärsin. Nyt kesällä varsinkin tulee katseltua rakastuneita ja vaikka minkälaisia pariskuntia. Mietin, mistä he kaikki ovat toisensa löytäneet, vanhemmatkin, pyöreät, ei niin kauniit ja vaikka mitkä.



Välillä tunnen katkeruutta siitä, että muita rakastetaan, minua ei, vaikka annoin kaikkeni. Totta on, ettei kotiovelta kukaan hae, mutta en voi kyllä missään ketään tavatakaan, kun ei ole uskallusta enää.



Miten löytäisin jonkun? En voi laittaa treffi-ilmoitustakaan itseäni kehuen, kun ei ole oikein voimia. Odotan jotain pelastavaa enkeliä, jota ei koskaan tule. Joka tapauksessa olen ollut niin kauan yksin, että kosketuksen puute alkaa jo oireilla ihottumin esim. Seksiä en halua pelkästään harrastaa, en ole sellainen.



Kuolen kai tähän omituisuuteeni?