Mä olen niin kateellinen kaikille, joilla on tavallisia, normaaleja lapsia

kuin muiden tavislapsilla plus sitten päälle ne kaikki erityisongelmat. Ongelmia siis vähintäänkin tuplasti. Ap

ja perheemme tavislapset kärsivät erkan vuoksi

eihän se aina niin mene. määrittele sitten tavislapsi. Tottakai eritysilapsilla on oamt onglemansa mutta ei kai ne voi olla samoja kuin kaikilla tavislapsilla.



Minun tavislapseni on leikattu 3 kertaa, toinen tavikseni päiväkastelee edelleen 5-vuotiaana, yksi tavislapseni on masentunut jne.Onko sinun erityislapsilla kaikki nämäkin onglemat tuplana? eli tarkoitan että vaikka lapsella ei olisi diagnoosiakaan voi hänen hoitonsa olla ajoittain hyvinkin raskasta. Ja taas päinvastoin sillä erkkalapsella voi olla välillä tasaisempia vaiheita.



Vaikak minulalkin on eritysilapsi, välillä ärsyttää se ajatus että vian erituislasten vanhmémmilla olisi raskasta. Kyllä nuo ihan tavalliset ilman diagnoosia olevat lapsetkin aiheuttvat ongelmia.

Voi helvetti, että tuo tavis lapsi saa mut ärsyyntymään.

Tuntuu, että joka toisella tai kolmannella lapsella on jo jonkinlainen kehitysviivästymä/diagnoosi tai joku muu. Meilläkin keskimmäinen lapsi sai lähetteen psykologille ja kävikin siellä muutaman kerran. Mutta eihän oikeasti ole "erityislapsi", vaikka hänen luonteensa ym. ei vastaakaan normilapsen kriteereitä.

Tämä menee nyt hieman ap:n aloituksen ohi, mutta ihmettelen, että miksi lapset eivät saa olla erilaisia. Miksi kaikkien lasten pitää kehittyä samaan tahtiin ja ns. mahtua samaan muottiin?

Joten normaali lapsi tuntuu jo vääränlaiselta.

vaan ajoittain lähinnä surua siitä, että lapset joutuvat elämään poikkeavuutensa takia vaativassa maailmassa. Yhtä monesti kyllä pysähdyn miettimään, että mikä minä olen määrittelemään heidän onnellisuuden kokemustaan. Ei sitä välttämättä tee se onko naimisissa, töissä tai kykeneekö juoksemaan tai elääkö pitkään. Nyt kun katson heitä, en epäile hetkeäkään etteivätkö nauttisi elämästään täysillä.



Mitä sitten itseeni tulee, niin koen subjektiivista onnellisuutta enemmän kuin koskaan ennen elämässäni, vaikka olenkin sidottu sairaiden lasten hoitamiseen niin kauan kuin he ikinä ovat luonani. Kaikki muu elämä on jäänyt syrjään. Kulunut lause, mutta vammaiset/sairaat lapset oettavat vanhemmilleen niin paljon, että arvot menevät uusiksi ja mikään ei ole entisellään. Nautin kertakaikkiaan siitä, että minulla on perhe, puoliso, hyviä tunteita, elinpäiviä ja rahaakin niin, ettei tule nälkä.



Kriisin eri vaiheet ovat olleet osa pitkää matkaa, olen aika lailla sinut sen kanssa, että lapset ovat vaikeavammaisia.

Toi on ihan tervettä myöntää rehellisesti asiat. Kateutta ei kuitenkaan kannata tuntea, kaikilla meillä on omat ongelmamme.

Kateutta ei kuitenkaan kannata tuntea, kaikilla meillä on omat ongelmamme.

Kun ei se mene niin, että ongelmien määrä on vakio ja jokaiselle tulee niitä sama määrä. Ei todellakaan. Vaan kyllä toisilla käy huonompi tuuri kuin toisilla. Niin se vain on.

Oletteko olleet sopeutumisvalmennuskursseilla? Ne on tarkoitettu usein koko perheelle, joten sisaruksetkin voivat saada veratistukea vanhempien lisäksi. Voimia kaikille vanhemmille lastensa kanssa!

Kateutta ei kuitenkaan kannata tuntea, kaikilla meillä on omat ongelmamme.

Kun ei se mene niin, että ongelmien määrä on vakio ja jokaiselle tulee niitä sama määrä. Ei todellakaan. Vaan kyllä toisilla käy huonompi tuuri kuin toisilla. Niin se vain on.

vai tiedätkö jotenkin ennalta kaikkien ihmisten elämät ja sen miten kokevat onnensa eri elämänvaiheissa? Mistä näitä kristallipalloja voi ostaa?

Oletteko olleet sopeutumisvalmennuskursseilla? Ne on tarkoitettu usein koko perheelle, joten sisaruksetkin voivat saada veratistukea vanhempien lisäksi. Voimia kaikille vanhemmille lastensa kanssa!

Valitettavasti leireille ei vain osu ihan samassa tilanteessa olevia perheitä, me olemme kahdella olleet, emmekä ihan vastaavaan tilanteeseen ole törmänneet.

Osaako kukaan sanoa, missä (esim. muissa keskustelufoorumeissa) voisi keskustella sellaisten erityislasten vanhempien kanssa, joiden mielestä elämä ei todellakaan aina oo niin ihana?

perheklubi.net

on varmasti vaativaa. Ei kannata olla itselleen vihainen vaikka välillä tunteet lasta kohtaan olisivat negatiiivisia. Tärkeää on tunnistaa ne ja keskustella vaikka psykologin kanssa asioista. Vammaiset ja erityislapset joutuvat paljon tavallisia lapsia herkemmin esim. vanhempien ruumiillisen väkivallan uhriksi (henkisestä väkivallasta puhumattakaan). Vanhempien kannattaa hoitaa itseään, että jaksaisivat hoitaa erityislapsiaan.

kolme kertaa kertaa, useamminkin olisi voinut varmasti päästä. Esikoisen kanssa 15v sitten nuorempien kanssa kaksi kertaa viiden vuoden sisällä.



Olen saanut kaikkein eniten irti vertaistuesta ja tunteesta, että on "kaltaistensa joukossa" eikä mikään hätkähdytä ketään. Ovat olleet iloisia ja keventäviä viikkoja.



5 lasta, joista 3 on erityisiä

Siis millä lailla erityisiä?



Kun oikeasti tuntuu ihan hurjalta ajatella, että jollakulla yli puolet lapsista on erityislapsia. Siis mikä niillä lapsilla on?



Tai mistä tulee noin pahat tunne- tai käytöselämän häikät kuin tuolla edellä kuvattiin?



Suoraan sanottuna pelottaa maan tulevaisuus, jos lasten terveys on tätä tasoa.

Esikoiseni on lievästi kehitysvammainen nuori mies, syy tuntematon.



Hänen jälkeensä on syntynyt 2 täysin tervettä, erittäin älykästä lasta



2 nuorinta ovat syntyneet ihan peräjälkeen niin, että odotin jo pitkällä kuopusta kun isomman poikkeavuus alkoi selvitä. Heillä on lievä kehitysvammaisuus, CP ja tuntematon aineenvaihduntasairaus



Ehkäpä nuo terveet ja teräväpäiset paikkaavat tulevissa töissään sen mitä heidän sisaruksensa yhteiskunnalta vie.