Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää...
21.07.2011 |
Turhaan tänne tulen pahaa oloani purkamaan, ei siitä ole apua ja luultavasti saan vain vittuiluja osakseni.. Mutta pakko päästä purkamaan, ei ole ketään kelle puhua kun mieskään ei ymmärrä.
Ulkopuolisten silmissä näytän varmaan onnelliselta ja elämää rakastavalta äidiltä ja puolisolta. En minä ole vanha, en ole vielä edes 25 vuotias. Pitäisi minun tyytyväinen olla elämääni kun on ihana vuosikas lapsi, joka on kaiken lisäksi hirmu kilttikin. mieskin on joka tahtoo olla kanssani, välittää, on hellä ja huolehtiva. Kuunnella hän ei vain osaa.. Tai kyllä kuuntelee, mutta apua siitä ei ole, koska aina vastaa "älä ressaa, kyllä se siitä". En kyllä edes tiedä, millaista lohtua haluan. Ei kukaan saa ajatuksiani pois päästäni muuttaen ne positiivisemmaksi.
Minulla ei ole kavereita. Tai on yksi, mutta hänkin puhuu aina vain itsestään ja hänellä on omiakin murheita, en minä hänen taakkaansa halua nostaa. Oli minulla entisessä kaupungissani kavereita, mutta miehen töiden perässä muutimme tänne ollessani vielä raskaana. Töihin en päässyt, koska ei ole kuin lukiokoulutus ja kukaan ei tahtonut raskaana olevaa työntekijäkseen. Ei ole muuta elämää kuin kotona nyhvätä likan kanssa ja käydä välillä kaupassa. Baareihin en halua mennä, koska ei ole ketään jonka kanssa mennä. En uskalla lähteä erilaisiin jumppiin, pelkään kohdata muita ihmisiä, entä jos he eivät tahdo ollakaan kavereitani. Haluaisin elvyttää nuoruuden harrastukseni ratsastuksen, mutten uskalla tallillekaan yksin mennä. Ennen olin sosiaalinen, oli kavereita. Ei ole enää. Harrastuksista saisin mutten uskalla mennä yksin...
olen vain päivät kotona, käydään välillä tytön kanssa ulkoilee, mutten jaksa enää tehdä sitäkään. En jaksa siivota, en tehdä ruokaa. Toki lapsestani huolehdin, mutta jaksanko enää kohta.. Mies kyllä käy harrastuksissaan, on hänellä kavereita. Kateellisena katson kun hän käy ulkona kavereiden kanssa ja juttelee heille puhelimessa. Voi kun olisi minullakin.
Aina alkaa päivä samalla tavalla, en enää jaksaisi noustakaan. En jaksa leikkiä lapsenikaan kanssa, tahtoisin vain maata. Mutta lastani en silti kadu. En todellakaan. En vain tiedä, mistä ammennan energiaa ja positiivisuutta jaksaaseni. Haluaisin töihin tai kouluun, jotta tutustusisin ihmisiin, mutta en halua lasta hoitoon.
Tämä on niin pieni kaupunki, että täällä on omat piirit. Minä olisin se tunkutuja. itsetuntoni on täällä alkanut laskemaan.. En vain jaksa tätä..
Sekava teksti, mutta kiitos jos luit. Helpotti vähän kirjoittaa jonnekin. Jospa tämä tästä alkais joskus helpottaa...
Kommentit (4)
sen lisäksi tarvitsisit keskusteluapua, jotta pääsisit sosiaalisten tilanteiden pelosta. Juttele aluksi vaikka neuvolassa, jos sinulla on sinne aika lapsen kanssa tulossa. Sieltä voitaisiin ohjata sinua eteenpäin.
Toimi ennen kuin masennut todella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen myös melko nuori äiti. On mies ja vuoden ikäinen lapsi.
En varmasti osaa sinua auttaa, mutta jos jotain hyötyä on edes siitä, että luin ja kiinnostaa. :)
Itsellä pahinta oli, kun lapsi oli n. puolivuotias. Silloin kaipasin kovasti seuraa muista äideistä. Minulla on muutama ystävä, mutta heillä ei ole lapsia, joten tuntui, että kaipaisin seuraa nimenomaan päivisin.
Laitoin lopulta viestin tonne vauva.fi:n "etsin ystävää" tai vastaava, mikä onkaan :)
Sieltä tuli monta mailia, osan kanssa juteltiin mailin kautta jonkin aikaa, osan kanssa alettiin facebook-kavereiksi, mutta nuo yhteydenpidot kyllä loppui lyhyeen.
Sitten menin seurakunnan vauvakerhoon, ja sitä kautta ahkerasti käymällä tutustuin viiteen äitiin ja vauvaan, heidän kanssa ollaan sitten nähty paljon porukalla ja kaksitaan ja pari heistä alkaa olla jo hyviä kavereita.
Jos teidän paikkakunnalla noita kerhoja järjestetään, niin mene ihmeessä mukaan. On ilmaista ja vaikka ei olisi kovin sosiaalinen aluksi, niin lapsista keksii aina jotain puhuttavaa.
Kyllä elämä helpottaa. Minulla on nyt hyvä olla, kavereita saisi olla enemmänkin, ja nyt kun lapsen kanssa käydään puistossa niin aina tulee juteltua muiden äitien kanssa, ja uskon että sitäkin kautta voi sitten sopia, että mennään yhtäaikaa jatkossa puistoon, käydään kaupungilla porukalla, käydään kahvilla/parilla ilman lapsia ja niin edelleen.
TSemppiä! et oo yksin!
(toivottavasti sinä jaksoit lukea tämän paaaaaaljon aloitusta sekavamman tekstin :D )
mieti läpi mikä siinä on niin pelottavaa jos joku ei haluakaan tutustua. Sitten vaan seuravaan tutustumaan. Eihän hyvä nainen kukaan tajua sua sieltä kotoa tulla hakemaan ja sä olet itse vastuussa elämästäsi.
Varmasti sun kaupungissa on äiti-lapsi kerhoja, muskareita tai uintia. Menen niihin ja ota aktiivisesti kontaktia muihin äiteihin, ei heistä kukaan tee mitään pelottavaa. Ja me vaikka kansalaisopiston virkkauskurssille nyt syksyllä. Ne on usein iltaisin joten varmasti mies voi vahtia lasta ja saat mahdollisuuden tutustua aikuisiin. Mutta sun on itse tehtävä aloitus ja lähdettävä.
Alue: Aihe vapaa
Kirjoituksesta sai kuvan, että keskityt siihen mitä et halua sen sijaan että miettisit mitä haluat.
Tee näin:
Jaa elämä eri osioihin: perhe / parisuhde, työelämä, omat harrastukset / mielenkiinnon kohteet, talous, terveys ja sosiaaliset suhteet.
Sitten ala miettimään kunkin osion kohdalta millainen haluaisit elämäsi olevan. Siis TODELLA haluaisit. Tee tietokoneelle tai ihan paperille konkreettiset muistiot asiasta (kuvalliset aina paremmat). Ja sitten alat keskittymään niihin asioihin. Usko pois, tällä tavalla elämäsi paranee huomattavasti ja vuoden kuluttua tilanteesi on jo aivan toinen.
Ei kannata jäädä passiivisesti odottelemaan että tilanne itsestään paranisi.