Mitä sinä tekisit, jos 16v lapsesi sanoisi, että voisin ampua sinut ja
Kommentit (17)
Toivoin itsekin koululaisena kovasti perheeni kuolemaa. Itse en olisi uskaltanut tappaa, mutta jos olisivat kuolleet jostain syystä, en olisi perään itkenyt. Perheeni ei ollut mikään sosiaalitapaus, vaan "keskimääräistä parempi perhe", käytöstapoja aina painotettiin ja rajat oli tiukemmat kuin muilla. Mutta sepä ei mulle sopinutkaan, minä olisin halunnut rajatonta hyväksyntää ja rakkautta ilman normeja ja kaikenmaailman pakollisia "elämään kuuluvia" asioita (kuten hyvä koulumenestys, kodin pitäminen siistinä, terveellinen ruoka jne).
Nykyäänkään en siedä yhtään että kukaan arvostelee yhtään minun tapojani toimia ja elää. Siksi en hankkiudu liian läheisiin suhteisiin kenenkään kanssa. Miehelleni joskus saan tolkuttomia raivareita, jossa fileerausveitsen pistäminen kylkeen ei ole kaukana, jos hän kehtaa urputtaa jotain siivouksesta tms.
Sä oot ilmeisesti ollut jo teininä sairas ja oot sitä yhä vieläkin.
Sanahelinää millä halutaan vaan loukata,
mutta ei tarkoita yhtään mitään.
mutta ei tarkoita yhtään mitään.
teinin uhoilua ja huomionhakua, jonka on vaan tarkoitus hätkähdyttää.
T. 4:n teinin äiti
ilmapiiri menneinä vuosina! Onko välitetty ja huolehdittu lapsistamme vai...
Sitten kysyisin ihan rauhallisella äänellä miksi. Jos ei osaa sanoa niin sanoisin, että älä ammu mua kun tykkään niin sinusta.
Jos olisin tehnyt jotain väärin kysyisin miten tilanne voitais korjata hänen mielestään!
Eiköhän rauhoittuisi!
Tai ehkä siellä onkin joku teini kirjoittelemassa?
Jokainen jolla on teini ja teinillä murrosikä, niin jokainen tietää että silloin sieltä suusta voi tulla ihan melkein mitä vaan ilman että itse todellakaan vanhempana on syypää teinin uhoiluun. Teini saattaa kivahtaa vaikka tilanteessa jos ei pääse festareille 400 kilsan päähän.
Tulee mieleen alkon mainokset joissa kiitetään vanhempia kun eivät osta alkoholia lapsille, niin hyvin on kuvattu ne jutut.
ps. meidän teini ei uhannut koskaan mua ampua, vaikka välillä suustaan aikamoisia juttuja päästikin.
tai ehkä kuitenkin soittaisin nuorisopsykiatrian osastolle ja kysyisin toimntaohjeita miten edetä.
Tekisin varmaan lapselle hyvin selväksi, että olen todella surullinen tuollaisesta mielipiteestä ja siitä kuinka vähän hänen perheensä hänelle merkitsee.
Meidän esikoinen sanoi pahimmissa murrosiän pyörteissä muutama vuosi sitten että, "ammu ittes" ja näytti kädellä ohimoaan. Vitsi mä muistan suuttuneeni jo siitä tosi paljon. Ja kyseessä tyttölapsi, onneksi on päässyt jo pahimman kuohunnan yli ja nykyään taas ihan mukava tytteli :)
Lastensuojelu saisi huolehtia lopun.En huolisi enää kotiin
ei ole mitään vikaa. Mutta äidissa ja / tai isässä, jotka eivät kykene luomaan hyvää vuorovaikutussuhdetta lapseensa ja tekemään hänestä onnellista.
nuoren pöydän ääreen ja yrittäisin saada kunnon keskustelun aikaan. Mä ainakin itse möläyttelin teininä kaikenlaista, kuitenkaan olematta ihan tosissani. Kai se on rajojen kokeilemista, teini katsoo kuinka kireälle voi ruuvia kiristää ennen kuin pimahdat.
Istukaa siis alas, kysy häneltä mitä hän sanomisillaan tarkoitti, ja kysy ymmärtääkö sanomisiensa seuraukset. Kerro, että harkitset yhteydenottoa nuorisopsykiatrian puolelle, kerro että jos nuori on todella sitä mieltä hän voisi aseen käteen saadessaan ampua perheensä, olet hyvin huolissasi ja niin pitäisi hänenkin olla omasta mielenterveydestään.
mieltä, kuin edellinen. Ja minä myös sanoin kaikenlaista typerää teininä. Olin varmasti tosi kamala pentu, mut nykyään ihan suht täyspäinen.:)
Käytännössä siis lukon taakse, sen jälkeen lupaus ilmoittaa uhkauksesta poliisille, että peruuttavat sen lapsen aseenkantoluvat, ne on saanut 15-vuotiaana.
Tietenkin yritys keskustella, mutta todennäköisesti se ei onnistuisi kun nuoren mieliala olisi sellainen. Yrittäisin löytää lähipiiristä jonkun sellaisen tukihenkilön, joka voisi olla avuksi.
Omalle lapselleen sitä ei aina voi olla, vaikka vieraille kyllä.
mMitä sinä tekisit, jos 16v lapsesi sanoisi, että voisin ampua sinut ja muun perheen eikä tekisi pahaakaan?
katusin että kasvatin lapseni ns vapaan kasvatuksen menettelyllä.
oikeasti, pohtisin kyllä omaa käytöstäni ja kasvatusta ja sitten, vakava keskustelun paikka mikä on oikein mikä on väärin, mitä lapsi oikeasti sydämessään ajattelee yms. riippuen vastauksista ryhtyisin nopeasti jatkotoimenpiteisiin ja hakisin apua niin lapselle kuin koko perheelle.
Toivoin itsekin koululaisena kovasti perheeni kuolemaa. Itse en olisi uskaltanut tappaa, mutta jos olisivat kuolleet jostain syystä, en olisi perään itkenyt. Perheeni ei ollut mikään sosiaalitapaus, vaan "keskimääräistä parempi perhe", käytöstapoja aina painotettiin ja rajat oli tiukemmat kuin muilla. Mutta sepä ei mulle sopinutkaan, minä olisin halunnut rajatonta hyväksyntää ja rakkautta ilman normeja ja kaikenmaailman pakollisia "elämään kuuluvia" asioita (kuten hyvä koulumenestys, kodin pitäminen siistinä, terveellinen ruoka jne).
Nykyäänkään en siedä yhtään että kukaan arvostelee yhtään minun tapojani toimia ja elää. Siksi en hankkiudu liian läheisiin suhteisiin kenenkään kanssa. Miehelleni joskus saan tolkuttomia raivareita, jossa fileerausveitsen pistäminen kylkeen ei ole kaukana, jos hän kehtaa urputtaa jotain siivouksesta tms.