Jos poika kasvaa ilman isäänsä, haluaako poika joskus kuitenkin tavata isän?

Oma mies jo yli kolmenkymmenen, kasvanut ilman isäänsä. Ei halua tavata, olla tekemisissä, ei edes periä (mikä lienee väistämätöntä koska on isälleen ainoa).

Isä koettanut ottaa yhteyttä mutta mies torppaa jokaisen yrityksen. Ei halua, ei ollenkaan.

Itse ehkä mielelläni tapaisinkin miehen isän, meilläkin kuitenkin lapsi ja olisi mukava että lapsi saa tietää 'mistä on peräisin'. Mutta mies ei hyväksy sitä joten annan olla, on varmasti jotenkin kipeä aihe.

Kärsi isättömyydestä tosi paljon vaikka on ihan loistava isäpuoli hänellä. Isänsä oli kylläkin täysi kusipää, mutta mies piti silti asiaa tärkeänä. Tapasivat muutaman kerran, mutta mieheni oli liian katkera ja lopetti yhteydenpidon. Sinänsä harmi, koska vikaa oli varmaan enemmän äidissä kuin tuossa isässä, ettei mies tavannut moneen kymmeneen vuoteen isäänsä. Tytöille myös kamala paikka, joka näkyy ehkä käytöksessä vielä pahemmin.

Tai aikuistumisen kynnyksellä. Myös ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin voi tulla kysymyksiä.

esim, jos isä olisi tappanut äidin yms.



Onko teillä puhuttu isästä? Oletko vahvistanut pojan itsetuntoa niillä pienillä kertomuksilla, joita heillä on yhdessä?



vaikka meillä on isä poissa ihan omasta idioottimaisuudestaan, niin isästä puhumme myönteiseen sävyyn viikottain. Välillä tietysti lapsi kyselee, että miksi isä ei halua hntä nähdä, mutta silloin sanon, että kyllä hän haluaisi, mutta ei osaa olla edes yksikseen.

joten ei ole yhteisiä muistoja mistä kertoisin. ap

siksi ei ole että ei ole tavannut. isä on pojalle kaikki kaikessa ja aivan varmasti haluaa tavata ja on varmasti katkerakin. asiasta kuuluu puhua ja selvittää miksi isä ei näe/halua nähdä lastaan.

ole neutraali vaikka olisikin kaunaa. jos taas vaan raskaaksi tekeydyit ja halusit lapsen yksin niin sekin kuuluu lapselle mutta varmaan myöhemmin. lapsesi voi pärjätä näennäisesti hyvin ilman isä varsinkin jos hänellä on joku miesmalli lähellä mutta varaudu päivään jolloin kysymykset alkavat ja mieti miten kannattaa vastata jotta et valehtele ja pojan itsetunto ei kärsisi enempää.

Haluaa samoin kuin tytärkin ja kaikki adoptoidut lapset.

Tai ehkä olen vain se poikkeus joka vahvistaa säännön. En ole koskaan tavannut isääni. Tiedän kyllä nimen ja missäpäin asuu luultavasti nykyisin (ei Suomessa kuitenkaan vaikka suomalainen onkin) eli jos haluaisin niin kyllä hänet löytäisin.

Mutta kun en halua. Olen nyt 36v enkä ole koskaan kaivannut isääni. Minulla on ollut isäpuoli 10v ikäisestä lähtien. Emme ole läheisiä kuten isä ja tytär luultavasti olisivat mutta emme myöskään viileitä toisillemme. Perusvälit kaiketi. Silti en kaipaa "oikeaa isääni".

osaat sanoa. olitteko suhteessa kun lapsen sait? tuliko ero?

onko isällä uusi perhe? ei ollut rakkautta? et järjestänyt ta pyytänyt poikasi isäksi ?

Vähäistä kyllä, mutta ei meilläkään sen parempia ole. Muistat itse varmasti jotain: ilahtuiko isä, mitä hän sanoi? Pitelikä sylissä, silittikö tukkaa, sanoiko, että ompa potra poika jne.

Sen verran tiedät isästä, että jos ei tapaa poikaa, on hänellä asiat huonosti. Normaali ihminen ei halua olla olematta yhteydessä lapseensa.

Voit siis kertoa, että valitettavasi isä ei osaa olla isä. hän kuitenkin olisi ylpeä sinusta, jos tietäisi kuinka olet kasvanut, kehittynyt jne.

joten ei ole yhteisiä muistoja mistä kertoisin. ap