Lue keskustelun säännöt.
Velvollisuuden vuoksi äiti
27.06.2011 |
Googlasin keskustelupalstoja ja etsin onko jollain muulla sama ongelma kuin minulla. Onko joku muukin velvollisuuden vuoksi äiti? Alla teksti, jonka löysin toiselta palstalta. Itse olen vuoden vanhan tytön äiti.
Mä en taida rakastaa mun lasta. Multa puuttuu se tunne. Ja mua pelottaa. Asianlaita on aina ollut näin. Ennen syntymää odotin kyllä lasta tosi innolla, mutta en kuitenkaan ihan into piukassa. Ajattelin, että sitten kun saan sen käärön syliin, niin tulee se tunne mistä kaikki aina hehkuttaa. Että syttyy ihan mieletön palava rakkaus sitä lasta kohtaan. Mutta kun sain sen sitten syliin, mitään ei tapahtunut. Olihan se tosi suloinen. Mutta en vaan tuntenut sitä sidettä.
Tilanne on jatkunut tällaisena nämä vuodet. Tuossa se lapsi on ja puuhaa. Laitan sille ruuat, leikin, vien puistoon, käydään yhdessä kaupassa. Välillä se sanoo jotain tosi hauskaa ja nauran kippurassa. Luen iltasadun, peittelen ja annan pusun. Mutta kaikki jotenkin muodon vuoksi. Musta tuntuu, että mä esitän äitiä.
Miehen kanssa en oo tästä koskaan jutellut. En oo kertonut ikinä kenellekään. Pari vuotta nuoremmalle ystävälle (joka harkitsee myös lastentekoa) hehkutin miten ihanaa on kun on lapsi ja miten paljon sitä rakastaa. Selitin kaikki vauvalehtien perusrepliikit, kun pelkäsin ihan kuollakseni, että joku saa tietää miten asia todellisuudessa on. Oisin oikeasti halunnut sanoa, että jos nyt saisin päättää uudestaan, en olisi tehnyt lasta.
En oo mielestäni masentunut. Kaikki on tosi hyvin. Meillä on tarpeeksi rahaa ja mulla kivoja omia harrastuksia. Ja kyllä mulla on tunteet tallella. Mutta kun mietin, niin rakastan mun miestä paljon enemmän kuin tuota poikaa. Jos kuvittelen mieheni kuoleman, tulee ahdistava tunne ja kyyneleet silmiin. Jos taas kuvittelen, että menetettäisiin tuo poika, niin ei tunnu oikein miltään. Päädyttäisiin vaan takaisin siihen mukavaan alkutilanteeseen, jossa oltiin vaan kahdestaan - me ja palava rakkaus. Salaa jopa toivon sitä. Lapsi on köyhdyttänyt meidän suhdetta, ei ole aikaa seksille tai läheisyydelle, poika näkee usein pahaa unta ja tulee meidän sänkyyn, ja hommat keskeytyy.
Ei tästä tilanteesta kukaan muu (vielä) kärsi. Ehkä lapsi vaistoaa jotain.. en tiedä. Mutta muodollisesti ja ulkoa päin katsottuna kaikki on tosi hyvin. Poika tulee usein mun syliin istumaan ihan spontaanisti. Annan sen tulla, koska niin kuuluu tehdä.
Kommentit (3)
että jos ei anna lupaa omille negatiivisille tunteilleen, niin positiivisetkaan tunteet ei pääse pintaan.
Kun tulin äidiksi, tunsin lähinnä huolta. En rakkautta. Myöhemmin, kun uskalsin olla vihainen ja oikeasti ärsyyntynyt kaikest siitä paskasta, mitä äitiys tuo mukanaan (kuka nyt tykkää univelasta, yksityisyyden puuttumisesta, jatkuvasta itsensä ja omien tarpeidensa unohtamisesta) niin aloin nauttimaan myös hyvistä hetkistä.
Oletko ollut lapsestasi yhtään erossa? Rakkauden huomaa helpoimmin erossa.
Muksu mummolaan, hoidat itseäsi ja parisuhdettasi ja ehkä jopa huomaat ikävöiväsi lastasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole koskaan rakastunut kääröön jonka olen juuri synnyttänyt. Siis toki vauva on ollut tärkeä jne. Mutta ei mitään palavaa rakkautta ja en kestä olla hetkeäkään erossa vauvastani.
Ruokin, hoidan sairaudet, huolehdin tarkemmin kuin monet muut naapuruston äidit lapsistaan. Enkä halua olla erossa lapsistani paria vuorokautta enempää. Taistelen kuin leijona sairaan lapseni puolesta että saa kunnollista hoitoa sairauteensa.
Minun rakkauteni näkyy eniten juuri arkisena huolenpitona. En muutenkaan hehkuta kauniita vaatteita, auringonlaskuja ym. Olen enemmän sellainen tasainen puurtaja joka on harvoin ylettömän onnellinen tai onneton.
Mutta rakastan lapsiani. Enkä haluaisi antaa heitä pois. Rakastan vain omalla tavallani. Ja se on ok minulle.
En tiedä ymmärränkö ap:n pointtia oikein mutta minusta rakkautta on monenlaista eikä kaikki todellakaan koe sitä "vauvalehtien hehkutusta" ja silti kaikki on kunnossa.
Tuo tilanne kuvaa siis hyvin omaani.