en aio enään yrittää ystävystyä

sinut tuollaisiin mietteisiin?

on vaan luonteeltaan semmoisia, että haluaa olla enempi omissa oloissaa. Minäkin osaltani olen. Välillä sitten kaipaan sosiaalistakin elämää.



Mutta toisaalta nautins suuresti kun saan olla omissa oloissani perheeni kanssa. Tehdä yhdessä mitä lystätään jne... Eikä tämä nyt tarkoita, että eristäydytään neljän seinän sisälle, vaan kyllä me käydään vaikka missä, mutta omalla porukalla. Mä oikeastaan jopa vihaan sitä, että pitäis vaikka jonkun kaveriperheen kanssa lähteä jonnekin yhdessä. Ei vois vähempää kiinnostaa. Mun mielestä kaikki on vaan helpompaa ja mukavampaa kun saa olla ja tehdä oman perheen kesken.



En ole mikään hiljainen. Olen todella puhelias ja tavallaan sosiaalinen (siis silloin kun satun olemaan jossain porukassa, kaverin luona tms.).



Nyt joku käy viisastelemassa, että lapsistakin tulee sulkeutuneita. Ei välttämättä. Kyllä ne näkee ihmisiä, on toisten kanssa tekemisissä jne... Kaikki on jo koulussa ja ihan sosiaalisia tapauksia nuo tuntuvat olevan :)



Ja jos tulisikin vaikka samanlaisia kuin minä, niin onko siitä kamalasti haittaa? Kyllä maailmaan erilaisia ihmisiä tarvitaan ja mahtuu vaikka minkälaista porukkaa tänne :)



Mutta onko AP:lle tapahtunut jotain erityistä nyt, että tämmöiset mietteet on nousseet pintaan? Vai onko aina ollut niin?

on vaan luonteeltaan semmoisia, että haluaa olla enempi omissa oloissaa. Minäkin osaltani olen. Välillä sitten kaipaan sosiaalistakin elämää.

Mutta toisaalta nautins suuresti kun saan olla omissa oloissani perheeni kanssa. Tehdä yhdessä mitä lystätään jne... Eikä tämä nyt tarkoita, että eristäydytään neljän seinän sisälle, vaan kyllä me käydään vaikka missä, mutta omalla porukalla. Mä oikeastaan jopa vihaan sitä, että pitäis vaikka jonkun kaveriperheen kanssa lähteä jonnekin yhdessä. Ei vois vähempää kiinnostaa. Mun mielestä kaikki on vaan helpompaa ja mukavampaa kun saa olla ja tehdä oman perheen kesken.

En ole mikään hiljainen. Olen todella puhelias ja tavallaan sosiaalinen (siis silloin kun satun olemaan jossain porukassa, kaverin luona tms.).

Nyt joku käy viisastelemassa, että lapsistakin tulee sulkeutuneita. Ei välttämättä. Kyllä ne näkee ihmisiä, on toisten kanssa tekemisissä jne... Kaikki on jo koulussa ja ihan sosiaalisia tapauksia nuo tuntuvat olevan :)

Ja jos tulisikin vaikka samanlaisia kuin minä, niin onko siitä kamalasti haittaa? Kyllä maailmaan erilaisia ihmisiä tarvitaan ja mahtuu vaikka minkälaista porukkaa tänne :)

Mutta onko AP:lle tapahtunut jotain erityistä nyt, että tämmöiset mietteet on nousseet pintaan? Vai onko aina ollut niin?

Olen just kuin sinä. Juttelen ihmisten kanssa työssä väliajalla ja nautin siitä ja minua on kutsuneet sosiaaliseksi monetkin. Esim. just kun soitin MLL:n vanhempainpuhelimeen kysyen neuvoa asiaan... siis puhetyyli jne kuvasti sosiaalista ihmistä

Mutta en tosiaan jaksa tehdä elämästä vaikeampaa kuin se on. Oman perheen toiveiden sovittaminen on jo ihan tarpeeksi työlästä. Siis oikeasti vielä lisää porukkaa, joiden toiveet sovitellaesim.. retkellä tai lomamatkalla... ei kiitos.

Tämä sopii 1:1 minuun:



"En ole mikään hiljainen. Olen todella puhelias ja tavallaan sosiaalinen (siis silloin kun satun olemaan jossain porukassa, kaverin luona tms.). "



Mutta en välitä hirveämmin muusta seurasta kuin perheestäni.



Lapseni ovat taas aivan erilaisia kuin minä, eivät yhtään erakkoja, tai "yksinäisiä susia", ikääkin heillä on 15-18v, joten ei kyse ole lapsen sosiaalisuudesta.

Joka ravasi kaikissa kylässä jne. Nyt tosin äitini epäsosiaalisempi 60v. Ei enään jaksa kyläilyjä tai vieraita. Viihtyy yksin jos isäni harrastamassa. Yleensä soittaa silloin minulle. =)

Niin kaikki ei ole samanlaisia. Minulle koulu opetti sen hiljaisen roolin. Jolta ei odoteta mitään eikä tarvi kutsua mihinkään ja josta voi juoruilla. Mitä minä sitä enään työelämässäkään muuttamaan kun samat lait pätee sielläkin.

Ihan sama missä porukassa vaan niin olen se hiljainen ja outo ja en saa kavereita. En niitä sitten enään viitsi hakeakaan.

Veljen vaimo jossain juhlissa säälistä minulle jutteli ja sitten meni "oikeiden" ystäviensä seuraan eli serkkuni. =)

Sama on katkera siitä että vanhempani ovat enemmän meidän kanssa tekemisissä. En jaksa välittää...

Olen huomannut että kateellisia on riittänyt elämässäni. Milloin mistäkin ja lopettavat yhteydenpidon sitten.



ap

Minä olen myös todella sosiaalinen ja puhelias, ja töiden puolesta saan sosiaaliset tarpeeni täytettyä, joten viihdyin vapaa-ajat mainiosti oman perheen kanssa, siten pystyn antamaan aikaani myös lapsille.

Mun on aika vaikea samaistua tällaisiin kirjoituksiin, varsinkin noihin "pinnallisiin suhteisiin" yms. juttuihin. Millaisia ihmisten mielestä esim. työpaikan ystävyyssuhteiden pitäisi olla? Mun mielestä on varsin luontevaa, että työkavereiden kanssa ollaan sellaisessa sopivan etäisessä suhteessa, kerrotaan kuulumiset ja vähän enemmän, mutta en mä esim. mitään syviä elämänkatsomuksellisia keskusteluja työkavereideni kanssa käy. Ei se silti tarkoita, että niissä suhteissa olisi mitään vikaa.



Muutenkin se yleensä menee niin, että ihmistä kohdellaan kuten hän viestittää haluavansa tulla kohdelluksi. Onko se sitten juuri sitä mitä ihminen oikeasti haluaa, se on eri asia. Ja aika usein sitä moni tuntuu hakevan seuraa väärästä paikasta, eikä ns. kaltaistensa joukosta. Pätee siis ihan vaikka meikäläiseen ja miehiin, kiinnostun aina itseäni tasokkaammista ( ulkoisesti) ja joudun pettymään. Tajuan sen toki itsekin, ja tiedän että mulle olisi liuta tavallisia kunnon miehiä tarjolla. Mutta kun ei kiinnosta...

Kertomastasi saa kuvan että 'vika' on tosiaan sinussa, sanot mm. että veljen vaimo jutteli 'sinulle' eikä 'sinun kanssasi' ja kuvaat itseäsi hiljaiseksi. Vaikeahan se on ystävyyttä ylläpitää ihmisen kanssa, jolta ei saa mitään vastakaikua. Ehkä sinunkin olisi siellä fb:ssa pitänyt enemmän kommentoida muiden juttuja ja peukutella niitä. Jos siis sitä kaipaat.



Vikahan ei ole vika, jos ei se itseäsi vaivaa!



Minä olen todella puhelias ja minulla on laaja tuttavapiiri - tulen juttuun ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta kun esimerkiksi työporukassa siirrytään koulutuspäiviltä ravintolaan, olen aina se joka jää yksin takkiaan hakemaan ja kun istuudutaan pöytään ihmettelen mikä tässä olisi minun paikkani.



Yhtään läheistä ystävää ei ole. Jotenkin puuttuu se kaveeraamisen syvempi taito.



Kaipaisin sellaista läheisempää ystävää, jonka kanssa jaettaisiin asioita, jota olisi ikävä jos ei olla pitkään aikaan nähty - ja jolla olisi ikävä minua. Mutta en sitten kuitenkaan osaa sellaista suhdetta luoda.

Kertomastasi saa kuvan että 'vika' on tosiaan sinussa, sanot mm. että veljen vaimo jutteli 'sinulle' eikä 'sinun kanssasi' ja kuvaat itseäsi hiljaiseksi. Vaikeahan se on ystävyyttä ylläpitää ihmisen kanssa, jolta ei saa mitään vastakaikua. Ehkä sinunkin olisi siellä fb:ssa pitänyt enemmän kommentoida muiden juttuja ja peukutella niitä. Jos siis sitä kaipaat.

Vikahan ei ole vika, jos ei se itseäsi vaivaa!

Minä olen todella puhelias ja minulla on laaja tuttavapiiri - tulen juttuun ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta kun esimerkiksi työporukassa siirrytään koulutuspäiviltä ravintolaan, olen aina se joka jää yksin takkiaan hakemaan ja kun istuudutaan pöytään ihmettelen mikä tässä olisi minun paikkani.

Yhtään läheistä ystävää ei ole. Jotenkin puuttuu se kaveeraamisen syvempi taito.

Kaipaisin sellaista läheisempää ystävää, jonka kanssa jaettaisiin asioita, jota olisi ikävä jos ei olla pitkään aikaan nähty - ja jolla olisi ikävä minua. Mutta en sitten kuitenkaan osaa sellaista suhdetta luoda.

Niin vikahan on minussa päässäni. Muut haluavat olla ystäviäni mutta minä en halua muuttaa väkisin itseäni.

Niin ja töissä kyllä juttelen ihmisten kanssa! Mutta sellaisia sää ym. yleisiä juttuja. En perhe ym.

Niin ja peukuttelen fb:ssä tai kommentoin mutta sitten minusta se pitäisi olla vastavuoroista eikä sellaista että minä vaan peukuttelen! Eikö?

Niin ja onhan sellaisiakin joita peukutetaan ja joiden juttuja kommentoidaan mutta jotka eivät koskaan peukuta muiden juttuja. Niin, aika turhaa..

Minulla on kyllä yksi läheinen ihana ystävä mutta asuu kaukana. Hänen kanssaan kun tavataan niin ollaan samalla aaltopituudella. =) Niin ja äitini on samanlainen kanssani.

Aikaisemmin kärsin tästä mutta miksi koko elämä pitäisi kärsiä jostain joka ei täysin ole kuitenkaan oma vika?

Mutta hyviä päivänjatkoja teille!

Olen joskus ihmetellyt, että kenen kanssa niitä syvällisiä asioita voi oikein puhua, kun nykyään ei ole oikeastaan ketään, jonka kanssa se onnistuisi.



Kun olen yrittänyt keskustella vanhojen ystävien kanssa filosofisista jutuista tai vaikka uskonnosta, niin seurauksena on riita tai kommentti, että "voi voi minun pääni ei riitä pohtimaan noita asioita".



Aviomies ja lapset eivät jaksa yhtään kuunnella, kun alan pohtia jotakin asiaa.



Yllättäen tässä tänä vuonna minulle tulikin sellainen olo, että nykyään olen pystynyt parhaiten keskustelemaan asioista työkaverieni kanssa. Ja kyseessä pitäisi kuitenkin olla vain työsuhde!



En tiedä, miten muut ihmiset sitten saavat luotua noita syvällisiä ja luottamuksellisia suhteita, vai kaipaavatko he niitä edes ollenkaan.



Kovasti olen nyt yrittänyt ottaa etäisyyttä kaikkiin, jotta en enempää nolaisi itseäni noilla ikävillä aihepiireillä, jotka eivät juuri muita näytä kiinnostavan.



Toisaalta, puhelias en ole ollut koskaan, vaan ennemminkin hiljainen. Sekin tuntuu inhottavalta, että vaikka mietin tarkkaan sanomiseni ja yleensä puhun vasta, kun on asiaa, niin ihmiset eivät meinaa uskoa eikä ottaa tosissaan sitä, mitä puhun. Ihan kuin turhia heille löpisisin.



Puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen on kultaa, sanoo vanha sananlasku. Joskus se tosiaan näyttää pitävän paikkansa.

Olen sosiaalisesti "taitava", pystyn keskustelemaan asioista ja voin olla puhelias.



Silti en halua juuri kenenkään seuraa, ei se ole enää ongelma itselle, joskus ajattelin, että pakko olla jotain muuta.



En vieraile missään paitsi puoliväkisin, enkä kutsu vieraita.

ja puhelias, mutta en vain halua muiden seuraa"

Heh, niinpä, jotenkin hassua miten kaikki nämä oman perheen seurassa viihtyvät kokevat, että heillä on kaikki hvyin, he vain eivät tarvitse muita ihmisiä kuin oman pienen perheyksikkönsä...! kannattaisi pitää ystävyyssuhteistakin huolta, ettei sitten keski-ikäisenä herää, kun lapset lähtee kotoa ja mies puuhailee omiaan eikä yhtäkkiä olekaan muita ystäviä..?

Toki ymmärän sen, ettei sitä ehdi eikä jaksa nähdä vaivaa ystävien tapaamiseen kun käy töissä, on harrastuksia, puuhaa lasten kanssa jne, mutta IHAN OIKEASTIKO ette kaipaa ystäviä? Minullakin ystävät jäävät työn ja väsymyksen takia vähemmälle huomiolle, mutta silti heitä kaipaan yritännpitää yhtyttä edes välillä

ja puhelias, mutta en vain halua muiden seuraa"

Heh, niinpä, jotenkin hassua miten kaikki nämä oman perheen seurassa viihtyvät kokevat, että heillä on kaikki hvyin, he vain eivät tarvitse muita ihmisiä kuin oman pienen perheyksikkönsä...! kannattaisi pitää ystävyyssuhteistakin huolta, ettei sitten keski-ikäisenä herää, kun lapset lähtee kotoa ja mies puuhailee omiaan eikä yhtäkkiä olekaan muita ystäviä..?

Toki ymmärän sen, ettei sitä ehdi eikä jaksa nähdä vaivaa ystävien tapaamiseen kun käy töissä, on harrastuksia, puuhaa lasten kanssa jne, mutta IHAN OIKEASTIKO ette kaipaa ystäviä? Minullakin ystävät jäävät työn ja väsymyksen takia vähemmälle huomiolle, mutta silti heitä kaipaan yritännpitää yhtyttä edes välillä

Se, ettei halua muiden seuraa yleensä, tarkoita ettei joskus näkisi ystäviä. Mikä sinä olet tuputtamaan neuvojasi, keski-iän varalle? Itse ainakin tiedän viihtyväni YKSIBN siis ilman perhettäkin menee hyvin. Ei ole siis ongelma sen suhteen, kun lapset lähtevät pesästä ja vaikka mies jättäisi. Kuulostaa kylmältä, mutta joku varmasti täälläkin ymmärtää mitä tarkoitan eli en "tarvitse" edes perheen seuraa, vaikka heitä rakastankin.

YKSIBN tai jotain tuolla luki kyllä.



Mieluummin yksin kuin Jari Sarasvuon kanssa sanoi 99.9% naisista.

But I suck strangers' cocks.

Olen joskus ihmetellyt, että kenen kanssa niitä syvällisiä asioita voi oikein puhua, kun nykyään ei ole oikeastaan ketään, jonka kanssa se onnistuisi. Kun olen yrittänyt keskustella vanhojen ystävien kanssa filosofisista jutuista tai vaikka uskonnosta, niin seurauksena on riita tai kommentti, että "voi voi minun pääni ei riitä pohtimaan noita asioita". Aviomies ja lapset eivät jaksa yhtään kuunnella, kun alan pohtia jotakin asiaa. Yllättäen tässä tänä vuonna minulle tulikin sellainen olo, että nykyään olen pystynyt parhaiten keskustelemaan asioista työkaverieni kanssa. Ja kyseessä pitäisi kuitenkin olla vain työsuhde! En tiedä, miten muut ihmiset sitten saavat luotua noita syvällisiä ja luottamuksellisia suhteita, vai kaipaavatko he niitä edes ollenkaan. Kovasti olen nyt yrittänyt ottaa etäisyyttä kaikkiin, jotta en enempää nolaisi itseäni noilla ikävillä aihepiireillä, jotka eivät juuri muita näytä kiinnostavan. Toisaalta, puhelias en ole ollut koskaan, vaan ennemminkin hiljainen. Sekin tuntuu inhottavalta, että vaikka mietin tarkkaan sanomiseni ja yleensä puhun vasta, kun on asiaa, niin ihmiset eivät meinaa uskoa eikä ottaa tosissaan sitä, mitä puhun. Ihan kuin turhia heille löpisisin. Puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen on kultaa, sanoo vanha sananlasku. Joskus se tosiaan näyttää pitävän paikkansa.

Itsekseni sitten pohdiskelen tai kirjoittelen noita elämän syvempiä tuntoja, tunteita ja ajatuksia, kun ei tunnut sellaista ihmistä enää löytyvän jonka kanssa voisi puhua. Siis ketään ei kiinnosta. Ainoat kiinnostavat puheenaiheet koskevat muotia, sisustusta, lapsia tietysti, työasioita, harrastus... Ja ihan ok, kyllähän niistäkin pitää puhua ja puhunkin sujuvasti. Mutta silti jään usein kaipaamaan jotain syvällisyyttä.