Ärsyttää kun masennuksesta/tunne/syömishäiriöistä syytetää aina jotain muuta ihmistä!

Okei, yleistin vähän että aina syytetään muita, mutta monella tuntuu olevan selitys ongelmiinsa menneisyydessä, lapsuudessa ja yllätys yllätys siellä onkin JOKU joka on syyllinen ongelmiin. Miksei voida ottaa itse vastuuta? Eihän se syy nyt voi olla vaikka syömisongelmaan että äiti käski syödä lautasen tyhjäksi, etenkin kun väitän että harvassa on ne äidit jotka niin eivät ole koskaan sanoneet. Eri asia on joku insesti tms. mutta ihan "tavallisen kurja lapsuus" ei voi olla syynä erilaisimpiin ongelmiin. Itsellä on lapsuus alkoholistiperheessä ja vielä väkivältaisessa sellaisessa, mutta en minä isää ja äitiä syytä siitä millainen aikuinen olen. Sairastuin minäkin masennukseen ja terapiassa alkoi ärsyttää että minun sijastani keskityttiin menneisyyteen ja muihin ihmisiin kuin minuun. Paranin vasta kun aloin itse miettimään omia vahvuuksiani ja hyväksyin itseni sellaisena kuin olen ja otin vastuun itse itsestäni. Vaikka lapsuus oli kaoottinen niin se oli silloin, en ymmärrä miksi siihen pitäisi palata ja elää kipeitä asioita uudestaan. Eikö riitä että asian vain hyväksyy?

Mun mielestä sulla on kyllä tosi lapsellinen kanta tähän asiaan. Joo, tosi hienoa että sinä paranit masennuksestasi katsomalla vain eteen päin mutta kun se ei kaikilla onnistu. Minä olen ( huom. menneessä muodossa) syyttänyt vanhempiani, koulukiusaajiani, itseäni, läheisiä kun eivät auttaneet ja se on vain ja ainoastaan pakollinen vaihe MINUN EHEYTYMISESSÄNI. Minulla on niin vaikeaa oireilua että on jopa välttämätöntä ollut tonkia menneisyyttä ja niin on edelleen. Me kaikki ihmiset kun olemme erilaisia. Meillä on erilaiset lähtökohdat, meillä on erilaiset selviytymiskeinot jne. Esimerkiksi minulla ei ole ollut minkäänlaisia selviytymiskeinoja kriiseissä, ei minkäänlaista tukea, olen ollut poikaystäväni huollettavana virallisesti jne. Ei minulla ole ollut aikanaan mitään edellytyksiä käsitellä asioita ja minun on nyt tavallaan rakennettava oma psyykeni uudelleen. Minulla onkin kyllä vaikea traumatausta takana. Helppoahan se olisi että voisi vain katsoa eteen päin ja hyväksyä asian. Mutta kun se ei aina sitä ole vaikka kuinka tahtoisi. Minä kannan vastuuni nyt käymällä terapiassa, syömällä lääkkeitä ja hoitamalla itseäni. Lisäksi muuten se vaikuttaa ERITTÄIN paljon onko vanhemmat elossa. Oletan että sinulla on ja silloin olet ehkä aikuisällä pystynyt käymään näitä asioita vanhempiesi kanssa tai sinulla on edes suhde edelleen olemassa heihin.

Kun se nyt vaan on niin, että monen ihmisen ongelmat johtuvat esim. lapsuudesta ja niistä omista vanhemmista. Lapsuus kun nyt on se meidän perusta, jolle rakennamme sen aikuisuutemme. Jos perusta ei ole kunnossa, on sen päälle rakennettava aika hataraa.

Minä en ainakaan koskaan ottanut, enkä ota vastuuta siitä, mitä minun sairas vanhempani minulle teki.Niistä vaikeista asioista on kuule aika hankala toipua ja päästä yli jos niitä ei suostu elämään uudelleen. Vai miten sinä luulet, että esim. psykoterapia toimii? Ja kyllä kuule se kurja lapsuus voi todellakin olla syynä. Ihmisten psyyke on niin monimutkainen asia, ettei sinun kokemuskesi ole sa ainoa ja oikea. Jokainen reagoi traumoihin omalla yksilöllisellä tavallaan. Sinä et ole oikeutettu vähättelemään ketään tai mitään.

että jonkun kohdalla se väärään aikaan sanottu yksi periaatteessa neutraali tai jopa positiivinen lause saa aikaan kovinkin negatiivisen reaktion yksilössä, johtuen jostain hänen sisäisestä tilastaan sillä hetkellä. Periaatteessa siis se äidin kerran ja vain sen ainoan kerran sanoma "syö nyt lautatasesi tyhjäksi" on saattanut olla se laukaiseva tekijä anoreksiaan. Toki siihen liittyy monia muitakin tekijöitä. Mutta on äärimmäisen tärkeää ja terapeuttista päästä puhumaan niistä solmukohdista, löytää se, mikä saattaa olla se, mistä todellisuudessa on kyse. Moni ei eheydy ilman sitä. Ja väittäisin, ettet säkään ole oikeasti eheytynyt vaan sun puolustumekanismit on tulleet päälle (kiellon muodossa) ja ehkä joku päivä joudut kohtaamaan ne uudestaan. Toki voit onnellisena porskuttaa eteenpäin noinkin, mutta et ehkä kovin eheänä.

toki aikuisen ihmisen hoidossa oma vastuu on välttämätön. Se vastuu vain minullakin on ollut juuri sitä, että menen hoitoon, käyn terapiassa ja tongin menneitä.

Tulevaisuutta ei voi rakentaa, ellei ymmärrä historiaa / menneisyyttä.



Tämä pätee niin yksittäisen ihmisen kuin koko valtion kohdalla.



Kun lapsuutta ja mennyttä pengotaan, ei haeta syyllistä, vaan syitä. Ne ihmiset, jotka vahingoittivat tai jättivät hoivaamatta, ovat itsekin oman elämänsä ja lapsuutensa uhreja. Esim. vanhemmat; eivät he ilkeyttään toimi, yleensä siis, vaan ymmärtämättömyyttään ja kyvyttömyyttään.

Heilläkin on menneisyys, lapsuus, kokemukset, jäljet.



Kun tämän ketjun ymmärtää, on helppo seistä siinä hetkessä ja katsoa eteenpäin.



Tuon tajuaminen vaatii toisilta terapiakäynnit, ulkopuolisen ihmisen joka auttaa katsomaan ja ymmärtämään.



Se mikä minua ärsyttää on se, että jokaiseen vaivaan väitetään lapsuutta.

tarkoitan tällä tätä:

Meillä oli uusperheessä ongelmia, ja sittemmin vuosia myöhemmin myös parisuhteessa ongelmia. Minä pystyin usein erilaisin esimerkein kertomaan miehen käytöksestä ja toiminnasta minua kohtaan. Kerroimme myös miehen edellisen liiton lapsita ja heidän käytöksestään ja siitä, mitä lapset kertoivat kotioloistaan äidillään sekä miten se näkyi heidän käytöksessään.



Mitä sanoivat terapeutit?



Uusperhekuvioissa terapeutti kehoitti minua osallistumaan hänen vetämäänsä orgasmi-ryhmään. Pohdittiiin myös äärettömät määrät miehen exää ja eroa ym., mutta miestä ei kehoitettu eronsa ja exä-liittonsa taka yksilöterapiaan eikä meille annettu mitään konkreettista miten selvitä tilanteista lasten kanssa. Kun terapeutti sitten innosti minua mukaan orgasmi-ryhmään, minä löin hanskat tiskiin ja lopetimme käynnit.



Eräs toinen terapeutti kehoitti minua haketumaan pitkään, kelan kustantamaan terapiaan, jossa käsiteltäisi minun lapsuutta. Ei suinkaan miestä, joka kohteli minua varsin huonosti mm. jätti yksin kun uuvuin, ja lapset oli kuitenkin tosi pieniä, nuorempi vain vauva, mutta hoki samaan aikaan kuin mantraa "minulla oli hyvä lapsuus".



Minä vastasin, että menen heti, kun mies on ensin terapassa käynyt, sillä hyvästä lapsuudesta tullut ihminen ei kohtele vaimoaan noin välinpitämättömästi..



ja aina kun varasin aikaa uudelle perheneuvontakäynnille, MINULLE sanottiin, että minun pitäisi mennä terapiaan. Ja minä hoen, että tämä ei ole mikään minun ongelma, joka kumpuaa minun lapsuudesta tms., vaan tämä minun uupuminen johtuu tästä tilanteesta miehen kanssa, meidän on selvitettävä tämä ensin yhdessä.



Eli jos pariterapiassa A hokee, että minulla oli hyvä lapsuus, ja B sanoo että oli siellä omat murheensa, mutta ne on selvietty, terapian tarpeessa on B. Jos B itkee ja sanoo, ettei jaksa tätä, ja A istuu kuin seipään niellyt, terapiaa tarvitsee B.

katsos kun ihmisen psyyke rakentuu varhaisten kokemusten pohjalle, niin miten voi väittää että lapsuusajan kokemukset (eli äiti/isä, kuka nyt ikinä sinua kaltoin kohtelikaan, tai sen mahdollisti)eivät vaikuttaisi mielenterveysongelmiin. Asiat on kohdattava ja käytävä läpi, niin kipeää kuin se tekeekin, mutta vain sitä kautta voi vapautua. Näin ainakin omalla kohdallani. Hyvä, jos sinulla on asiat niin hyvin, että et oirehdi millään tavalla, vai sitäkö tarkoitit?

voimia kaikille trauman kokeneille ja lapsuuden vaikeita asioita käsitteleville kohtalotoverilta. p.s. kakkonen, mikä trauma sulla?

aika samaa mieltä olen. On minullakin syömishäiriö, mutta en minä siitä koskaan muita ole syyttänyt, en tosin itseänikään...se vaan on.



Jos se tulee stressistä tai siitä, että joku sanonut mua läskiksi väärässä herkkyyskaudessa, niin silloin vika on mun stressinsietokyvyssä tai olen liian herkkä.

mulle ei kukaan kertonut, että on olemassa myös pahoja ihmisiä!



Otin miehekseni, lasteni isäksi söpöimmän ja mukamas ihanimman ja siitä ongelmat sitten alkoivat.



Lapsuus oli onnellinen, kävin lukion ja sen jälkeen ammatin, mutta sukuni taisi olla melko tervepäistä, jos eivät osanneet varottaa minua persoonallisuushäiriöstä! Alkoholistejakaan ei suvussani ollut.



Eli mieheni teki minut tällaiseksi, ei lapsuus! Olen aivan rikki, kun luulin, että kaikki ihmiset ovat yhtä normaaleja ja luotettavia kuin lapsuuteni kaikki ihmiset, joita kyllä oli paljon ympärillä..

Tulevaisuutta ei voi rakentaa, ellei ymmärrä historiaa / menneisyyttä. Tämä pätee niin yksittäisen ihmisen kuin koko valtion kohdalla. Kun lapsuutta ja mennyttä pengotaan, ei haeta syyllistä, vaan syitä. Ne ihmiset, jotka vahingoittivat tai jättivät hoivaamatta, ovat itsekin oman elämänsä ja lapsuutensa uhreja. Esim. vanhemmat; eivät he ilkeyttään toimi, yleensä siis, vaan ymmärtämättömyyttään ja kyvyttömyyttään. Heilläkin on menneisyys, lapsuus, kokemukset, jäljet. Kun tämän ketjun ymmärtää, on helppo seistä siinä hetkessä ja katsoa eteenpäin.

Aivan loistavasti sanottu! Kukkapuska tästä sinulle. Vaikka minullakin on ollut oma katkeruuteni ja vihani niin sitä suurempi on ollut tiedonjano. Olen miettinyt ja käynyt läpi paljon sitä että keitä minun vanhempani olivat ja miksi. Miksi he käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät jne? Ja voin sanoa että tuo työ olisi niin paljon helpompi kun ne vanhemmat olisi kertomassa. Tai olemassa. Nyt on vain muistot joita vaalia, vihata, surra ja rakastaa. Ei sitä ihmistä.

Mitä tarkoitat että millainen trauma? Minulla ei mitään virallista diagnoosia ole trauman suhteen eikä mitään yksittäistä tapahtumaa. Oikeastaan koko elämä on ollut yhdenlaista traumaa. Tunnekylmä koti, heitteillejättö, laiminlyönti,äidin alkoholismi ja itsemurha, koulukiusaus jne jne. Sellaisia "pieniä" yksittäisiä juttuja ja tällä hetkellä minulla on vaikea ahdistushäiriö. Traumaterapeuttia etsin, vaikka kovasti tässä on vuosien aikana eheytymistä tapahtunut =) Kyllä uskon ja toivon että joskus voisin elää normaalia tai ainakin suht normaalia elämää ja niin kliseistä kuin se onkin, olen nyt paljon parempi, positiivisempi,empaattisempi ja avoimempi ihminen.

Tulevaisuutta ei voi rakentaa, ellei ymmärrä historiaa / menneisyyttä.

Tämä pätee niin yksittäisen ihmisen kuin koko valtion kohdalla.

Kun lapsuutta ja mennyttä pengotaan, ei haeta syyllistä, vaan syitä. Ne ihmiset, jotka vahingoittivat tai jättivät hoivaamatta, ovat itsekin oman elämänsä ja lapsuutensa uhreja. Esim. vanhemmat; eivät he ilkeyttään toimi, yleensä siis, vaan ymmärtämättömyyttään ja kyvyttömyyttään.

Heilläkin on menneisyys, lapsuus, kokemukset, jäljet.

Kun tämän ketjun ymmärtää, on helppo seistä siinä hetkessä ja katsoa eteenpäin.

Tuon tajuaminen vaatii toisilta terapiakäynnit, ulkopuolisen ihmisen joka auttaa katsomaan ja ymmärtämään.

Se mikä minua ärsyttää on se, että jokaiseen vaivaan väitetään lapsuutta.

tarkoitan tällä tätä:

Meillä oli uusperheessä ongelmia, ja sittemmin vuosia myöhemmin myös parisuhteessa ongelmia. Minä pystyin usein erilaisin esimerkein kertomaan miehen käytöksestä ja toiminnasta minua kohtaan. Kerroimme myös miehen edellisen liiton lapsita ja heidän käytöksestään ja siitä, mitä lapset kertoivat kotioloistaan äidillään sekä miten se näkyi heidän käytöksessään.

Mitä sanoivat terapeutit?

Uusperhekuvioissa terapeutti kehoitti minua osallistumaan hänen vetämäänsä orgasmi-ryhmään. Pohdittiiin myös äärettömät määrät miehen exää ja eroa ym., mutta miestä ei kehoitettu eronsa ja exä-liittonsa taka yksilöterapiaan eikä meille annettu mitään konkreettista miten selvitä tilanteista lasten kanssa. Kun terapeutti sitten innosti minua mukaan orgasmi-ryhmään, minä löin hanskat tiskiin ja lopetimme käynnit.

Eräs toinen terapeutti kehoitti minua haketumaan pitkään, kelan kustantamaan terapiaan, jossa käsiteltäisi minun lapsuutta. Ei suinkaan miestä, joka kohteli minua varsin huonosti mm. jätti yksin kun uuvuin, ja lapset oli kuitenkin tosi pieniä, nuorempi vain vauva, mutta hoki samaan aikaan kuin mantraa "minulla oli hyvä lapsuus".

Minä vastasin, että menen heti, kun mies on ensin terapassa käynyt, sillä hyvästä lapsuudesta tullut ihminen ei kohtele vaimoaan noin välinpitämättömästi..

ja aina kun varasin aikaa uudelle perheneuvontakäynnille, MINULLE sanottiin, että minun pitäisi mennä terapiaan. Ja minä hoen, että tämä ei ole mikään minun ongelma, joka kumpuaa minun lapsuudesta tms., vaan tämä minun uupuminen johtuu tästä tilanteesta miehen kanssa, meidän on selvitettävä tämä ensin yhdessä.

Eli jos pariterapiassa A hokee, että minulla oli hyvä lapsuus, ja B sanoo että oli siellä omat murheensa, mutta ne on selvietty, terapian tarpeessa on B. Jos B itkee ja sanoo, ettei jaksa tätä, ja A istuu kuin seipään niellyt, terapiaa tarvitsee B.

Kun minä menin pariterapiaan yksin puhumaan liitostani ja miehestäni ja itkin niin minulle ehdotettiin pitkää psykoanalyysiä. =)

Nuo miehet ovat narsisteja jotka eivät hakeudu hoitoon ja kohtelevat silti toisia huonosti.

niin, tarkoitin juuri, että millaiset asiat ovat sinulle aiheuttaneet traumoja-siinähän niitä mainitsit jo liudan. voimahalaus sinulle, liikaa olet joutunut lapsena kärsimään. Itselläni traumani vuosikausien hyväksikäytön jäljet. Mutta kuten kirjoitit, ihmisyys "lisääntyy". Ja suuri siunaus on myös taito lukea ihmisiä ja osata auttaa heitä, omat traumansa hyväksyneenä ja käsittelevänä.

kirjan Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Siinä sulle faktaa tiskiin. Ja kannattaa muistaa että myös omilla vanhemmilla on oma lapsuus jossa voi olla ollut laiminlyöntiä. Eli tottakai heille saa olla vihainen mutta kun asian on käsitellyt, ymmärtää että ihmisiä hekin ovat:)



Mene terapiaan, taidat vieläkin tarvita sitä:)

niin, tarkoitin juuri, että millaiset asiat ovat sinulle aiheuttaneet traumoja-siinähän niitä mainitsit jo liudan. voimahalaus sinulle, liikaa olet joutunut lapsena kärsimään. Itselläni traumani vuosikausien hyväksikäytön jäljet. Mutta kuten kirjoitit, ihmisyys "lisääntyy". Ja suuri siunaus on myös taito lukea ihmisiä ja osata auttaa heitä, omat traumansa hyväksyneenä ja käsittelevänä.

Halaus sinullekin. En voi edes kuvitella millaista tuskaa olet joutunut sinäkin kokemaan. Mutta kyllä me tästä eheydymme ja olemme ehkä joskus "parempia" ihmisiä kuin muuten olisimme. Niin haluan uskoa. Hyvää jatkoa sinulle elämääsi!