Lapsettomuudesta puhuminen kun itsellä lapsia

Korkeintaan voit olla vähemmän lapsikeskeinen.

Jos voisitte tavata ilman sinun lapsiasi?

En ikimaailmassa olisi toivonut samaa kohtaloa rakkaille ystävilleni. Tehtiin lapsia monta vuotta ja avun kanssa, mutta tulihan ne sieltä. En silti koskaan toivonut,että rakkaat ystäväni olisivat kärsineet samasta asiasta. Toiset haluaa puhua siitä, toiset eivät. Kunnon tyttöjen ilta kohottaa mieltä kummasti silloin tällöin.

niin näemme lähes aina meillä, jolloin lapseni ovat paikalla (kotihoidossa). Joskus harvoin käymme esim kahvilla kaksin, mutta tähän asti se ei ole aina ollut mahdollista (vaikea jättää imetettävä kuopus).

Jos ystävä on oikeasti hyvä ystävä, niin itse ainakin jotenkin ilmaisisin, että olen huomioinut asian ja valmis toimimaan kuuntelevana korvana jos hän joskus haluaa puhua siitä. Ja sitten en mainitsisi toista kertaa ellei hän itse ota asiaa puheeksi.



Ja yhtä tärkeää tosiaan se, että tavatessanne sisältönä on muutakin kuin ne sinun lapsesi - sekä puheissa, että teoissa. Toki lapset ovat sinun elämässäsi tärkeitä ja kun hän kysyy kuulumisiasi, niin et voi täysin sivuuttaa heitä ja tuskin ystäväsi sitä haluaisikaan, mutta tarkoitan siis sitä, että baari-illan puheenaiheena on jotain muutakin kuin ne lapset...

ja minulla on muutakin elämää. Lasten ollessa paikalla kaikki vaan usein pyörii heidän ympärillään, ainakin hetkittäin. Hoidan vielä lapsiani kotona, joten senkin takia olen aika 'lapsikeskeinen', mutta puhumme toki muustakin. Viime aikoina olen tosin huomannut, että ystäväni ei enää puhu paljon itsestään, tai on etääntynyt huomattavasti :(.



Miten asian voi ilmaista hienovaraisesti, siis että olen huomannut heillä olevan jotain ongelmaa?

Jo pitkään ilmeisesti lapsettomuudesta kärsinyt ystävättäresi tulee siis satojen kilometrien päästä sinua tapaamaan teille, sinun kotiisi, jossa lapset hyörivät kaiken aikaa ympärillä vaatien alituista huomiotasi. Kuule, ei se ongelma taida olla siinä, että sinun ystävälläsi olisi jotain häikkää kotona, vaan siinä, että sinulla ei ole aikaa kuunnella.



Olen itse 41v nainen, tahtomattani lapseton. Tunnistan kuvailemasi ongelman ja tilanteen tavattoman hyvin. Miten monta kertaa halusinkaan kertoa rakkaalle ystävälleni jotain tärkeää asiaa mutta hän ei kyennyt siihen keskittymään millään tavalla, koska lasta/lapsia piti vahtia ja komentaa ihan koko ajan kun olin hänen luonaan käymässä. Kyllähän hän toki väitti kuuntelevansa mutta eihän siitä mitään tullut. Yleensä seuraavalla kerralla tavatessamme ja mainitessani jotain aiemmin kertomaani, hän ei muistanut siitä mitään - oli kuin kuulisi asiasta ekaa kertaa. Lakkasin siis vähitellen puhumasta omista kuulumisistani, koska koin, etteivät ne olleet hänelle mitenkään tärkeitä.



Pointtini on, että toki sitä pystyy juttelemaan ihan sujuvasti niitänäitä-onpaolluthelteitä siinä samalla, kun imetät, isompi muksu heittää jaloissasi kuperkeikkaa ja vanhin haluaa jatkuvasti esitellä taitojaan baletissa tai taekwondossa. Mutta Jos haluat, että ystävättäresi avautuu sinulle jostain todella tärkeästä, ehkä kipeästäkin asiasta, niin silloin on aika jättää lapset isänsä hoiviin ja lähteä hänen kanssaan kahdestaan lenkkipolulle tai leivoskahvilaan tai mikä se teidän juttu onkaan. Saatte jälleen yhteyden toisiinne kun olet aidosti läsnä ja kuuntelet, mitä hänellä on sydämellään. Kerro, että sinua ihan oikeesti kiinnostaa kuulla, mitä hänen elämässään on meneillään. Hän saattaa tarvita sinua hyvinkin paljon, kun kerran pitkästä välimatkasta huolimatta pitää yhteyttä.



Uskon ystävälläsi olevan sinua ikävä.

kannattaa nähdä vaivaa sen eteen, että pääsette tavatessanne jonnekin kahdestaan. Oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa ystävällesi kirjeen tai nykyaikaisemmin sähköpostia? Minulla on itselläni kaksi lasta ja eräällä ystävälläni kolme lasta, joten tapaamiset ovat hulinaa. Pystymme silloinkin jossain määrin keskustelemaan ns. syvällisempiä, mutta helpompaa se on kirjeitse. Kirjeessä voi myös ikään kuin pohjustaa jotain puheenaihetta ja tavatessa voi aloittaa "Niin, kun kirjoitin, että..." ja päästään heti asian ytimeen. En tietysti tarkoita, että kirjeessä alkaisit heti utelemaan lapsista, mutta jos itse avaudut kirjeissäsi jostain, ystäväsikin voi avautua.

Mutta kai se kuopuskon joskus nukkuu ja muut lapset katsovat leffaa tai pelaavat tms? SIlloin voisi olla aikaa rauhallisella kahvikupposelle. Minä juttelin ystävieni kanssa paljon puhelimessa illalla, kun talo oli hiljennyt.



Ja jos ap ei ole yksinhuoltaja, kai se mieskin voi joskus jäädä lasten kanssa? Tiheätahtinen imetyskään ei kestä kovin monta kuukautta ja kiinteitä syövä iso vauva pärjää kyllä sen muutaman tunnin ilman mamman meijeribaaria.



Aika aikaa kutakin ja ei minusta lapsettomien takia pidä omaa elämäänsä peitellä tai hävetä. Mutta tietysti pitää ymmärtää, että perheetöntä ei varmaan kiinosta joku kakkavaipan sisältö samalla tavalla kuin toista vauvan äitiä.

Tunnistan myös seiskan tekstistä itseni "ennen" ja "jälkeen".



Tunnistan sen tuskan kun haluaisi oikeasti keskustella ihan syvällisesti ystävän kanssa niin elämän iloista ja suruista ja sitten kesken puhettani minut keskeytetään kymmenennen kerran "oota hetki, Iina hei - anna sen Aleksin leikkiä rauhassa, oota mä käyn tuossa, no lapset nyt rauhoittukaa, siis tässä nyt menee hetki, niin mitä sä sanoitkaan".



Tunnistan myös sen kun oman lapsen saatuani keskustelin kaverini kanssa ja tajusin vasta jälkikäteen että olin tehnyt kaikkea muuta kuin oikeasti kuunnellut. Nolotti.



Eli ap rakas minun ohjeeni on se että tee kaikkesi että edes joskus saat tavata tätä ystävääsi ihan kahdestaan. Kyllä se onnistuu jos oikeasti sinulta löytyy siihen tahtoa. Ystäväsi tosiaan luultavasti ikävöi sinua ja kaipaa sinua mutta se, että sinulla ei ole aikaa aidosti kuunnella, teidän elämäntilanteenne on kovin erilainen ja se mitä sinulla nimenomaan on puuttuu häneltä ja satuttaa häntä on hänelle liikaa. Epäilen että ystävästäsi nimenomaan tuntuu siltä, että hän on menettämässä ystävänsä.

Eri elämäntilanteet ovat haasteellisia pitkissä ystävyyssuhteissa ja kymppi kiteytti sen aika hienosti. Ja se tosiaan On vaikeaa joskus mennä lapsiperheeseen kylään - mitä pienemmät lapset, sitä pahemmalta se tuntuu.



Ehkä alkuun tuo sähköposti voisi tosiaan olla helpoin tapa ottaa yhteyttä? Ehtisi miettimään, miten sanansa asettaa, ettei esim. vahingossa pahoita toisen mieltä arassa aiheessa. Ihmiset ovat kovin erilaisia mutta itselleni ainakin olisi huomattavasti helpompaa, mikäli ap:n kaltainen hyvä ystävä kysyisi suoraan, että haluaisinko puhua asiasta? Sitä on nimittäin kuitenkin niin vaikea itse aloittaa puhumista, vaikka haluaisikin! Tällä tavoin ainakin tulisi tunne, että ystävääni kiinnostaa ja olisi turvallinen olo avautua elämän suurimmasta murheesta.