Miten olette kertoneet raskaudesta vanhemmillenne, joiden tiesitte pettyvän?

jos jo tiedät ne tuollaisiksi. Ei tarvitse antaa edes mahdollisuutta isovanhempien mielipiteille, siirryt vain seuraavaan asiaan. Esität vain varmasti ja päättäväisesti mikä teidän tilanne on. Jos joku kuuntelee niin voithan perustella, miksi te nyt toimitte näin ja esität asian niin, että te todellakin olette aikuisia ja vastaatte omasta elämästänne ja teette omat päätöksenne. Isovanhemmat voivat sitten hoitaa taas oman elämänsä niin ettei niiden teidän elämästä tarvitse huolehtia



Jos et laita kapulaa isovanhempien suuhun niin sittenhän sieltä tulee kaikki mahdollinen..



Itse en enää ala appivanhempien kanssa mistään " keskustelemaan" koska ne eivät edes kuuntele mitä sanotaan ja toiseksi jos niiden kanssa keskustelee jostain niin he luulevat, että on heidän asiansa hoitaa ja puuttua asiaan jotenkin... hohhoijaa

Tee täytekakku ja tee selväksi, että olette onnellisia lapsesta. Loista ja hymyile ja jos saarnaa tulee niin muista että vanhemmillesi ei kuulu mitä sinä teet elämälläsi.



Toisaalta miksi sinun pitäisi välttämättä kertoa raskaudesta, jos tiedät, että vanhempasi eivät ilahdu? Onko sinulla hyvät välit muuten vanhempiisi?

Näen vanhempiani joka päivä, nyttemmin olen joutunut jo hieman pakoilemaan tilanteita.



Tuntuu pahalta väkisinkin, kun joku itselle tärkeä ihminen ei hyväksy päätöstä. Tiedän, että he haluavat mnun saavan lapsia, kunhan vähän kasvan (olen nyt 24v) ja olen ammattini lukenut.

Ja itse olen hyvin iloinen, sillä meillä on takana 1½ vuoden lapsettomuus (josta ei tiedä kukaan).

Ei vanhempiesi. Ja teidän tilannehan kuulostaa ihan normaalilta. Kuitenkin miehes on töissä ja säkin varmasti saat opintosi jossain vaiheessa päätökseen. En voi kuitenkaan kuvitellakkaan tilannetta omalle kohdalleni kun omat vanhempani suhtautuivat niin erilailla kun kerroimme toisen lapsen syntymästä, joka on kans ensi huhtikuussa.

Onneksi olkoon raskaudestasi!

-Rv16+6

Meillä mummu oli EHDOTTOMASTI vastaan kolmatta lasta, sanoi jopa yrittäessämme että TOIVOO ETTEMME IKINÄ SAA ENEMPÄÄ LAPSIA. Kun raskaus varmistui, laitoin yksinkertaisen textarin: susta tulee kolmannen kerran mummo, vaikket siitä tykkää. Lopulta kävi niin, että kun vauva syntyi, mummu oli aivan myyty, voisinko jopa sanoa että tuli suosikki-lapsenlapsi tästä:)

jättää ne vanhempiesi kommentit omaan arvoonsa. Ja kyllä ne vanhempasi varmasti ovat yhtä onnellisia kuin sinä viimeistään sitten kun näkevät lapsenlapsensa ensimmäistä kertaa : )

Minulla on useamman akateemisen tutkinnon suorittaneet, hyvissä viroissa olevat ja aikamoisen elitistiset vanhemmat.



Minä sitten paukkasin raskaaksi 23-vuotiaana kesken yliopisto-opintojani itseäni 8 vuotta vanhemman ulkomaalaisopiskelijan kanssa. Olimme seurustelleet 7 kk emmekä edes asuneet yhdessä. Miehellä on lapsia edellisestä liitosta, asui silloin kaupungin vuokra-asunnossa eikä puhunut suomea lähes lainkaan.



Veimme vanhempani syömään erään töölöläisravintolan terassille ja kerroimme uutisen. Äitini ensimmäinen kysymys oli miehelleni: " Oliko tämä nyt joku x:n oma idea, vai oletko tässä oikeasti ja aidosti mukana?" Isäni sen sijaan vaati mieheltä lähes tulkoon kirjallisen vakuutuksen siitä, että päästää tai vaikka pakottaa minut takaisin opiskelemaan kunhan lapsi hiukan kasvaa.



Äiti sitten kiukutteli asiasta aikansa, vittuili miehelleni, säälitteli minua, maalaili kauhukuvia mulattilapsen yksinhuoltajuudesta ja häpesi silmät päästään, kun joutui kertomaan sukulaisillemme. Isäni taas hykerteli salaa itsekseen ja oli tulevasta lapsenlapsesta aivan onnessaan.



Nyt poikamme on 2-vuotias ja meille on tulossa toinen vauva. Minä palasin yliopistoon ja valmistun pian. Mieheni valmistui, sai hyvän työpaikan ja pian muutamme uuteen omaan kotiin. Äiti on sopeutunut tilanteeseen ja oppinut pitämään miehestäni. Isäni on seonnut ensimmäisestä lapsenlapsestaan aivan täysin ja ostaisi tälle vaikka kuun taivaalta. Ei osaa edes puhua normaalisti, kun olemme samassa talossa, vaan hössöttää onnellisena pojan ympärillä ja konttaa pitkin lattioita :-)



Tsemppiä! Voisi teidän tilanteenne olla pahempikin! Eläkää omaa elämäänne, kyllä ne vanhemmat sopeutuvat. Eivät he tiedän puolestanne elä kuitenkaan.

Itse en ole kertonut isälleni, koska en kestä kuulla hänen nurinaansa. Meille siis tulossa toinen lapsi ja ensimmäisen aikana hän avasi sanasäilänsä ja mätki sillä päähän. Oli tosi rankkaa ja välit menivät ihan kuralle. Nyt en enää jaksa sanoa mitään. Kai tuo on huomannut mahan ja joku sukulainen sille on varmaan kertonut.



Ei ole siis neuvoa.



Alunperin kerroimme ekasta vauvasta kaffeiden merkeissä ja sanoimme, että iloisia uutisia. Naamat venähtivät ja isäni lähti samantien pois.

Olen kylläkin itse akateeminen ja hyvässä ammatissa ja tulot hyvät ja asunto lähes maksettu. Se mikä tulee tökkimään on puolestaan se, että en ole naimisissa poikakaverini kanssa ja olemme seurustelleet liian vähän aikaa. Varmastikin saan kuulla kunniani, että puolen vuoden seurustelun jälkeen ei ole järkeä lähteä tekemään lapsia. Tai sitten poikakaverini on suostutellut minut tähän (hänellä ei ennestään lapsia, minulla on). Välillä jopa mietin, että olisi ehkä helpompi valehdella, että tämä oli vahinko eikä myöntää, että yli kolmekymppinen on ihan oikeasti näin pimeä, että haluaa lapsen näin lyhyen tuntemisen jälkeen.



En voi muuta kuin miettiä, että sanon ihmettelijöille, että tämä vauva tulee MEILLE eikä TEILLE, ei tarvitse siis pelätä.

kannattaisi irrottaa nyt otetta hieman. Toki läheisen ja tärkeän ihmisen tuki on tärkeä, harmi jos et sitä saa äidiltäsi, mutta jos rohkeasti kerrot mitä elämältä haluat, äitisi varmaan tukee sinua kuitenkin. jos taas et kerro kuka olet ja mitä haluat, äitisi vie sinua vielä pitkään ja se taas on hankalaa puolisollesi. kunnon parisuhdetta ei voi olla jos toinen roikkuu vanhemmissaan kiinni. tästä ei ole ehkä kyse sinun tapauksessa, mutta itse olen kärsinyt tästä aika paljonkin miehen ja anopin suhteen, enkä sitä halua kenellekään

anoppi kommentoi " Voi ei, joko teille taas on vauva tulossa" ja mun äiti " Ehkä oli näin hyvä, pienen kanssa on vaikeaa opiskella" Loukkaannuin kyllä tosi pahasti ja sanoinkin sen, mutta eipä anteeksipyyntöä kummaltakaan rouvalta kuulunut.



No, aloin sitten odottaa tuota kuopusta ja päätös oli tosiaan se em. mutta sitten kuoli yks sukulainen ja piti mennä hautajaisiin (rv17, näkyi jo ihan selvästi) enkä ollu porukoita vielä nähny, että he ei tienneet. Laitoin vain tekstarin jossa annoin ymmärtää, että kuulee asian vain niiden hautajaisten takia (ettei tarvi siellä alkaa nokkaa nyrpistellä). Vastaus oli vain onneksi olkoon (ikinä ennen ei ole edes onnitellut), siskolleni oli sitten marmattanut.

Anoppia ja appea nähtiin vasta rv20 jälkeen ekaa kertaa niin, että he näki mahan. Eivät kysyneet silloin mitään eikä me sanottu eikä ihme kyllä isommatkaan lapset. Silmänsä olivat kyllä pudottaa, ja näki, että teki mieli kysyä. Pari viikkoa siitä appiukko tuli käymään ja kysyi sitten suoraan, mutta ei nyt mitenkään pahasti kommentoinut.

Miehen mummo kyllä teki kaikkien aikojen rimanalituksen, kysyi, että oliko se vahinko ja mitä mieheni asiaan sanoi. Mulla keitti yli ihan tyystin ja sanoin, että kaipa tuo itse tietää sen tehneensä ja ei kai 4. lapsi nyt mikään hirveä VAHINKO voi olla, että pitäisi tässä vaiheessa tietää miten lapsia tulee. Mutta hän paljasti kyllä oman asenteensa mua kohtaan siinä -mies on pieni reppana, jolle minä vaan teen lapsia milloin itseäni sattuu huvittamaan ja elätytän sitten itseni ja pentuni hänellä.

Vierailija:

kannattaisi irrottaa nyt otetta hieman. Toki läheisen ja tärkeän ihmisen tuki on tärkeä, harmi jos et sitä saa äidiltäsi, mutta jos rohkeasti kerrot mitä elämältä haluat, äitisi varmaan tukee sinua kuitenkin. jos taas et kerro kuka olet ja mitä haluat, äitisi vie sinua vielä pitkään ja se taas on hankalaa puolisollesi. kunnon parisuhdetta ei voi olla jos toinen roikkuu vanhemmissaan kiinni. tästä ei ole ehkä kyse sinun tapauksessa, mutta itse olen kärsinyt tästä aika paljonkin miehen ja anopin suhteen, enkä sitä halua kenellekään

Ymmärrän sen, että isovanhemmat päättävät omasta lapsiluvustaan,

mutta vielä lapsenlapsetkin ??

Jos on noin typerää porukkaa kotona, antaa mennä toisesta korvasta

sisään ja toisesta ulos nuo jutut. Annat vain ymmärtää, että asia ei

kuulu heille. Ainakin vakuutat asian itsellesi niin.

että käymme kylässä ja jätämme pöydälle vaan ultrakuvan ja pienen kirjeen. Miehen mielestä niin ei voi tehdä, vaan se on sanottava kasvotusten.



Ja sehän siitä tekee juuri vaikean. Vaikka itse iloitsen lapsesta niin vaikeaa sitä on hymyillä ja kuunnella vanhempien sanottavat. Ja jos sanon väliin, että päätös on meidän jne. niin saan vaan vastaukseksi, että emme ole tarpeeksi kypsiä kyseiseen päätökseen.



Tiedän kyllä sen, että varsinkin äiti leppyy pian ja alkaa kovasti hössöttämään, kunhan on ajatuksen lapsesta sisäistänyt. Mutta se hetki on juuri se pahin, kun se pitää kertoa ja se hetki tässä kovasti pelottaakin.

Ymmärrän että pahalta tuntuu. Itse olen aikoinani ollut vähän samantapaisessa tilanteessa tosin kysymyksessä eri asia. Opiskelin aikoinani alaa jota isäni oli toivonut " isän jalanjäljissä" kunnes alkoi ahdistamaan nämä opiskelut ja valinnat. Päätin vaihtaa radikaalisti toiseen alaan (jota olin aina itse toivonnut). Isäni yritti kaikin keinoin saada puhuttua minulle järkeä. Hän oli vihainen (ja jouduin erinnäisiin 3-asteen kulusteluihin valinnastani) ja passiti jopa muita sukulaisia puhumaan minulle järkeä. Tilanne oli todella ahdistava! olin tuolloin 23v ja ala johon vaihdoin on hyvin työllistetty yliopistopohjainen!!! Eli ala joista esim. äitini (vanhempani eronneet) on erittäin " ylpeä" . Tiedän että tämä sinun tilanteesi on eri sillä lasta tärkeämpää asiaa ei ole! Mutta voin hieman ymmärtää ahdistuksesi.

Itse tein niin että ilmoitin vaan kylmänrauhallisesti asiasta. kaikkiin kuulusteluihin ja " saarnoihin" vastasin vain että tämä on [color=red]minun valintani[/color].



Nyt hyvä ap on tärkeintä että keskityt omaan hyvinvointiisi älä anna vanhempiesi vaikuttaa mielialaasi. Kyllä he siitä leppyvät. yritä ajatella kuten minulle sanottiin ajatele että kyllä vanhempasi " siitä selviävät" .



Onnea raskaudestasi ja paljon haleja!

Sinä olet ollut täysi-ikäinen jo 6 vuotta, heillä ei todellakaan ole sananvaltaa asioihinne. Mitä miehesi vanhemmat sanoivat asiaan?

He asuvat Suomen toisella puolella ja mies sanoi, että hän kertoo sen puhelimessa heille. Se on minulle OK. Ja tiedän, että he uskovat meidän pärjäävän. He ovat olleet miehen tukena ennenkin ( Miehen ex sai keskenmenon aikoinaan) ja ovat ihan hyväksyneet minut. Ovat varmasti innoissaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan.



Minun vanhemmille lapseni ei ole ensimmäinen lapsenlapsi, vaan siskollani on lapsia. Äiti oli hyvin innoissaan raskaudesta, mutta siskoni asuikin omassa omakotitalossa, oli opintonsa suorittanut, vaikkakin olikin työtön. Luulen, että olen vanhemmilleni sellainen pikkuprinsessa vielä. Mutta aion todella näyttää heille, että me pärjätään. Emme ole kaivanneet heidän rahallista apuaan aikoihin. Olen ehkä joskus ajanut itseni " ahtaalle" taloudellisesti, mutta siitä on jo aikaa ja olen sen jälkeen pärjännyt hyvin itsenäisesti.

Harvoin niitä sysätään isovanhempien hoidettavaksi.