Myönnän, olen se avovaimo, jonka mies ei halua naimisiin.

Ja olen siitä surullinen ja pettynyt ja tunnen itseni vajavaiseksi ja riittämättömäksi.



Mies on alusta asti tiennyt että haluan avioliiton ja perheen, ja nimeomaan olla naimisissa ennen lasten saamista. Silti en tiedä haluaako mies kumpaakaan.



Tämä on oikeastaan ainoa asia, joka hiertää välejämme, tosin kaikessa hiljaisuudessa. Ennen yritin puhua asiasta, nyt en enää.



Miehen argumentit: ei kannata riskeerata sitä hyvää mikä meillä on nyt tekemällä siitä liian "virallista" ja "byrokraattista", hän ei näe avioliiton arvoa (omat vanhempansa eivät olleet naimisissa saati asuneet yhdessä), hänen mielestään on ihan sama syntyvätkö lapset avo- vai avioliittoon jne. Lisäksi hän on vain laiska eikä saa millään aikaiseksi hoitaa tätä asiaa järkevästi alta pois. Minä en himoa mitään mahtihäitä, lyhyt vihkiminen maistraatissa riittäisi.



Olen tunnustanut itselleni että "roikun" tältä osin suhteessa, joka ei välttämättä koskaan etene avioliittoon, mutten aio jättää hyvää miestä asian takia. Arki sujuu ja rullaa ja meillä on mukavaa yhdessä. Silti tämä asia välillä nostaa päätään ja tuntuu pahalta. Kiristämään en halua ruveta enkä erolla uhkailemaan, erota kun en halua.