Inhoan perhekerhoja.

En jaksa kuunnella jatkuvasti puheita lasten sairauksista ja valvomisista ja huonoista miehistä.

Kaveripiiristä onneksi löytyi samanhenkisiä äitejä, joitten luona jutellaan enimmäkseen muista asioista.

...paitsi sit kun taapero tykkäs, niin kävin hampaat irvessä. Siinä kuudennen käyntikerran jälkeen alkoi löytyä kivoja ihmisiä ja kunnon juttuseuraa.



Nyt ihan harmittaa kun on koko heinäkuun taukoa.



Onhan se aina vähän itsestäkin kiinni millaista perhekerhoissa on.

Oli aivan kammottavaa, mutta yritin kuitenkin aikuiskontaktien toivossa. Lopetin, koska mammat toivat aina sairaat lapsensa muita tartuttamaan. Räkikset olisin vielä jotenkin kestänyt, mutta kun kuopukseni tuolloin n 7 kk sai siellä ryömiessään oksennustaudin niin siihen loppui se.



Ja juu. Olen ihan varma, että sieltä se oksutauti tuli, sillä se tuli ilmi keskusteluissa ja siinä vaiheessa heti peräännyin kotiin, mutta liian myöhään...

nuo olivat aikoinaan ainoa henkireikä, jossa jaksoin käydä. Sinne kun ei tarvinnut pyntätä vaan sai mennä sellaisena kuin on ja jutella juuri niistä raskasista asioista jotka mieltäni painoivat.

Ihme touhua. Kukaan ei sano pahasti, mutta voi ah, ne sanattomat viestit! Paikka täynnä lähes flegmaattisia lapsosia, joilla on pelottavan tyhjä katse ja jotka vaan istuvat melkein elottomina paikoillaan.



Ekan kerran pääpuheenaihe taisi olla erään lapsen nimi; kuinka vanhemmat olivat tehneet siitä anagrammin, ja koko nimiäisväki oli saanut oli saanut ekat kaksi tuntia arvailla lapsosen tulevaa nimeä. Sanaleikit sikseen, mutta eipä tuo juuri naurattanut, etenkin kun siellä perhekerhossa olisi pitänyt kai innosta puhkuen nyt jo annetusta nimestä arvailla, minkä tekeleen vanhemmat suuressa kekseliäisyydessään olivat siitä alkujaan tehneet.



No joo, eipä ollut meidän paikka. Ja ihan itse siellä sai katsoa koko ajan oman lapsensa perään, pääsääntöisesti myös toisten :/